Sivun näyttöjä yhteensä

12. toukokuuta 2016

Vihainen mies




Esittelijäneuvos peräytyi jaostohuoneesta. Hänellä oli kimpussaan se oikeusneuvos, joka toimitti vuosikirjaa ja jolla oli tapana tulla puhuessaan niin lähelle, että puhuteltu joutui vähän väliä kuivaamaan räkää kasvoiltaan ja silmälaseista. Hänellä oli sellainen tapa.

Viimeksi mainittu neuvos toisteli:” Jos esittelijä etsii vielä sen vanhan hallituksen esityksen.” Esittelijäneuvos vastasi:” Etsi perkele itse”, ja sytytti tupakan.

Miehet olivat lähes saman ikäisiä ja sodan käyneitä. Esittelijäneuvos, joka oli kasvonpiirteiltään ja olemukseltaan kuin Erkki Tantun piirtämä, oli ollut komppanianpäällikkönä vitjassa ja joukko-osastoista ja yksiköstä päätelle pahoissa paikoissa. He olivat molemmat hiukan vanhempia kuin minun isäni. Ja vihainen esittelijäneuvos ja minä, hiljan nimitetty nuorempi oikeussihteeri, teimme oleellisesti samoja töitä tuomioistuimessa. Lakimiehenä vihainen esittelijäneuvos oli ilman muuta meistä kolmesta paras.

Kaikissa virastoissa oli akanvirta. Toiset olivat herrahississä mutta eräät tavarahississä, jolla oli vain yksi liikesuunta, kellariin, muiden rottien sekaan ja märkien sekahalkojen seuraan.

Periaatteessa 1990-luvulle asti sääntö oli kuin kiveen hakattu. Kun oli esittelijäksi tullut – kuka tahansa pääsi ylimääräiseksi, jos oli paperit – sai viran ja sitten ylennyksiä kykyihin katsomatta. Pitkä Wrede oli jo aikoinaan parahtanut:” Kyllä heikko esittelijä on oikeutettu samaan oman tuomiokunnan. Siitä on ennakkotapauksia.”

Useimmat esittelijät nimitettiin aikanaan varta vasten tai epähuomiossa valtakunnan toiseksi korkeimpaan lakimiesvirkaan eli korkeimman oikeuden jäseniksi ja oikeusneuvoksiksi. Ne joilta ”puuttui sopivaisuus” jäivät sitten eläkkeelle esittelijäneuvoksina.

Jos hermot pettivät kesken, oli aina tilaisuus hakeutua hovioikeudenneuvokseksi. Sinne päätyi erityisesti Helsingin hovioikeuden tultua perustetuksi 1950-luvulla valikoima heikompia esittelijöitä. Kihlakunnantuomareiksi heitä ei otettu, koska kaikki tiesivät, että siitä ei olisi tullut kerrassaan mitään. Heikko tuomari pani hyvin hoidetun tuomiokunnan sekaisin puolessa vuodessa. Siitäkin on ennakkotapauksia.

Kun korkeimmassa oikeudessa oli rootelijärjestelmä, virassa olevat esittelivät vain tietyn tyyppisiä juttuja, esimerkiksi maanjakoriitoja. Tilanne saattoikin olla se, että vain esittelijä todellisuudessa ymmärsi, mistä asiassa oli kysymys.

Rangaistustuomioissa oli ja on erittäin kiharaisia yksityiskohtia. Jotkut oikeusneuvokset kehuskelivatkin, etteivät ymmärrä sellaisista kuvioista eivätkä rikosoikeudestakaan mitään. Muutamat pitivät myös prosessioikeutta turhana temppuiluna. Joku haki kierrolla olevat asiakirjat täpötäydestä avolokerostaan ja toi ne kymmenen minuutin kuluttua hyväksymistä merkitsevillä nimikirjaimillaan varustettuna. Joku toinen piti asiakirjoja vuoden ja palautti ne sitten lisättynä kirjoituksella ”pysyn”, joka tarkoitti, ettei ollut aihetta muuttaa esittelyratkaisua.

