Muistelmista

Eilen kustantaja kysyi, miksi en kirjoittaisi muistelmiani. Yllätyin kun kuulin vastaavani: mitä maksat.

Keskustelun kunniaksi siirsin tähän blogiin sen oman laskurin, poistin pysähtyneen mittarin ja muutin vakiotekstejä. Arvelin nimittäin kustantajan ajatelleen, että jos tuollainen määrä ihmisiä osoittaa täydellistä arvostelukyvyttömyyttä lukemalla näitä kirjoituksia, ehkä heistä jotkut, tai elleivät lukijat itse niin heidän tätinsä, erehtyisivät jopa ostamaan nimelläni varustetun kirjan.

Itse epäilen tätä. Eivät ihmiset osta edes Pietiläisen (Terra Cognita) kirjoja, vaikka niistä pitäisi myöntää kasa kunniamerkkejä ja summaltaan merkittävä palkinto mm. tiedon julkistamisesta. Mutta en siis eilen puhunut Kimmon kanssa.

Houkutuksia aiheuttaa eräs oma havaintoni. Esimerkiksi kirja-alaa ja tuomioistuimia käsittelevässä niukassa kirjallisuudessa toistuu omaelämäkertojen tavallinen, hämmästyttävä virhe. Ihmiset kirjoittavat muistoja ja muistelmia itsestään!

Kätevämpää ja siistimpää olisi hypätä katolta. Lopputulos on molemmissa tapauksissa sama.

Käyttääkseni esimerkkinä itseäni – kuka kumma olisi kiinnostunut minun elämästäni, joka on läpikotaisin tavallinen, eli pitkä ja suttuinen, toistuvana teema erehdykset, virheet ja laiminlyönnit.

Sitä vastoin olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä, etenkin sairaalassa, pakkolaitoksessa ja palatseissa.

Muistetusta kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa. Totuutta ei voi kertoa. Joissakin tapauksissa se on liian ikävä, useimmiten liian ikävystyttävä ja kaikkein useimmin kirjoittajalle eli tässä esimerkissä minulle aivan tuntematon.

Mielelläni lukisin jonkun riuskan myyntimiehen tai kauppamatkustajan muistelmat tai sitten kansakoulunopettajan tai kangaskauppiaan. Noissa ammateissa olen tavannut mykistäviä kykyjä. Sekä ennen maailmassa että nykyisin nuhruisenkin tiskin takana saattaa nojailla sellainen ihmistuntija, että alta pois.

Ajatelkaa toista esimerkkiä: jossain nyrkkipajassa on kaksikin työntekijää ja toinen heistä antaa laajan haastattelun vaikkapa kuljeskelevalle psykologille todistaen siinä, että työkaveri on viheliäinen mulkku. Kiinnostavaa? Mielestäni ei.

Ovatko Jari Tervo ja Sofi Oksanen kammottavia ihmisiä? Ketä kiinnostaa! Omat kokemukseni heistä ovat pelkästään myönteisiä. Pidän ihmisistä, jotka ovat perusystävällisiä ja viehätyn henkilöistä, jotka eivät yrittämälläkään onnistu täysin kätkemään suurta lahjakkuuttaan.

Ajatelkaa kolmatta esimerkkiä: Donnerin ja Tuomiojan muistelmakirjoja en ole jaksanut lukea edes puoliväliin. Asiaa ei auttanut, että tunnen heidät ja erinäiset heidän kuvaamansa asiat ja tapaukset. Kirjoittaja joka ajattelee, että aineisto puhuu puolestaan, ajattelee väärin. Ei se puhu.

Ajatelkaa neljättä esimerkkiä: jospa kerron, että tämä tai tuo henkilö, jonka nimen mainitsen, oli kerrankin yhdessä tilaisuudessa niin kännissä, että lorautti kuset housuihinsa kaiken kansan nähden. Onko tämä kiinnostavaa? Mielestäni ei. Ehkä pienen uskonlahkon kireimmät kannattajat pitävät kirjaa toisten ihmisten ylitsekäymisistä, mutta muut eivät. Tunkion tonkiminen on ikävää, koska ei sieltä löydä mitään.

Ihailtu ja kunnioitettu 1900-luvun suurmies NN ajoi julmuudellaan ja itsekkyydellään ensimmäisen ja toisen vaimonsa ja ainoan poikansa itsemurhaan antamatta asian vaikuttaa pätkääkään omiin asenteisiinsa ja menettelytapoihinsa. Kiinnostaako? Kyllä kiinnostaa. Kolmivuotiaista yli-ikäisiin kaikki ovat hyvillään huomattuaan, että joulupukki ei olekaan joulupukki, vaan mies, jolla on pahvinen naamari.

Asettuuko muistelmien kirjoittaja jalustalle eli muiden ihmisten yläpuolelle? Asettuu kyllä, ja aina se harmittaa. Kirjoittamisen vaikea taito on myös tuon epäsuositun asenteen piilottamista, eikä sekään auta. Jokaisella arvostelijalla ja kommentoijalla on henkilökohtaisia inhokkeja. Joillekin ei anneta anteeksi, että he ostavat piimää S-myymälästä eivätkä K-kaupasta.

Lisäksi aina on ihmisiä, jotka käyvät sylkäisemässä seisovan pöydän leikkelelajitelmaan tai vääntämässä tiskirievun toisen keittoon. Moottoriteilläkin kohtaa viikoittain menijöitä, jotka ”rankaisevat” toisia moottoritiellä liikkujia tai ”jakelevat pieniä muistutuksia” esimerkiksi ajamalla eteen ja jarruttamalla äkkiä.

Miksi ja millä oikeudella asettua toisten yläpuolelle?

Se on silmänkääntötemppu. Kirjoittaja joka luulee olevansa ihmisenä jotain muuta kuin keskiverto tai oikeastaan nolla, valuu viemäriin. Kirjoittajien ”neuroottisuus” tai ankara itsekritiikki on aitoa. Kyllä sitä kadehtii joka päivä ihmisiä, jotka tekevät työn valmiiksi ja hyvin. Kirjoittaja ei osaa. Aina julkaistuaan – eräissä tapauksissa päivittäin – kirjoittaja tietää jälleen alittaneensa mahdollisuutensa.

Urheilu on keinotekoinen järjestelmä luokitella ihmisiä. Kirjoittaja on kuin urheilija, joka näkee tuloksensa huonontuvan jatkuvasti ja tietää että tien päässä on romahdus ja unohdus.

Vertauskohtana tulee mieleen suutari. Tavallisesti tulos oli käytetyn kengän kevyt ehostus, jonka jäljet katoavat pian kuin puuteri. Joskus suutari onnistui paikkaamaan reiän. Joskus kirjoittajakin onnistuu laittamaan uudet puolipohjat, jotka ovat tietenkin kömpelöt mutta voivat välttää.

Katselin Henrik Tikkasen muistelmia. Niistä näkyy tavallinen muistelemisen syy, kosto. Kirjallisia tehoja vie pahasti se riviltä toiselle näkyvä piirre, että kirjoittaja suhtautui itseensä erittäin juhlallisesti. Nyt pilkkaan itseäni – kuunnelkaa tarkasti ja muistakaa taputtaa.