Joku merkkihenkilö, ehkä
ihan poliisi, jätti jälkeensä ikuisen muiston:
… käveleepi yöllä
leipäveitsi vyöllä.
Katselin ”Puukot” kirjani
valokuvia, jotka näyttivät yllättävän hyviltä. Kirjan teksti ei ole kehuttava.
Siinä kyllä yllytetään kansaa kapinaan äitejä vastaan, oli äitienpäivä tulossa
tai ei. Äidit kieltävät vuolemasta omaa peukaloa kohti ja mummot veistämästä
itseään päin.
Pötypuhetta, sanon minä.
Asiallinen ja taitava
nikkarointi puukolla on melkein pelkkää omaa peukaloa vasten vuolemista.
Muistan ylenkatseella koulutovereita (tyttöjä), jotka yrittivät teroittaa
puista lyijykynää vuolemalla kuin mitäkin kirvesvartta.
Kirjassani on kuin onkin
kuvia ja tekstiä menneen ajan leipä- ja keittiöveitsistä, mutta liian vähän.
Länsi-Suomessa leipää ei
leikattu lainkaan. Leipä tarkoitti kovaa ja vartaassa kuivunutta reikäleipää.
Kun ihmisillä ei yleensä ollut hampaita, kukaties hankitut tekohampaat
laskettiin varovasti lautasen viereen, ja sitten syötiin puukolla. Leipää
sipullettiin suupala kerrallaan. Käytön jälkeen puukko pyyhkäistiin
housunpersauksiin. Siinä tuli ruostuminenkin torjutuksi. Kukaan ei ollut niin
hullu että olisi käyttänyt ruostumatonta terästä puukkoon, paitsi ruotsalaiset
ja se kaikin puolin epäonnistunut, käyttökelvoton ”partiopuukko”, jota Iisakki
Järvenpää teki amerikkalaisten speksien mukaan.
Kun olin lapsi, limppu
oli tullut todella muotiin. Kylällä oli osuuskaupan lisäksi ainakin neljä
kotileipomoa. Niistä haettiin limppu kuumana. Epäilisin että tässä on evakkojen
vaikutusta, vaikka ei ruislimppu mitenkään tuntematon ollut ennenkään.
Mutta olen aivan
unohtanut, miten limppua kuuluu leikata. Rintaa vasten. Itseen päin.
Naisihmisiltä se kävi
kuin luomisen työ, kun heillä oli vakinaisena kotiasusteena essu, enemmän tai vähemmän
puhdas. Siihenhän myös kuivattiin kädet ja niistettiin, ellei ollut ketään
näkemässä.
Esiliina oli
pikkutytöille pakollinen. Koulua aloitettaessa vanhemmille ilmoitettiin, että
esiliina on oltava ja sen taskussa puhdas nenäliina. Niinpä sukupolvi toisensa
jälkeen oppi olemaan niistämättä, ettei tulisi ikävää pyykkiä. Ylähuulelle
valuvan eritteen vetäiseminen takaisin oli kaikissa koululuokissa kodikas ääni.
Muistan kyllä, että
paperinenäliinoja myytiin kirjakaupassa. Pakkaus oli pergamiinipaperia ja siinä
oli hauen pään kuva. Talouspaperia ja muita emboja ei ollut tietenkään
keksittykään.
Myös miehet käsittelivät
limppua samalla tavoin, eikä sillä ollut väliä, vaikka päällä olisi ollut
pikkutakki, villapaita tai lyyssi. Jos aseena on puukko, saa sieviä siivuja.
Ranskanleipä, josta
kaupassa käytettiin myös nimeä ”polakka” (eli puolanleipä) oli turhaa herkkua,
jota ei ostettu.
Näissä oloissa
leipäveistä ei tarvittu.
Kun asiasta ei ole
tietääkseni tutkimusta, joudun arvaamaan, että leipäveitsi yleistyi hitaasti ja
että sen pääasiallinen kohde oli pullapitko. Pullaa ei todellakaan oikein saa
leikatuksi puukolla.
Jos oli kinkerit tai
vaikka häät, leikkaamista riitti.