Mutta kaikki olivat eteviä tutkimaan konekirjoittajan työn jälkeä ja selaamaan kymmenen tai viidenkymmenen vuoden takaisia ratkaisuja löytääkseen täsmälleen oikeat sanat teksteihinsä. ”Samoin kuin” vai ”sitten kun”?

”Mallit” ja ”laput” olivat hyvin tärkeitä. Mallit olivat silkkipaperikopioita vanhoista ratkaisuista ja laput punaisiin pahvikansiin säilöttyjä neuvoston kynällä kirjoittamia pohdiskeluja, joihin usein sisältyi uskottavia perusteluja tyyliin ”asianajaja NN (nimi) oli kelmi jo Viipurin aikoinaan”.

Vihainen mies olisi varmaan lipunut unohdukseen oikeusneuvoksena, mutta vaikka sekä kohtuullinen että kohtuuton alkoholin käyttö virka-ajan ulkopuolella oli yksityisasia, häntä rasitti kohtalokkaasti puhelintauti. Suomenkielinen taudinnimike on valju. Ruotsiksi se on ”telefonnoia”, jolloin sanan jälkiosa on otettu sanasta ”paranoia”.

Ehkä tunnetta tuosta taudista kärsiviä? Ehkä teillä on se itsellännekin? Kun esittelijäneuvos oli iltapäivällä nauttinut itkettyneen vaimon valmistamaa läskisoosia kuoripäällisten perunoiden kera, tiskatut alumiinikattilat pihahtelivat liedellä ja pilli-Klubi tuoksui, esittelijäneuvos vetäytyi asiakirjavihkojensa pariin ja teroitti aluksi tarkkaavaisuuttaan nauttimalla muutaman lasillisen virvokkeita, joita hän säilytti arkistokaapin päällä olevassa ruskeassa salkussa. Lakimiespiireissä asiapullosalkku oli siihen aikaan kuin arvohenkilön merkki. Rappiomiehet eli siis asianajajat saattoivat säilyttää eväspulloa housun etutaskussa, korkki alaspäin ja toivottavasti kiinni.

Puhelintauti vaikutti niin, että tämäkin henkilömme oli siis palautettuaan itsensä tislatuilla juomilla omalle henkiselle tasolleen, hän sai vastustamattoman tarpeen soittaa puhelimella milloin kenellekin. Olin kovin kummissani, kun hän soitti minulle ensimmäisen kerran illalla kotiin. Kysymys oli jostain laatimani konseptin yksityiskohdasta, muistaakseni siitä, olinko katsonut malleista, kirjoitetaanko lääkintöhallitus isolla vai pienellä alkukirjaimella.

Aikanaan kuulin, että puhelinsoittoja häneltä saivat myös presidentit Piipponen, Hannikainen ja sitten Olsson. Päätös ja tarkoitus oli aina lausua pari valittua sanaa, kuten sitten tapahtuikin. Sitä en tiedä, oliko hänellä myös tapana esittää puhelimessa seikkaperäinen kertomus kärsimistään vääryyksistä tai pitkä ja surullinen tarina elämästään. Ehkä.

Minulle jäi pysyvästi tunne, että hän oli hyvä ihminen, vaikkei sitä tietenkään huomannut helposti. Mollisävyjä lisäsi arvaus, että sota rintamajoukoissa oli tehnyt tehtävänsä – muistamistani merkittävistä tuomareista kovin moni oli vammautunut vain ruumiillisesti.

Sain sellaisen kuvan, että istuminen ylituomarina oli kolkko kohtalo. Ymmärtääkseni he eivät koskaan puhuneet toisilleen mitään viranhoitoon liittymätöntä. Muutamat katsoivat oikeudekseen toivottaa hyvää huomenta, mutta sellaiseen eivät kaikki vastanneet kuin tuikealla katseella krimihatun alta.

Ja sitten olikin elämä eletty.

