Vihainen mies

Esittelijäneuvos peräytyi jaostohuoneesta. Hänellä oli kimpussaan se oikeusneuvos, joka toimitti vuosikirjaa ja jolla oli tapana tulla puhuessaan niin lähelle, että puhuteltu joutui vähän väliä kuivaamaan räkää kasvoiltaan ja silmälaseista. Hänellä oli sellainen tapa.

Viimeksi mainittu neuvos toisteli:” Jos esittelijä etsii vielä sen vanhan hallituksen esityksen.” Esittelijäneuvos vastasi:” Etsi perkele itse”, ja sytytti tupakan.

Miehet olivat lähes saman ikäisiä ja sodan käyneitä. Esittelijäneuvos, joka oli kasvonpiirteiltään ja olemukseltaan kuin Erkki Tantun piirtämä, oli ollut komppanianpäällikkönä vitjassa ja joukko-osastoista ja yksiköstä päätelle pahoissa paikoissa. He olivat molemmat hiukan vanhempia kuin minun isäni. Ja vihainen esittelijäneuvos ja minä, hiljan nimitetty nuorempi oikeussihteeri, teimme oleellisesti samoja töitä tuomioistuimessa. Lakimiehenä vihainen esittelijäneuvos oli ilman muuta meistä kolmesta paras.

Kaikissa virastoissa oli akanvirta. Toiset olivat herrahississä mutta eräät tavarahississä, jolla oli vain yksi liikesuunta, kellariin, muiden rottien sekaan ja märkien sekahalkojen seuraan.

Periaatteessa 1990-luvulle asti sääntö oli kuin kiveen hakattu. Kun oli esittelijäksi tullut – kuka tahansa pääsi ylimääräiseksi, jos oli paperit – sai viran ja sitten ylennyksiä kykyihin katsomatta. Pitkä Wrede oli jo aikoinaan parahtanut:” Kyllä heikko esittelijä on oikeutettu samaan oman tuomiokunnan. Siitä on ennakkotapauksia.”

Useimmat esittelijät nimitettiin aikanaan varta vasten tai epähuomiossa valtakunnan toiseksi korkeimpaan lakimiesvirkaan eli korkeimman oikeuden jäseniksi ja oikeusneuvoksiksi. Ne joilta ”puuttui sopivaisuus” jäivät sitten eläkkeelle esittelijäneuvoksina.

Jos hermot pettivät kesken, oli aina tilaisuus hakeutua hovioikeudenneuvokseksi. Sinne päätyi erityisesti Helsingin hovioikeuden tultua perustetuksi 1950-luvulla valikoima heikompia esittelijöitä. Kihlakunnantuomareiksi heitä ei otettu, koska kaikki tiesivät, että siitä ei olisi tullut kerrassaan mitään. Heikko tuomari pani hyvin hoidetun tuomiokunnan sekaisin puolessa vuodessa. Siitäkin on ennakkotapauksia.

Kun korkeimmassa oikeudessa oli rootelijärjestelmä, virassa olevat esittelivät vain tietyn tyyppisiä juttuja, esimerkiksi maanjakoriitoja. Tilanne saattoikin olla se, että vain esittelijä todellisuudessa ymmärsi, mistä asiassa oli kysymys.

Rangaistustuomioissa oli ja on erittäin kiharaisia yksityiskohtia. Jotkut oikeusneuvokset kehuskelivatkin, etteivät ymmärrä sellaisista kuvioista eivätkä rikosoikeudestakaan mitään. Muutamat pitivät myös prosessioikeutta turhana temppuiluna. Joku haki kierrolla olevat asiakirjat täpötäydestä avolokerostaan ja toi ne kymmenen minuutin kuluttua hyväksymistä merkitsevillä nimikirjaimillaan varustettuna. Joku toinen piti asiakirjoja vuoden ja palautti ne sitten lisättynä kirjoituksella ”pysyn”, joka tarkoitti, ettei ollut aihetta muuttaa esittelyratkaisua.

