Käytännöllinen ja
mielenkiintoinen tapa keskustelussa on väittää virheeksi kaikkea, mistä sattuu
olemaan eri mieltä. Erimielisyys voi johtua milloin mistäkin.
Lueskelin yliopistollista
tutkimusta Suomi24-verkkopaikan keskusteluista, joita on hirvittävän paljon.
Valitettavasti en jaksanut kovin kauan. Kysymys ”onko Nissan hyvä auto” ei ole
mielestäni järkevä. Keskustelun aiheena se on tyypillinen.
Olen käyttänyt ainakin
puolet työelämästäni asiavirheiden etsimiseen. Voi olla että toinen puoli on sitten
mennyt virheiden tekemiseen.
Esittelijä ja tuomari ja
samoin opinnäytetyötä lukeva professori yrittää selvittää, mitä joku väittää ja
tutkii sitten, millaisia perusteita väitteen tueksi on.
Vuosien varrella
mielenkiinto pikkuvirheisiin kuihtuu. Tässä matematiikan ja ehkä kielen
opettajan maailma on erilainen.
Veijo Meren
suurenmoisista esseekokoelmista yhden nimi on ”Goethen tammi”. Kirjassa on tuon
niminen kirjoitus. Meri ja Nils-Börje Stormbom käyvät Weimarista lähellä olevan
Buchenwaldin keskitysleirin raunioilla ja näkevät Goethen tammen. Vaikka se jäi
1937 keskitysleirin alueella, se säästettiin, koska Goethen sanottiin aikoinaan
istuneen sen alla ja ajatelleen kuolemattomia ajatuksia.
Tämän kirjoituksen kuva
on Anders Rydellin uudesta kirjasta ”Boktjuvarma. Jakten pö de försvunna
biblioteken” (Norstedts 2015). Säpsähdin, koska en ollut tullut ajatelleeksi
selkeästi, että polttamisen lisäksi natsit varastivat kokonaisia kirjastoja.
Niiden jäljittäminen on ollut vaivalloista, ja vaiva tietenkin jatkuu.
Taidevarkauden ovat
tuttuja. Se ei ole tuttua eikä tunnettua, miten paljon niin sanottua sotasaalista
on Venäjällä. Neuvostoliiton sotilaat ja poliitikot eivät nähneet asiassa
ongelmia. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa siellä pidettiin selvänä, että
toisen tavaralle saa tehdä mitä tahtoo. Sillä ei ollut väliä, oliko tavara
yksityisen vai Saksan valtion.
Veijo Meren esseetä
ajatellen jään mietiskelemään Rydellin tietoa, että Goethen tammi tuhoutui pommituksessa
elokuussa 1944. Hänen mukaansa kanto on olemassa ja siihen on kiinnitetty
muistolaatta.
Sekä Plutarkhos että
kirjoittajana myös esimerkillinen Herodotos huomauttavat historiateoksissaan,
että kerrottu ei kai ole totta, mutta lukijan tai kuulijan on kuitenkin syytä
uskoa se.
Tuossa eri muodoin
esitetyssä lauseessa onkin kertovan kirjallisuuden ydin. Minustakin tosista ja
autenttisista kertomuksista parhaita ovat ne, joissa on valehdeltu hyvin.
Tuomarina ollessani suhtauduin
oikeusjutuissa esitettyyn tietysti toisin ja noudatin naiivia rationalismia,
kuten tuomioistuimen kuuluu. Se psykologian ja kognitiotieteen myöhemmin
keskeiseksi nostama havainto, etteivät esimerkiksi silminnäkijöiden kertomukset
läheskään aina pidä paikkaansa edes silloin kun todistajat itse luulevat niin,
oli erittäin tuttu jo kauan sitten.
Kieltämättä olin käräjiä
istuessani hiukan hämmästynyt, kun kaksi poliisimiestä todisti ristiin sinänsä
vähän merkitsevästä yksityiskohdasta (paloiko eteisessä valo rikospaikalle
tullessanne; toinen sanoi että kyllä ja että hän pani sen erikoisesti merkille,
ja toinen että ei varmasti palanut).
Nyt haluaisin olla edes
joskus niin kuin lääkäri. Tapasin pitkästä aikaa syvästi arvostamani
yleislääkärin. Koska juttelimme meillä runoista ja ääninäyttelemisestä, hän
suostui ihan esimerkin vuoksi esittämään, miten hän kertoo potilaalle, että
testitulosten mukaan hänellä on haimasyöpä.
Olin mykkä ihailusta.