22 kommenttia:

  1. Korkki on siis yksi versio makkaratehtaasta....

    VastaaPoista
  2. Tämänpäiväinen kirjoitus osoittaa aika raadollisesti ettei Kemppisen kannata tosiaan kirjoittaa muistelmiaan. Ketä jaksaa kiinnostaa joku kuivakka oikeuslaitoksen kuvaus jostain vielä kuivakkaimmista henkilöistä? Onneksi sentään kukaan ei ole pyytänyt J. Virolaista kirjoittamaan muistelmiaan. Pysykää molemmat vaan lestissänne ja kirjoittakaa blogia. Siinä olette mestareita kumpainenkin.

    Mitä tulee muisteluteoksiin, niin Erno Paasilinnan "Tähänastisen elämäni kirjaimet" lienee ylittämätön. Jukan analyysi kirjasta:

    Klick

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai kommentoijankaan kannattaisi kirjoitella näkemyksiään ennen kuin hallitsee suomen kieltä hieman paremmin. "Jostain vielä kuivakkaimmista henkilöistä"... Tarkoititko sanoa "joista(k)in vielä kuivakkaammista"? Voi äidinkieli parkaa. Till tidernapa har man levat, sanoi jo Jahvetti (vaikka tuskin tiedät kuka tuo oli). Itsellesi terveiset ihan klassiseen malliin: ne sutor supra crepidam, eli soveltuisit ilmeisen paremmin kommentoimaan MV-lehdessä. Tsemppiä vaan Jukka! Sanoo veljesi harrastuskaveri, Kakkonen teetupla.

      Poista
    2. Anonyymin kirjoitus on hyvä, koska on ylittämätön huono.

      Tänään tulin Turun suunnasta Hämeeseen. Olen monta kertaa ajanut Hämeen Härkätietä. Ajoin Salosta (joka on tylsä paikkakunta) Somerolle. Muistelin mitä muistin. Somerolta ajoin Forssaan (joka on tylsä paikkakunta). - Jos olisin Matti Klinge, väittäisin että en ole syntynyt Forssassa, mutta kun olen. (tämä oli vitsi) Someron ja Forssan välissä on Torron suo, se siis ulottuu sinne asti; siitä lähistöltä löysin Satyrus semelen. Se oli hyvin nuhraantunut yksilö, lentänyt rannikon maksaruohokallioilta sinne, hyvin väsynyt oli, ja tohtori Torild Brander – joka aikoinaan (kuulemani mukaan) kilpaili Arvo Ylpön kanssa siitä kummasta tulee arkkiatri, antoi minulle stipendin (250;- Smk) siitä, että tuon semelen haaviini poimin. Se oli hyvä apuraha. Esimerkiksi ravintola Kultajyvässä maksoi olut silloin 0,74 penniä. (Minähän en silloin olutta vielä juonut – pois se minusta – mutta tarkoitin tätä ns. ”raha-arvoa” vertailuksi... josta te, arvoisat kommentoijat, hyvin vähän tiedätte. Blogin kirjoittaja – olen mielihyvällä pannut merkille – sentään jotain tietää; ei paljoia, mutta sentään edes.)

      No, kerran oli sellainen vuodenaika kun lehdet vielä epätoivon vimmalla roikkuivat puissa kiinni, oli elokuu, ja Forssaan tuli Sirkus. Minä sitä menin katsomaan, tietysti, kun olin pikkupoika vasta, 10 -v.

      Niinpä niin.

      Käytin viikkorahani ja menin katsomaan Sirkusta. Kaikenlaista näin, mielikuvitukseni läikähteli, ja vaikka menetin kaikki viikkorahani + vähän tulevistakin, mielestäni se oli sen arvoista. Yhtään mua ei vituttanut. Mutta... sitten meni voi samperi sentään mun kaikki ajatukset kaikesta ihan sekaisin kun estradille nousi ikäiseni tyttö (tai ehkä vuotta minua nuorempi) ja alkoi pomppia semmosen ison pallon päällä, se... ätsh! lumosi minut niin täydellisesti, että unohdin kaiken! myös hänen äitinsä, joka hymyili siinä vieressä. Koska Lätkähdin siihen tyttöön sillä silmänräpäytyksellä, en enempää.