Mutta kaikki olivat eteviä tutkimaan konekirjoittajan työn jälkeä ja selaamaan kymmenen tai viidenkymmenen vuoden takaisia ratkaisuja löytääkseen täsmälleen oikeat sanat teksteihinsä. ”Samoin kuin” vai ”sitten kun”?

”Mallit” ja ”laput” olivat hyvin tärkeitä. Mallit olivat silkkipaperikopioita vanhoista ratkaisuista ja laput punaisiin pahvikansiin säilöttyjä neuvoston kynällä kirjoittamia pohdiskeluja, joihin usein sisältyi uskottavia perusteluja tyyliin ”asianajaja NN (nimi) oli kelmi jo Viipurin aikoinaan”.

Vihainen mies olisi varmaan lipunut unohdukseen oikeusneuvoksena, mutta vaikka sekä kohtuullinen että kohtuuton alkoholin käyttö virka-ajan ulkopuolella oli yksityisasia, häntä rasitti kohtalokkaasti puhelintauti. Suomenkielinen taudinnimike on valju. Ruotsiksi se on ”telefonnoia”, jolloin sanan jälkiosa on otettu sanasta ”paranoia”.

Ehkä tunnetta tuosta taudista kärsiviä? Ehkä teillä on se itsellännekin? Kun esittelijäneuvos oli iltapäivällä nauttinut itkettyneen vaimon valmistamaa läskisoosia kuoripäällisten perunoiden kera, tiskatut alumiinikattilat pihahtelivat liedellä ja pilli-Klubi tuoksui, esittelijäneuvos vetäytyi asiakirjavihkojensa pariin ja teroitti aluksi tarkkaavaisuuttaan nauttimalla muutaman lasillisen virvokkeita, joita hän säilytti arkistokaapin päällä olevassa ruskeassa salkussa. Lakimiespiireissä asiapullosalkku oli siihen aikaan kuin arvohenkilön merkki. Rappiomiehet eli siis asianajajat saattoivat säilyttää eväspulloa housun etutaskussa, korkki alaspäin ja toivottavasti kiinni.

Puhelintauti vaikutti niin, että tämäkin henkilömme oli siis palautettuaan itsensä tislatuilla juomilla omalle henkiselle tasolleen, hän sai vastustamattoman tarpeen soittaa puhelimella milloin kenellekin. Olin kovin kummissani, kun hän soitti minulle ensimmäisen kerran illalla kotiin. Kysymys oli jostain laatimani konseptin yksityiskohdasta, muistaakseni siitä, olinko katsonut malleista, kirjoitetaanko lääkintöhallitus isolla vai pienellä alkukirjaimella.

Aikanaan kuulin, että puhelinsoittoja häneltä saivat myös presidentit Piipponen, Hannikainen ja sitten Olsson. Päätös ja tarkoitus oli aina lausua pari valittua sanaa, kuten sitten tapahtuikin. Sitä en tiedä, oliko hänellä myös tapana esittää puhelimessa seikkaperäinen kertomus kärsimistään vääryyksistä tai pitkä ja surullinen tarina elämästään. Ehkä.

Minulle jäi pysyvästi tunne, että hän oli hyvä ihminen, vaikkei sitä tietenkään huomannut helposti. Mollisävyjä lisäsi arvaus, että sota rintamajoukoissa oli tehnyt tehtävänsä – muistamistani merkittävistä tuomareista kovin moni oli vammautunut vain ruumiillisesti.

Sain sellaisen kuvan, että istuminen ylituomarina oli kolkko kohtalo. Ymmärtääkseni he eivät koskaan puhuneet toisilleen mitään viranhoitoon liittymätöntä. Muutamat katsoivat oikeudekseen toivottaa hyvää huomenta, mutta sellaiseen eivät kaikki vastanneet kuin tuikealla katseella krimihatun alta.

Ja sitten olikin elämä eletty.