Lääkäri ei etsi
potilaasta asia- eikä muotovirheitä, vaan haluaa selvittää, kuinka potilas voi
ja mikä häntä ehkä vaivaa. Sen jälkeen hän miettii, mitä asialle voisi tehdä. Tehtävä
on vaikea. Jos alkoholismi on keskeisesti kuvassa, lääkäri joko sanoo asiasta
tai vaikenee. Ratkaisu on varmasti vaikea.
Itse en ihaile
saarnailevia lääkäreitä, jotka puhkeavat puhumaan viinan vaaroista, jos
potilaalla on sormessa haava. Tosin entisessä maailmassa perhelääkärimme oli
kuulemma sanonut eräälle potilaalle lähettäessään hänet Seinäjoelle
verikokeeseen, että yrittäisi pitää sen verran taukoa, että tulisi sitten
viinan sekaan vähän vertakin. Tietääkseni potilas oli pitänyt neuvoa
asiallisena.
Goethen tammia on
luultavasti Weimarin seudulla paljon. Jokaisella taksinkuljettajalla on
varmasti omansa. Riittää siellä pyökkimetsiäkin.
Meri niukemmin ja Rydell
laajemmin kirjoittaa, oliko Buchenwald ”Goethen vika” vai ei. Meri ei
tietenkään voinut tietää, että leiriä tuli aikanaan muistelemaan kaksi tulevaa
nobelistia, Imre Kértesz ja Eli Wiesel. Wiesel sai rauhanpalkinnon. Kirjassa on
erittäin vaikuttava vahvasti hyvän kirjailijan työltä vaikuttava kuvaus tammen
palamisesta. Kirjoittajasta tiedetään vain leirinumero ja se, että hän oli
puolalainen.
Rydell kertoo
mielenkiintoisesti Goethen tuotannon ja maineen siivoamisesta. Goethe oli suuri
Napoleonin ihailija kuolemaansa asti ja taisi muuten korostaa tieteen ja taiteen
kansainvälisyyttä, kun taas myöhemmin ihmeteltiin, miksi Jumala tai kohtalo oli
valinnut juuri Saksan kansan kaiken lahjakkuuden, viisauden, oikeuden ynnä muun
saajaksi ja vaalijaksi. Ranskan kulttuuri oli puolestaan jo 1800-luvulla
esimerkki surkeasta tasosta, jolle jotkut voivat vajota.
Tieteellisen akateemisen historiantutkimuksen
ensimmäisiä suuria nimiä oli Leopold Ranke. Hänen opistaan ei ole vieläkään
oikein toivuttu: ”miten se oikeastaan tapahtui”.
Ajatus on viehättävä,
mutta tuskin tavoittelemisen arvoinen. Tuo pätee mekaanisessa ympäristössä ja
suljetussa järjestelmässä. Muualla, etenkin todella tärkeissä asioissa, vastaus
on: sattumalta.
Lääkärien tavoista kertoa diagnoosi potilaalle esimerkkinä aikoinaan Savossa kerrottu juttu jostain professori Hallmanista:
VastaaPoistaEmäntäihminen oli tullut valittamaan rintakipujaan. Hallman tutki vaivaa ja
totesi: "Kah, tuperkkel näkkyy olovan. Lehmä jos oesitta, niin ammuttais."
Lukija Laihialta
Kommentti historian tapahtumien totuudellisuuteen -- totuus on fraktaalista. Mitä tarkemmin asiaa silmäilee sitä enemmän siitä paljastuu eri puolia, kuten että aamulla visotti ja silmä oli muurautunut umpeen, joten ei nähnyt kuinka allekirjoittaja olikin Ribbentropp. Ja niin edes päin.
VastaaPoistaVastaanottoaulan hyllystä löytyi "Vuosisadan rakkaustarina". Luin sen lähtöä odotellessa. Onpa ollut kirjoittajalla kuorma.
VastaaPoistaKotiin palannut Kunnaksen Ilkka
Meren essee loppuu jälkikirjoitukseen, jossa punnitaan lehmuksen ja tammen välillä. Varma tieto karkaa ja kaikki muuttuu entistä epäselvemmäksi. Hieno esseisti!
VastaaPoistaNiin, Lapsuuteni Latovainiossa on vain yksi tai kaksi piilipuuta. Sitä huolimatta useampaakin vanhaa metsälehmusta saatetaan sanoa tuolla nimellä. Niinipuusta en sano mitään.-Murphy_
VastaaPoistaSalaneuvoksen talo olisi mielenkiintoinen nähdä, ei ole Weimar koskaan sattunut matkan varrelle. EG
VastaaPoistaGoethen tammesta tulee mieleen Tasson tammi (La quercia del Tasso), jonka tapaa, kun kävellään Gianicolo-kukkulalta (Villa Lantelta suomalaisittain) alas Vatikaaniin päin. Hyvin se kuolleenakin (salama tappoi 1800-luvulla) on pystyssä rautakehikon varassa. Tasso raskasmielisenä tammen alla kuulemma istuskeli viimeisinä vuosinaan.