      Seuraavana päivänä kun he esiintyivät,hoh hoijaa kun olin unettomana valvonut koko yön, minulla ei enää ollut rahaa mennä katsomaan heidän esitystään. (Eikä mun veljeni halunneet vipata mulle enää penniäkään.) Niin minä sitten ryömin salaa sen teltan liepeen alta sinne... no, sinne ”estradin” vierelle... ja taas lumouduin. Sydämeni pomppi enemmän kuin pesäpallo. (Jota ei saa kii.)

      Olin nipukoitani myöten lätkähtänyt häneen, tuohon trikooasuiseen pomppivaan tyttöön. Muusta sirkushumusta en ollut kiinnostunut. Kun Hän ja Hänen äitinsä lopettivat esityksensä, seurasin salaa minne He menivät, ja huomasin että he menivät sini-puna-valkoiseen asuntovaunuun. ´No, mikäs siinä, ajattelin, ja tein U-käännöksen, kävelin sieltä Vanha-Similän pellolta takaisin kotiini. Illalla etsin kansakoulun Opettajain Kirjastosta kielillä kirjoitettuja runoja, ajattelin että niillä voisin ilmaista tunteeni... ehkä, mutta en löytänyt. Yhdestä nuottivihkosta löysin ”Texasin keltaruusun” eli The Yellow Rose of Texas, ajattelin että se taitaa olla englantia ja kopioin sanat ruutupaperille. Ja, kuten sanottua, elimme loppukesää, sateista sellaista, niin minä hiivin lastenhuoneen ikkunasta elokuun yöhön ulos ja kävelin Sirkuksen luo. Sumu leijui Vanha-Similän pellon päällä. Minä mietin että rakastettuni asuu tuossa nurkimmaisessa sini-puna-valkoisessa asuntovaunussa. Ja... ”mitenkähän minä sinne pääsisin että minua ei huomattaisi?”. No, rupesin ryömimään. Oli monta päivää satanut, jo ennen kuin Sirkus tähän kauppalaan oli tullut, kuten jo muistaakseni mainitsin, voi hitsi, alkumetreistä lähtien tulin heti ihan märäksi. Mutta siitä huolimatta vaan ryömin ja ryömin eteenpäin, ja kun pääsin määränpäähäni, ujutin kirjeeni sen asuntovaunun oven/kynnyksen välistä sisälle. Sitten ryömin kauheeta vauhtia takaisin kotiini ja rupesin nukkumaan. Aamulla mua yskitti. Äiti ihmetteli ”mistä sinä Mikko tuommoisen yskän yhtä äkkiä itseesi olet saanut?” En sanonut mitään.

      Hymyilin vain salaperäisesti.

      Ps. Mun piti puhua siitä kun se Sirkus muutti Forssasta Somerolle ja lähdin käveleen kansa sinne... mutta antaa olla.

      Poista
    3. Makuasioita varmaan, mutta hersyvän hauska tämä minun mielestäni oli!

      Poista
    4. Ettei vain mikis olisi ihastunut myös Karl-Ove Knasugårdiinkin - teksti muistuttaa aika tavalla K-O:ta.

      Poista
    5. Niin varmaan on teidän mielestä. Mutta mä olin ihan tosissani, totta kai. 10 -vanha ihminen on kuin Ampiainen (Vespidae), ainakin jos on poika, sille elämä on realiteetteja jotka se tajuaa, eli näkee omin silmin, ei mikään muu.

      (harmi)

      Poista
    6. Osaan minä sitä paitsi olla vakavakin. Osaan minä puhua Platonista ja Søren Kierkegaardista (Knasugårdia en ole lukenut) siinä kuin tekin. Ja jonkin verran ehkä enemmänkin. (Ainakin jos panen omiaani.) Mutta mitä uutta minä heistä osaisin sanoa?

      Mielestäni en.

      Poista
    7. Minäpä luen parasta aikaa Karl Ove (ilman väliviivaa) Knausgårdin Taisteluni ykköstä, koska lupauduin tekemään siitä alustuksen yhteen kirjallisuusblogiin.

