Rotuvaliot

Populismi on elitismiä.

Anteeksi sivistyssanat. Populismin sanotaan leviävän ennennäkemättömästi ympäri maailmaa. Populisteista pahimmaksi sanotaan Donald Trumpia.

Mahtaako tämä tarkoittaa muuta kuin haukuskelua?

Eliittiä eli parhaimmistoa on tutkittu hyvin paljon.

Yksi eliittiin nousemisen keino on taito todistella, että joku toinen epämiellyttävä henkilö tai ryhmä ei kuulukaan eliittiin, vaikka väittää kuuluvansa.

Entisessä Itävalta-Unkarissa 1919 raajojaan menettäneet upseerit kaupustelivat risaisissa univormuissa ja kiiltävissä kunniamerkeissä kuihtuneita kukkia kahviloissa, eikä kukaan ostanut. Kokonainen ammattikunta oli pudonnut huipulta ja sitten kokonaan kartalta. Tuossa tapauksessa oli kysymyksessä oikeastaan sääty, sotilassääty.

Asetelma osoittautui mielenkiintoiseksi. Niissä jotka eivät ostaneet eilisiä kukkia oli kaksi uutta eliittiä, taiteilijat ja luonnontieteilijät. Molemmissa oli runsaasti ihmisiä, jotka tunnetaan ansioistaan vieläkin.

Yksi eliittiin kuulumisen merkki on kiistäminen. Selvästi korkeimmalla huipulla oleva ihminen saattaa vastata eliittiin kuulumisesta puhuttaessa, että tuotapa en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Kuuluiko Mannerheim eliittiin? Jos joku olisi ollut kyllin yksinkertainen kysyäkseen häneltä, vastaus olisi ollut varmaan vaikeneminen. Eliitti ei valitse jäseniä demokraattisesti.

Populismi vetoaa ”kansaan”. Kyllä kansa tietää.

Tietääkseni kansa ei ole koskaan saanut aikaan mitään suurempaa muutosta, saati parannusta.

Tietääkseni mitään suurempaa muutosta tai parannusta ei ole koskaan saatu aikaan ilman kansan kannatusta.

Euroopan kuninkaanvallan nousu 1600-luvulla esimerkiksi täällä Ruotsissa oli kuninkaan liitto sotamiehiä ja veroja tuottavan rahvaan kanssa aateliston vahingoksi.

Salaisen poliisin ja teloituskomennuskunnat muodosti papisto. Uskonnollista kiihkoilua pidetään edelleen uskonnollisena ilmiönä. Todellisuudessa kysymyksessä on poliittinen peli. Poliittisessa pelissä kukin valitse kielensä ja niillä ilmaistavat aatteet pyrkimystensä mukaisesti.

Englanti oli vähän aikaa tasavalta. Valta oli jaettu tasan tarkkaan Oliver Cromwellille. Kuningaskin tuli teloitettua. Mutta perääntyminenkin oli nopea.

Englannin suurmiehistä mahtavin oli Napoleon. Ei todellakaan tiedä, miten siellä olisi suu pantu ilman tuota maailmansotaa, jonka Napoleon aloitti ja jonka toiset lopettivat hänen puolestaan- Suuret hyötyjät olivat Englanti, Hollanti ja – Ruotsi.

Ruotsissa eliitti vaihtui hyvin nopeasti mutta erittäin monimutkaisen ja epäjohdonmukaisen prosessi tuloksena. Entinen eliitti oli loppujen lopuksikin munannut itsensä ensimmäisen maailmansodan aikana. Siinä ei auttanut muu kuin panostasa kansakouluun ja yleiseen äänioikeuteen.

Jos joku haluaisi seurata, miten takki käännetään suunnilleen kerran viikossa, ruotsalaisten demarien historia olisi esimerkki. Siellä luokkataistelu katsoi mielestä ja muistista nopeasti, vaikka maassa oli todella sietämätön vanha yläluokka ja sen lisäksi mahdottoman hyvin menestyviä tehtailijoita ja liikemiehiä, joista osa oli suurisuuntaisi huijareita.

Suomen itsenäisyyden takuumies oli Stalin, jolla pitäisi pystyttää paljon patsaita. Tiettävästi hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut tukea maamme itsenäisyyttä ja omatoimisuutta, mutta lopputulos oli tuo.

Nyt populistien aikakaudella on epätavallisen tärkeää pitää mielessä, että meneillään voi todellakin olla sellainen teknologian ajama murros, josta puhutaan.

Tekniikka on ihmeellistä. Ateenan suurta temppeliä ei olisi voitu rakentaa ilman laivastoa. Kivi – marmori – saatiin suhteellisen läheltä, mutta laivasto toi mukanaan kolme siunausta. Persia ja Sparta pysyivät aisoissa merivoimien takia. Koska matruuseille maksettiin palkkaa, työllisyystilanne oli pitkään hyvä ja lisäksi kansankiihottajat ja muut kiusankappaleet voitiin lähettää meritse seuduille, joilta ei ollut paluuta. Kolmanneksi laivasto loi sen köysi- ja nostolaiteteollisuuden, jota monumentaalirakennuksiin tarvittiin.

Eilen mainostamastani Perikleestä Plutarkhos sanoo hyvin kauniisti. Hänellä siis oli enemmän valtaa kuin useimmilla tyranneilla, ja jatkuvasti kansa luuli hallitsevansa Periklestä, vaikka todellisuudessa asia oli päinvastoin.

Tässä on myös populismin ja elitismin yksi ydinkohta.

Kun eliitti järjestää juhlasaattueita tai nykymaailmassa antautuu huvituksiin, joiden hinta huimaa, voi olla varma, että heidät on huiputettu syöteiksi.

Myös eliittitutkimusten ongelma on aina sama: osa on eliittiä nimenomaan siksi, että he onnistuvat pysyttelemään piilossa vahingollisilta katseilta ja sen sijaan että tappelisivat, he yllyttävät vastustajansa tappelemaan keskenään.

”Perikles Ateenassa ja Fabius Maximus Roomassa onnistuivat tekemään kumpikin kansalleen valtavia palveluja samasta syystä: heillä oli voimaa ja viisautta kuunnella hallituksen ja virkaveljiensä hullutuksia.”

Viisas hallitsija odottaa toisin sanoen hetkeä, jolloin on ylitetty äärimmäisen hulluuden raja, ja nykäisee silloin langoista haluamaansa suuntaan.

Plutarkhos lisää, että Perikles turvautui sotaan ja sanasotaan – merkittävnä sotapäällikkönä ja ehkä kaikkien aikojen etevimpänä poliittisena puhujana ja väittelijänä – vain tilanteessa, jossa vastapuolella ei ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia, ei edes erottaa, mistä ratkaiseva isku tuli.