Minulla on mielikuvia
ennen sotia valmistetuista leipäveitsistä, joiden terä oli kuin tyylitelty
turkkilainen sapeli, varsi visakoivua ja materiaali huono. Veitsiä vietiin
Kauhavalla Järvenpään tehtaalle odottaessa terotettavaksi. En muista käyneeni
niissä asioissa Mäkipelkolan tehtaalla, vaikka se olisi ollut lähempänä.
Kaupunkilaisille myytiin
luultavasti Fiskarsin tuotetta. Muistelen että valmistajan leima olisi ollut
sama kuin aterimissa, Sorsakoski. Mutta tästä täytyy ottaa selvä.
Pullapitko eli vehnänen
on saanut Suomen murteissa käsittämättömän monta nimeä. Pohjanmaalla se on
ankkastukki. Päätalo käyttää nimitystä ”lenti” tai ”lendi”, joka on selvää
ruotsia (längd).
Pulla saattaa olla
selvempi ja kertakaikkisempi suomalaisen kulttuurin vedenjakaja kuin Talvisota.
Isälleni piti aina olla
pullaa kahvin kanssa. Äiti osti maalla oppimaansa tapaan puolikkaan pitkoa.
Jouluna oli sellaista pullaa, jossa oli sekä möhnää että hyvää valkoista
päällä.
Meillä turvauduttiin
tietysti pakasteisiin. Isäni kysyi joka kerta: ”Onko oikein emännän itsensä
leipomia?” Vastaus oli joka kerta että ei. Naiset voi jakaa biologisesti
kahteen ryhmään, pullaa leipoviin ja niihin jotka eivät. Olen kuullut teorian,
jonka mukaan periaatteellisen suhtautumisen seksiin voisi arvioida
suhtautumisesta pullan paistamiseen, mutta luulen, että tuo on Lévi-Straussiin
liittyvä väärinkäsitys – myös primitiiivisissä kulttuureissa paistaminen voi
olla miesten tehtävä, ja keittäminen naisten.
Täytynee kierrellä
kirpputoreilla. Jostain voisi löytyä vanha, huono leipäveitsi. Fiskars
(”Pirkka”) on pilannut markkinat. Joka paikasta löytyy erittäin hyviä
keittiöveitsiä, jotka eivät maksa mitään. Kokkipuodissa asioivat ja
ranskalaisista liian kovista ihmeveitsistä tai Victorinoxista suotta rahaa
maksavat ovat vain asiantuntemattomia.
Ja sitten on meitä, jotka
pidämme keraamisista veitsistä, kun ne ovat teräviä kuin käärmeen kieli. Mutta
niillä ei voi leikata pullaa. Limppu kyllä onnistuu.
Kalakukko on suunniteltu
puukkoa ajatellen. Ainoa järkevä tapa on veistää (peukaloa vasten) kalakukosta
kalotti irti ja sitten viillellä herkulliseksi hautunutta leipää ja nostella
muikkua ja läskiä päälle.
Meilläpäin, Turus, tuota ranskanherkkua kutsuttiin "junttapullaksi". Tarkistin NS:sta: "juntta s[ubst.] kans. [:] isoiksi pitkoiksi leivottu venhänen t. halpa vehnäleipä (kiloleipä), junttapulla". Tällaisena sen muistan.
VastaaPoistaPolakka oli vähän eri asia.
Muistuma 1950-luvulta. Alussa siteeratun runonpätkän alkuun muistini sijoittaa sanat: Konstaapeli Stoltti, jolla on pitkä coltti...
VastaaPoistaSe partiopuukoksi oudon toiveikkaasti nimetty käennylkyveitsi on kaiman ansiolistalla melkoinen pukinsorkka. Tuohilappukahvan lakkauksen (sic!) alle on leivottu leijonavaakuna siirtokuvana, se hipoo rivoa sorry to say.
VastaaPoistaTerä siinä on priimaa terästä, en ole varma kaikista mutta terän pito on pätevä. Omallani löin avaimettoman vaijerilukon poikki betonia vasten, kookkaahkoa kuulapäävasaraa avuksi käyttäen. Voi olla että kyse oli markkinoinnin lapsuksesta. Teränsuu kesti hyvin eikä selkään tullut havaittavaa jälkeä, olisiko ollut myytävä sitä kaapelileikkurina?