VastaaPoistaParemmin italialaiset pitävät puistaan huolen kuin kuopiolaiset: muutama vuosi sitten pantiin palasiksi Ukko Loden petäjä, jonka juurella Runebergin ikuistama ukko vanhoilla päivillään istuskeli. Teknisen viraston mielestä puu vanhuuttaan aiheutti vaaraa alikulkijoille, viis kulttuurihistoriasta. Sijainti muuten oli lähellä Harjulaa, jonka vaivaistalosta Minna Canth sai aiheen Köyhää kansaa -teokselle.
"Saarna eli opetuspuhe" kertoo wikipedia. Ahaa, eli jos lääkäri antaa kuvasarjan tai esitteen niin se ei ole saarnaamista jos vaan suu pysyy kiinni.
VastaaPoistaJos sanon tulta pyytävälle alaikäiselle että "tiesitkö että 2000 kuolee vuosittain keuhkosyöpään Suomessa ja niistä 90% on tupakoitsijoita?" niin minua haukutaan saarnaajaksi tai terveysnatsiksi. (Jälkimmäistä lähinnä, 3-4 kertaa netissä).
Mihin se sitä eldistä niinku siis tarttee? Dynyn lankaan? Papatteihin? Kiinareihin? Tykäreihin? Vois tietty olla Pieni Tulitikkutyttökin, periaatteessa kait?
PoistaÄlkää siis ny enää jaksako dumaa. Ei mikää oo nii vihtorin ideaalia, jengil tuntus jotenki olevan jtn kaunoi tai bitit kireellä. Snadii relaa ny...
Hannu Mäkelästä akateemikko.
VastaaPoistaHyvä!!!
Turussa Myllysillan lähellä Koulukatu kakkosessa, entisen Sinisen talon takana, nykyisellä sisäpihalla, on säästetty Urho Kekkosen istuttama saarni. Puun juuristo vie pihan alla olevasta parkkihallista kahdeksan parkkipaikan tilan, a 28000 euroa. Minulla ei ole tiedossani istuttamistapahtuman syytä.
VastaaPoistaKosilla on Hippokrateen plataani. Nykyinen on tosin vain 500 vuotias. Joihinkin paikkoihin voi liittyä pyhyys, jota ei objektiivisesti ja tieteellisesti katsoen ole olemassakaan.
VastaaPoistaVielä vähän aikaa sitten nähtiin paljon vaivaa hävitettäessä alkuperäiskansojen pyhiä paikkoja. Nykyäänkin pakanalliset pyhät paikat voivat toimia harmillisesti kehityksen jarruina, jolloin niiden pyhyys voidaan mitätöidä ilman aiempaa ksenofobiaa.
Myös valtakulttuurien ja eri suvaittujen uskontokuntien hautausmaat ja muut pyhitetyt paikat voivat olla väliaikaisena esteenä talouden terveelle kasvulle. Pyhyys painaa tuskin edes yhtä paljon kuin sielu, joka sentään on tieteellisestikin punnittu. Sen painoksi saatiin n. 20 grammaa.
Tilaa ei vain kaikille vainajille riitä.
" Tieteellisen akateemisen historiantutkimuksen ensimmäisiä suuria nimiä oli Leopold Ranke. Hänen opistaan ei ole vieläkään oikein toivuttu: ”miten se oikeastaan tapahtui”."
VastaaPoista"Wie es eigentlich gewesen ist" on edelleen perushistorinakirjoituksen tavoite. Vertausksohteena on tähtitieteellisen observatorion havaintopäiväkirja. Siitä uutetaan toahtumien mahdolliset syyssuhteet
e ja kulku. - Klassikko Suomen valinta vaati 100.000 arkistomaterialaisivun läpikäyntiä.
Markku af Heurlin
Ranke: Wie es eigentlich gewesen.
PoistaGoethe istutti Weimariin varmasti Euroopan ensimmäisen Gingko puun.Se on tänäkin päivänä elossa ja valtavan kokoinen puu. Puun hän toi idästä. Suomeksi puu on nimeltään neidonhiuspuu. Alkuperä lienee Itä-Kiinassa, jossa saattaa elää luonnonvaraista kantaa.
VastaaPoista