      Jo tällä kokemuksella voin vakuuttaa, että Mikiksen jutut ovat paljon hauskempia kuin Karl Oven. Yhteistä heille on se, että molempien tarinat ovat totta.

      Poista
  3. Kaksi kokenutta lakimiestä oli lähdössä Ranskanmaalla pidettävään konferenssiin. He pohtivat kahvipöydässä suunnitelmia ja tulivat siihen tulokseen, että siitä on pidettävä huoli, ettei takaisin tultua jouduta kotona ainakaan aiheetta epäillyiksi.
    Matka sujui murheitta.

    Kahvistelemassa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  4. Tulee mieleen kaksi kirjaa: Lavean tien laki ja Ei loistu eikä rukous.
    Kirjoittaja sama, r.i.p.

    VastaaPoista
  5. Blogistit juttu on tietenkin melkoista potaskaa. Ne, jotka eivät tätä tiedä, ottavat jutun todesta.

    VastaaPoista
  6. Huvittavaa, lahjattomat tuomarit siis karkasivat Korkista Y.J.Hakulisen Hoviin. Hakulinen kun taisi olla Korkin oikeusneuvos alkaen vuodesta 1936, kunnes sai oman Hovinsa vuonna 1952.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaisesta hovista löysi karkotuspaikan itselleen myös muuan J. Kemppinen.

      Poista
  7. Hyvin on lohduton kirjoitus monessa mielessä.

    Siinäkin mielessä, että kun oikeuslaitoksen uumenissa ajettuun juttuun on laitettu pätevää ammattitaitoa ja melkoisesti vaivaa, niin juttua ratkaisevat oikeusneuvokset eivät lainkaan käsitä mistä on kysymys. Monissa jutuissa saattaa olla usean henkilön koko loppuelämän kohtalo käsillä ja kuitenkin juttu ratkaistaan sitten ihan mitenkä sattuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, Toipilan mielestä siis.

      Poista
  8. Olen täysin eri mieltä. Aidon kirjailijan muistelmat muuttavat "kuivakkaat henkilöt" taiteeksi.

    VastaaPoista
  9. En halua ilkeillä, herra Kemppinen, ja epäilen etten osaisikaan sun kustannuksellas ilkeillä vaikka haluaisin. Tästä ei ole kyse! (Ja kyllä sitä paitsi minä osaan. Luin äsken Matti Klingen muistelmat!)

    Arvostan pakinoitasi. Ne ovat (ainakin minulle) sivistäviä. Sitä paitsi tykkään huumoristasi; se tulee kuin äkkiä, eikä avaudu heti. (Huono huumori avautuu heti.)


    Kritisoin Sinua siitä että Sinulla on tapa kirjoittaa, ja minä puutun vain tyyliseikkoihin en asiasisältöön, että ensin väheksyt kaikkea - etenkin itseäsi - ja sitten "nokkelin sanankääntein" oletkin päin vastaista mielipidettä. - Se on hurmaava tapa käyttää kieltä, ei siinä mitään, mutta jatkuva toisto tekee siitä tylsää. Enkä tiedä osaanko sanoa asian käsitettävästi? Otan esimerkin, huonon, mutta esimerkin kumminkin.

    Hän, joka (ensimmäisen kerran, vaikka vaan vahingossa) on sanonut että "ensin käydään saunassa ja sitten syödään vasta", on sanonut nasevasti! Kenpä sitä kieltää vois. Mutta jos hän toistaa sitä, ja mitä useammin sitä hän toistaa, sen latteammaksi tuo totuus käy, ja lopulta todella kestämättömäksi. (Kun vielä muut sitä siteeraavat 100797:nnen kerran.)

    VastaaPoista
  10. Puhelintaudista
    Muistelen jostain lukeneeni,että puhelintauti olisi vaivannut useitakin tuon ajan johtajia. Nimi Wahlroos, "Nalle" Wahlrosin isä? kummittelee mielessäni yhtenä heistä, mutta vain kummittelee, varmuutta ei ole. Mutta eikös Nallen käytös ja tyyli viittaa alkoholisti isään ylikorostuneen vauhdikkaana reippautena julkisissa esiintymisissä ikään kuin hän pelkäisi koko ajan... repsahtamista?
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista

  11. Pitkä Wrede -tai pehtorinsa, vänrikki- piti kotikuria alustalaistensa kesken. Soturiwreden ja palkkasoturinsa tulkki oli vänskä. Viljamakasiiniwreden ja kyntömiehen välissä oli pehtori.

