Humoristinen kirjoitus

Inhoan, vihaan ja halveksin humoristisia kirjoituksia. Otsikon pitäisi oikeastaan olla ”Fear and Loathing in Kirkkonummi”, mutta kun en ole gonzo-journalisti, sekään ei käy.

Ohukainen ja Paksukainen loivat nykyihmisen sielun monumentin, toivottoman taistelun koneita vastaan. Se oli etenkin se vähän tunnettu remonttijuttu, jossa lopuksi jääkaapista tuli musiikkia ja radiosta valui jäätä. Katoltakin oli pudottu antenni kaulassa.

Chaplin sai tämän valmiina ”Nykyaikaan”, jossa toteutus on suurisuuntainen ja jotenkin niin hieno, ettei se oikein vaikuta. Pieni mies kahden kiintoavaimen kanssa liukuhihnalla ja sitten järkensä menettäneenä painokonetta muistuttavan valtavan laitteen rattaissa.

Eino Leino ja muut olivat ottaneet varhaisromantikoilta murheensa, ”toivoton taisto taivaan valtoja vastaan”. Kannel siis helkkyy, mutta laulu ei kuulemma lohduta lastaan.

Toisaalta on tämä putkistoremontti. Toisaalta pitää saada erään hyvin työlääksi osoittautuneen kirjan (kirjasen) teksti taittajalle. Kysymyksessä on se Vaasan Jaakkoo -äänikirja. Äitini oikolukee laatimaani murresanastoa. Menin sinne vanhainkotiin eli palvelutaloon ja sanoin että nyt pulinat pois ja töihin. Äitini keksi huomauttaa, ettei hän ole edes mikään pohjalainen, kun on muuttanutkin sinne vasta 1-vuotiaana. Vastasin hänen isänsä, siis isoisäni tutulla lauseella ”vastalauseita ei oteta huomioon”.

Asiat ovat siis hallinnassa, paitsi ne, jotka ovat rempallaan.

Neljännen termodynamiikan lain mukaan tulostimesta loppuu väriaine heti kun on jotain oikeasti tärkeää tulostettavaa.

Hullukin tietää, että väriaine maksaa enemmän kuin tulostin. Ainakin viisi vuotta sitten käsitin, ettei hyvää tulostinta kannata hankkia. Marketista halvin mahdollinen ja sillä siisti.

Tiesittekö lukijat, että kirjasto veloittaa euron per viisi liuskaa ja että palvelu on nopeaa, tehokasta ja ystävällistä. Toisin sanoen suurempia juttuja varten ei kannata makuuttaa printteriä itsellään.

Ajoin kuitenkin markettiin ostaman mustavalkolaservärijauhetta, joka tosiaan oli kallista, melkein seitsemänkymppiä. Vaihdoin sen, ja tulostin alkoi heti tulostaa tuota 60-sivuistä käsikirjoitusta, joka sattui olemaan auki tietokoneessa.

Etsin peruutuspainiketta Wordista, ja se oli virhe. Katkaisin virratkin, mutta kun käynnistin uudelleen, se hullu kone painoi toisen ja kolmannen kerran saman nivaskan niin että nyt niitä kerrankin on.

Tänään aamulla noudatin omaa neuvoani ja valitsin raskaimman vaihtoehdon eli ajattelin. Loppu onkin helppoa. Windowsista löytyy tulostin ja sen valikoista kohta, jossa lukee jollain kielellä että peruuta kaikki työt. Jono tyhjenee. Näin tapahtui. Äsken tulostin kylmän rauhallisesti muutaman liuskan urakkalomakkeen.

Tällä välin molemmat iPadit olivat tehneet sen, mitä ne aina yrittävät, kun ei yhtään sopisi, eli ruvenneet päivittämään käyttöjärjestelmää, ja se kestää näillä yhteyksillä tunnin. Ehkä joku oli hädissäni antanut luvan. ”Hyväksyn”. Ehkä se olin minä, en mene vannomaan.

Niinpä molempien vehkeiden SIM-kortti lukittui. iPadistä ei edes muista, että siinä on SIM. Vaikka se on juuri vehkeen käyttö. Kotona oma modeemi ja maailmalla yhteys puhelinveron kautta.

Joku henkilö muisti numeron kolme kertaa väärin. Niinpä olen lähdössä toiseen markettiin anelemaan operaattorin tiskimieheltä, että katsoisi PUK-koodin ja avaisi SIMin ja samalla laittaisi sen pois päältä. Minun hengenlahjoillani on kovin vaikea järkeillä, onko se numero 0000 tai 1234.

Arvaan että tiskihenkilö kieltäytyy tehtävästä tai sitten käy ilmi, että kone on rouvan tai yhtiön nimissä ja minun on esitettävä rouva tai kaupparekisterin ote.

Pari vuotta sitten löysin sellaisen puhelinkojeen, jonka arvasin kelpaavan äidilleni, kun olin saanut hänet uskomaan, ettei oikeita puhelimia saa enää mistään, siis sellaisia joissa olisi nappulat ja korvalle nostettava luuri. Merkki oli Doro. Hyvä peli.

Menin ostamaan SIMiä eli siis aktivoimaan yhteyttä. Silloin asialla ollut operaattorin toimihenkilö, joka vaikuttikin minusta skinihuligaanilta, sanoi että tähän lomakkeeseen tulee sitten asiakkaan allekirjoitus. Sanoin että hetkinen vain, mutta henkilö oli tikkana ja sanoi että allekirjoituksen tulee olla asianmaisen itsensä kirjoittama eikä mikään väärennös.

Kysyin, mihin asiakkaan saa kipata, koska ei hän jaksa rollaattorillakaan näin pitkää matkaa ja että katsokaa nyt tuota syntymävuotta. Henkilöä asia ei liikuttanut lainkaan. Ehkä hän oli ollut edellisessä elämässään Saksan armeijan vahtimestari (vääpeli), koska käsky oli käsky ja järjestys oli oltava.

Sanoin että otanpa sitten tämän puhelimen omiin nimiini. Henkilö meni nyrpeäksi. Sanoin että kai minulle vielä simmejä myydään. Myytiin.

Vasta myöhemmin kävi ilmi, että kun muut numeroni ovat perustellusta syystä salaisia tai erittäin salaisia – jos vaikka ruumishuoneelta soitettaisiin – niin nämä fonektat ja enirot antavat minun nimelläni haettaessa puhelinnumeron, joka johtaa tähän äitini hallussa olevaan puhelimeen.

Kerrankin joku taksikiihkoilija oli soittanut, että autoni oli muka väärin pysäköity, parkkiruudussa vinoon tai vastaavaa. Äitini, joka siis vastasi tähänkin numerotiedotuksen antamaan numeroon, kysyi uudelleen soittajan nimeä ja sitten että kenen poikia ja olisiko soittaja sukua Satakuntaan, jossa esiintyi ennen samaa sukunimeä. Tietääkseni soittaja itki ääneen jo muutaman minuutin kuluttua – raavas mies! Muutamia päiviä sitten eräs soittaja oli halunnut päästä puhumaan katteista ja kysyi että saisiko sitten isäntää puhelimeen. Äiti sanoi että muuten kyllä, mutta kun heillä on siellä vanhainkodissa pelkkiä naisia, johtajatarkin…