Oulussa 50-luvulla reikäleipä oli hulikakku, jota ihmettelin, kun en ollut vielä ruotsia lukenut ja pitko oli leeta tai pullaleeta.
VastaaPoistaRanskanleivässä on päällä yksi pitkittäinen viilto. Polakassa kolme vinoon poikittain. Saattoi taikinassakin olla joku pieni ero. Kumpaakaan ei enää saa, eikä rapeakuorisia sarvia. Piimälimppuakaan ei moni elipomo enää tee.
VastaaPoistaMinäkin muistan ranskanleivän ja polakan eroiksi ainakin ne erilaiset viillot. Eikä polakka maistunut niin hyvälle kuin se vitivalkoinen ranskanleipä. Olisiko ollut tummempia jauhoja ja ehkä lisätty rasvaa?
PoistaMeillä ranskanleipää käytettiin kahvin kanssa jos perjantaisin leivotut pullapitkot ennätti loppua. Ja varsinkin ranskista oli kesällä. Kesällä siksi kun helteillä oli liian kuuma leipoa pullaa se viikon satsi, tai siis kun keittiöstä tuli niin kuuma: keittiön hella oli puulämmitteinen.
Lidlisssä on valkoisia ranskanleipäviiltoisia rapeakuorisia valkoisia sämpylöitä, ostan aina käydessä yhden. Kuinka autuaalta maistuu, pullaakin paremmalta! Lapsuuden ihana kesä tulee mieleen.
Lapsuuteni Elannossa (1950-luvun alku)myytiin sekä ranskanleipää että polakkaa. Jälkimmäinen oli hinnaltaan hieman halvempaa, ja sen huomasi maustakin. Myyjättäreltä niitten eroa tiedustellessani (utelias, aina kyselevä pieni kiusankappale kun olin)valkohilkkainen täti kertoi että ranskanleipä leivottiin maitoon, polakkataikina sensijaan tehtiin veteen.
PoistaKelle leivot, Ellen, kellen?
VastaaPoistaNiin,
VastaaPoistaMeillä oli Latovainiossa sellainen Kemppisen kuvailema pullanleikkuveitsi kaiverruksineen kaikkineen. Kahva oli kahdella niitillä kiinni. Leveä ja käyrä, ohut terä. Pullaa leikatessa murusia ei tullut ja pulla ei lohjennut. Sahaterä tekee murusia, ei hyvä. Mamma niisti esiliinan kääntöpuolelle ja naisväellä oli aina kotioloissa liina päässä. Mamma solmi sen niskapuolelta ja äiti solmi otsapuolelta. Teki solmusta ruusukkeen. Isä poltti Klubi 77 joka tahtoi sammua alinomaa. Savolainen työkaverini (Jäppilästä) kertoi että sielläpäin vanhemmat saattoivat imaista omaan suuhunsa lapsen nenästä roikkuvat sarvet. Ei taida olla nykyään kovinkaan ihailtava siisteystoimi.-Murphy_
Kokemus kinkereistä ja niiden tarjoiluista 50-luvun lopulta:
VastaaPoistaPienen maalaiskansakoulun oppilaita oli komennettu kinkereille, minutkin vaikken kirkkoon kuulunutkaan. Uskontonumero taisi vaikuttaa.
Syrjäkylällä vauraanpuoleisen talon emäntä oli pannut parastaan. En ollut ennen nähnyt lähellekään sellaista kattausta. Kahvi tuoksui.
Pappi puhui, virsiä veisattiin ja syntejä tunnustettiin. Etukäteen oli tieto, että pappi saattaisi piinata kysymyksillään. Ei piinannut. Minua vaan harmitti, kun piti istua lattialla: sieltä ei tahtonut nähdä emännän pöydälle loihtimaa taideteosta. Hienoja astioita ja kukkuramitoin tarjottavaa.
Kun virallinen osuus päättyi, kinkeriväki pääsi asiaan. Koululaisille sanottiin, että te voittekin nyt lähteä kotiin. Erikseen mainittiin, että pöydästä ei saa ottaa mitään. Olivat huomanneet vilkuilun. Opettaja sanoi ja emäntä nyökkäsi. Salaliitto.
Vitun kinkerit, olisin sanonut, jos v-sana olisi ollut tuttu. Harmitti koko matkan kotiin asti.
Kirjoittajaa voi epäillä ammattilaisuudesta. Otteleeko paidatta, mutta tarina, se on se tärkein.
PoistaSorsakoskella, joka on Leppävirran kuntaan kuuluva kylä, muutti Hackman & Co tuotantosuuntansa sahateollisuudesta tulipalon jälkeen 1897 metalliin takomalla sahanterien teroitusviiloista veitsiä ja puukkoja. Ensimmäisen maailmansodan aikaan tehdas valmisti Venäjän armeijalle piikkilankasaksia. Viipurista peräisin oleva firma hankki haltuunsa myös Nurmen tehtaan metallituotannon, mm Nurmis-luistimet. Fiskars ja Hackman olivat eri firmaa, eikä Fiskarsin tavaroita myyty Hackmanin tai Sorsakosken nimellä. Nykyään aterimet valmistetaan kaiketi Ranskassa, Sorsakoskella on Iittalan nimellä toimiva kattilatehdas.
VastaaPoistaVielä 1980-luvulla tehtaalla oli satoja työntekijöitä, nyt muutama kymmenen.
Mitä pullaan tulee, se on täällä Leppävirralla "ulukomaella" leetta. Leipä on leipä, eikä mikään limppu.
PoistaNaapureiden kateellissävyinen ilmaus "ulukomualaesuuvesta" johtuu osaltaan Sorsakosken ja Warkauden, joka erotettiin pitäjästä vasta 1929, teollisuuden saksalaisesta ja ruotsalaisesta ammattihenkilöstöstä, osin isojen talojen perussavolaisuudesta poikkeavasta meiningistä, mm. kulttuurin viljelystä ja suosimisesta.
Oman kylän poika Jorma Hynninen on saanut kunnian esiintyä yli 130-vuotiaan Sorsakosken Soittokunnan solistina jo useamman kerran, ensi kuussa Leppävirran kirkossa - tervetuloa kuuntelemaan.
"vanhemmat saattoivat imaista omaan suuhunsa lapsen nenästä roikkuvat sarvet"
VastaaPoistaOlen kuullut näin tapahtuneen - vain Etelä-Suomessa - ja vain jos pieni lapsi sairas, nuhainen, ja limaa kertyi paljon.
Savossa nuolaistiin saunassa lapsen silmistä saippua, mikä tuntui lapsesta hyvältä.
Letistä meillä Ylä-Savossa puhuttiin, lettipullasta, ja sehän letitetään.
VastaaPoistaParas veitsi, joka meidän keittiöön on viime vuosina kulkeutunut, tulee kyllä Ikeasta, valitettavasti, - Fiskarsilla taisi juuri ollakin YT-neuvotteluita. Se on sellainen kokkiveitsen näköinen mutta tylppäpäinen, kevyt mutta tarpeeksi painava, kahva sopii täydellisesti käteen ja terä on sopivalla tavalla ohut ja paksu (!) ja ennen kaikkea terävä. Kerran sitä on kolmen vuoden aikana teroitettu ja joka päivä käytetty yhtenään. Muut isot veitset ovat jääneet telineeseen. Kasvisten pilkkomiseen se on kaikkein paras, leikkaa helposti tomaatinkin halutun muotoiseksi, ei lytistä kasaan. Sormenpäitä saa kyllä varoa. Alle kympin se oli maksanut. EG
"Ranskanpullaa", sanottiin ranskanleivästä.
VastaaPoistaPullapitkosta puheenollen. Olen kotoisin länsirannikolta Porin eteläpuolelta ja vuodenvaihteen jälkeen kunnan nimi on Eurajoki. Kotona puhuttiin ja puhutaan vieläkin nisulonkasta.
VastaaPoista