    Kiertolaistuomareina ylimykset panivat maanlakinsa kaikkien noudatettaviksi. Vakinaisempia tyyssijoja kutsuttiin hovioikeuksiksi. Aseeton kansa luotti tolkun mieheen joksi uskottiin Kuningas. Tämän uskottiin kantavan raskain sydämmin Jumalan miekkaa kuten hekin talikkoa ja rysää. Uskottiin häneen kuin myöhemmin Reaganiin tai Trumpiin että ihmisiä varten ja heidän ymmärryksensä mukaan eletään yksin, perheissä ja naapuristoina. Ei paremmin.

    Ritarihuonetta ei oltu saatu harjaankaan kun jo Borgströmit valtasivat kulmahuoneen. Alkoi Nordean aika. Sitten reformia piisasi. Jätkätkin saa laulaa tiedettiin hoilata kylillä ja rumia puhua päin näköä, mistä ruustinna Salpakari (os.wrede) yllytti miestään tukkimaan rääsyläisen likaisen suun. Oliko muuten Pentinkulman ensimmäinen sanakarivainaja tämä huutelija ?

    Ja sillä lailla. Nyt kun luonnonlait ovat selvät, säädetään valtiopäivillä takkua. Wredelle. Yhteinen laki pitää derivoida itsensä taakse jos mielii rynniä kuten ratsukkoaikoina muinoin.

    Joitakuita elämänkertoja tai muisteltuja kohokohtia viime vuosilta tulee luetuksi. Valtiovarainministeri Henry Paulsonin kirjasta muistan morkkiksen kun mies tuli napsineeksi parit unilääkkeet. Ja sitten muistan hänen noin 80 matkaansa Kiinaan Goldman Sachsin asioissa. Bernankelta en muista juuri mitään. Hänhän pelasti maailman. Mervyn King pani kirjansa nimeksi "The End of Alchemy. Money, Banking and the Future of the Global Economy.

    King ja Bernanke ovat olivat siis kriisin silmässä kullan kierron ja kieron kuumetessa sulamispisteeseen. Alchemy viittaa Soroksen kirjan nimeen ja tarinanaansa vuoden 1987 tienoilta. Siitä en ymmärtänyt mitään. Nyt ymmärrän että se olisi varmaan arvokasta huutokauppakamaa. Ehtisipä lukea uudestaan ja nähdä mistä ei tiennyt tuon taivaallista. Jos Suomessa olisi Yliopisto voisinko päästä vastaanotolle ?

    Alkemialla King tarkoittaa aika montaa. Tasogeometrian tasolla oltaisiin siinä ei-täyskatteellisessa (kullalla tai valtiolta saamisilla) liikepankkisysteemissä joka keksijöiden koneiden rakentamisen rahoitti ja oli luomisen 9.skö päivä. Viimeinen tuomio tälle oli tulla 9.8.-07 alkaen Valistuksen Pariisista. Piirtelivät kolmioita puhaltuvan pallon pinnalle ja kaikki täsmäsi piirustusalustan myötäessä.

    King ei muistele hän deskriptoi lapsenkin käsittää (ja välillä sofistikoidummin). Ihanasti hän laulaa Islannin sadulla. Ei edes mainitse saaren nimeä. Kings esittää käytännöllisesti kuinka nyt kun valtiot Fed EKP, hänen B of E ja muut ovat tehneet valtion rahaa, hätärahaa se pitäisi vakiinnuttaa ja sen ajan mittaan voittaa, tulla uusnormaaliksi. King otetaan maailmalla vakavasti. Että sellaiset työmiehen uuteen päivään heräämisen tulevaisuusmuistelmat.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista