Kymmenen kärjessä
-telineessä näkyy kirja, joka tuo mieleen siivoamisen kunniattomuuden. Joku
ihminen ilmoittaa olevansa asiantuntija, mikä on mahdotonta, ja kertoo että
jokainen voisi hyvin heittää menemään melkein kaikki tavaransa, koska ne ovat
tarpeettomia.
Logiikka on virheetön.
Itse kukin voisi myös hirttäytyä. Sopivasta näkökulmasta ja etäältä olemme
kaikki tarpeettomia.
Kukaties tarkoitus on
hyvä. Roinan osteleminen on muotia. Todellisuudessa se on aina ollut muotia ja
aina on väitetty, että se juuri nyt on todellinen vitsaus. ”Naisten kuningaskunnissa”
eli ranskalaisten keksimissä tavarataloissa tarkoitus oli houkutella löysää
väkeä tekemään joutavia hankintoja ja se onnistui mainiosti. Tavaratalo on
sekin rautatien lapsi. Tosin esimerkiksi Au Bon Marché oli ryhtynyt Pariisissa
myymään silkkiä ja sateenvarjoja jo 1830-luvulla.
Markkinoilla ja
toritapaamisissa oli kuitenkin jo kymmenen tuhatta vuotta tyrkytetty
tarpeetonta tavaraa äkkinäisille ja menestytty. Arkeologia todistaa, että
jotkut tarpeettomuustuotteet, kuten meripihkan palaset, liikkuivat halki
mantereen tuulihaukan vauhdilla.
Vanhat taikauskot ovat
hyvin sitkeitä. Jos kysymyksessä on kirkkokunta tai tiede, villit valeet
nousevat kerran toisensa jälkeen kuolleista.
Olemme kaikki magian orjia.
Pyhäinjäännösten palvontaa harjoitetaan edelleen; Torinon käärinliina
kiinnostaa. Aitoja Kristuksen ristin palasia on tallessa kokonaisen lautatarhan
verran. Jos huutokauppakamari saisi myydäkseen Edisonin alushousut, hinta voisi
olla huima.
Ainakin itse tunnen pyhää
väristystä katsellessani joitakin muistoesineitä enkä ole edes huolestunut
siitä, ovatko ne aitoja. Yhdenkin kerran kävelin Kööpenhaminan
kaupunginmuseossa, jossa oli yhdessä huoneessa Kierkegaardin tavaroita, jokin tuoli ja
imupaperi tai vastaavaa. Jäin miettimään, miten hän ja H.C. Andersen, molemmat
siis täysin avuttomia naisen metsästyksessä, tapasivat toisiaan ja käsittivät
välittömästi molemminpuolisen inhon ja ahdistuksen. Jälkimaailman silmissä
siinä saattoi olla kaksi aikakauden kuuluisimpiin luettua miestä. Pohjoismaissa
oli sellaisia yllättävän paljon; Ibsen ja Strindberg ovat maailman
näytellyimpiä edelleen, ja tohelokin torikauppias osaa ilmoittaa kirpputorin
tiskinsä takaa, että Ingmar Bergmanissa löytyy. Sukunimen ääntämys saattaa
tosin olla villi; eilen piti asioida Bulevardilla, jossa puhelinvastaajan
mukaan sijaitsee eekbäri – iikboog, mutta maininnatta jää minulla tuttu
eekperi, ja saksalaisia auttaisi myös eekberg. Pitääkin soittaa ja selvittää,
onko Kluuvikadulla nykyisin ”feiser” (vatseri, tunnettu kirjoitusasussa ”Fazer”).
Kielet ovat vaikeita.
Ihan oikeana elokuva-arvostelijana ihmettelin aikani, kuka kumma on puheena,
kun Paula Talaskivi selitti Heikki Eteläpäälle jotain henkilöstä dseriljuuis.
Lopulta käsitin, että aiheena olli jerry levis.
”Esineellistyminen”
siirtyi lähinnä T. Adornon teoksista poliittiseen ja siitä yleiseen kielenkäyttöön.
Näin sille kävi samalla tavalla kuin määritellyille käsitteillä useimmiten, se
muuttui epämääräiseksi mielikuvaksi. Esineellistyminen tarkoittaa vääristyneitä
ihmissuhteita, huonoa elämää ja pahanhajuista hengitystä. Kaikki on pääoman
omistajien syytä. Tyhjässä ruokakaupassa Neuvostoliitossa tai Itä-Saksassa
harhaillut oli suurenmoisen vapaa esineellistymisen kiroista.
Vaasan Jaakkoo ja Teuvo Pakkala
ovat kuvanneet hienosti pienen lapsen taikuuden tunnot esineen edessä, saksien
tai lukutikun. On niitä tunteita aikuisillakin.
Adornon ajatus, joka
minusta on menneisyyttä ja aika tyypillistä saksalaisen yhteiskuntatieteen
palikka-ajattelua, tarkoitti että kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä työ
muuttuu esineeksi ja siitä tavaraksi, kaupankäynnin kohteeksi ja siten riiston
välineeksi. Myös ihmiset alkavat pitää toisiaan kauppatavarana ja luokkatietoisuutta
vailla olevat aavistelevat, että heitä voidaan ongelmitta ostaa ja myydä.
Luokkatietoiset taas ymmärtävät, että historiallinen välttämättömyys aiheuttaa
sosialistisen vallankumouksen, jonka jälkeen he, luokkatietoisuudet, panevat
veloituksetta muut esimerkiksi vankileiriin.
Esimerkki itse
vaalimastani kulttiesineestä on nenäliina. Isäni antoi sen minulle lahjaksi
ollessaan itse jo niin vanha ja sairas, ettei tavanomaisempia lahjoja saanut
eikä sellaisiin ollut tarvetta. Siihen on tavanomaisesti mutta taitavasti
nimikoitu kaksi venäläistä kirjainta, jotka on ympäröity maltillisilla koristeompeleilla.
Lahjaan sisältyi vahva viesti, jonka ymmärtämiseen minulta meni muutama vuosi.
Tiesin tuon liinan ja olin käsittänyt sen sotasaaliiksi joskus lapsena. Nyt näen
että se on humaani viesti. Se on poimittu talteen Nurmoilan lentokentälle
suistuneesta punatähtisestä lentokoneesta, kuolleen lentäjän taskusta kai.
Toisin sanoen se oli oman vaimon tai morsiamen antama hyvän onnen amuletti.
Suomalaisetkin lentäjät käyttivät naisen liinaa kaulassaan.
Sota jättää aina
jälkeensä rikki ammuttuja amuletteja ja synnyttää tarinoita Uudesta
testamentista, joka rintataskussa pelasti hengen.
Keskellä suvun käsitöitä
väitän, että vaikka Adorno ehkä väittäisi juuri käsitöitä työn muistomerkeiksi,
näistä äitini käsitöistä suuri osa en tehty kaupalliseen tarkoitukseen eli
lehtiin painettaviksi. Isoisän skalpellin olen pannut kynien sekaan, koska
terävällä veitsellä on paha avata kirjeitä; hän oli kirurgi ja esine on hänen
instrumenttikaapistaan.
Tavara jonka alussa
mainitsemani asiantuntija varmaan käyttäisi lattiariepuna, on vaatekaapissa
oleva anoppivainajan lottapuku ja apen upseerimantteli. En hirveästi välitä
mielipiteestä, että tuollaisten säilyttäminen on hupsua. Olkoon vain.
Paikan hengestä (genius
loci) olemme keskustelleet näissä kirjoituksissa. Tiedämme että sellainen –
esimerkiksi käynti oman lapsuudenkodin raunioilla – on älyllisesti antamatonta
subjektiivista tunteilua. Samoin on haudalla käyminen. Ei siellä kiven alla
ketään ole.
Esineen henki on yhtä
väkevä. Sitä vaalikaamme.
Kerran eräs pohjanmaalainen ukko väitti mulle että Roris Ray on kaunein näyttelijär. Ihmettelin kun ollut moisesta edes kuullut. Hidaskäyntisenä hämäläisenä tajusin vasta ajan kanssa että hän tarkoitti Doris Dayta. - Tai mistä minäkään tiedän miten hänet lausutaan.
VastaaPoista"Tiedämme että sellainen – esimerkiksi käynti oman lapsuudenkodin raunioilla – on älyllisesti antamatonta subjektiivista tunteilua. Samoin on haudalla käyminen. Ei siellä kiven alla ketään ole."
VastaaPoistaProfessori tekee nyt vain hyvin ja harrastaa mielin määrin "älyllisesti antavaa" - mitä se sitten lieneekin. Uskon, että meille kadunmiehille ja -naisille, jotka eivät unissaankaan kurottele ns. liika viisaiden sfääreihin, erilaiset "muistin paikat" ovat hyvin tärkeitä varsinkin tämän nopeasti virtaavan elämän jälkipuoliskolla.
Itse ymmärsin tekstin niin, että blogistimme puolustaa "esineen henkeä" ja hieman nälvii puhtaasti älylliseen harkintaan perustuvaa ajattelua. Siksi se anopinkin lottapuku roikkuu siellä henkarissa, mitään käyttötarkoitusta hänelle sille tuskin on.
PoistaNiin kai. Mutta miksi aina pitää venkoilla ja kääntää teksti jonkinlaiseksi sarkasmiksi? Muuttuko teksti siitä sen "haavikkomaisemmaksi" ja korkeampaa tietoisuutta ilmentäväksi?
PoistaKyllä muuttuu. Toisinaan taas ei.
PoistaJutuissa on jotain käännettyä ja kaulittua, tyylihän on vaihtelevakin. Mikä nyt on kunnei kelepoa! Ikävään ääneen kerrottuja yleisen elontien puntaroinnin ja elämän tragikoomisuuden ymmärrystä lisäävien 'päivän epistolien' sisältöön puuttumatta tyylillisiin seikkoihin tarkoitetaan silmää ja ehkäpä eikähänkään-ei kelpuuteta mutta makiat tyhjänpäiväisyydet kävisivät?
PoistaHapahko on, se totuuden sivumaku.
Hyvä ettei sentäs roiku ite anoppi.
Poista"Kielet ovat vaikeita. Ihan oikeana elokuva-arvostelijana ihmettelin aikani, kuka kumma on puheena, kun Paula Talaskivi selitti Heikki Eteläpäälle jotain henkilöstä dseriljuuis. Lopulta käsitin, että aiheena olli jerry levis."
VastaaPoistaAika pahasti särähtää sekin, kun uutistenlukija (ei siis edes mikään urheilutoimittaja) kertoo, että yön NHL-kierroksella vastakkain ovat olleet minnesouda ja adaua.
Korvaan sattu myös se Boonemauthin sinfoniaorkesteri
PoistaSiivoamisohjeissa sanotaan aina, että tavarat, joita ei ole tarvittu niin ja niin pitkään aikaan, pitää antaa pois. Jos minä annan hautajaismekkoni pois, joku varmasti kuolee heti.
VastaaPoistaJärkeviä tavaroita voi pitää varastossa, sellaisia, joita tarvitaan varmasti, mutta harvoin.
Olen käynyt monissa kodeissa haastattelemassa ja tekemässä lehtijuttuja. Puhe lähtee hyvin käyntiin, kun hoksaa kysyä: onko tuo ristipistotyö itse tehty? Mistä noin hieno kello on löytynyt? Onko teillä noin monta lapsenlasta? Sitten päästään jo luontevasti aiheeseen. Tavarat ovat tärkeitä kiinnekohtia ja kertovat omistajastaan. Älkää siivotko kaikkea pois1 Vain todella turhat,
"jokainen voisi hyvin heittää menemään melkein kaikki tavaransa, koska ne ovat tarpeettomia...Itse kukin voisi myös hirttäytyä."
VastaaPoistaEipä tämä enää kommenttia kaipaa. Niin on hyvä itsessään!
Kuulostaa kauhealta, jos oma nimi äännetään jatkuvasti jotenkin väärin. Wallin taisi ministerinä ollessaan kärsiä siitä suomalais-ugrilaisesta ensimmäisen tavun painotuksesta, kun hän yritti ohjailla nimensä ääntämistä. Kaksikielisessä perheessä piti miettiä tarkkaan lasten nimet niin, että ne kuulostaisivat samalta molemmilla kielillä, että esimerkiksi sanapaino ei vaihtuisi. Kun eräs Johanna oli kuullut ensimmäisen kerran nimensä "ruotsiksi", hän oli ihan säikähtynyt: minäkö se olen? O äännettynä u:ksi ja paino toisella tavulla, eri ihminenhän se on. Parikin kertaa olen joutunut kysymään: missä, kun joku suomenkielinen on ehdottanut tapaamispaikaksi Brasserie X:ää, pitkä a ja paino ensimmäisellä tavulla. EG
VastaaPoistaKiitos vanhojen tavaroiden ja aarteiden puolustuksesta. Useimpiin liittyy tarina, menneisyys.
VastaaPoistaAnita
Täytyy sen verran puolustaa tätä puheena näköjään olevaan KonMari-siivousmetodia (johon tutustuin korvakuulolla erään innostuneen takia), ettei hän käske kaikkea heittämään heti pois - vaan ottamaan jokaisen tavaran käteensä ja kysymään itseltään tuottaako se iloa.
VastaaPoistaÄidin vanha lottapuku oletettavasti tuottaa, joten riippukoon naulassaan. (Periaatteessa olen tietysti sitä mieltä minäkin, että mikä joku nuori japsilikka muka on neuvomaan suomalaista äijää. Me kyllä tiedetään, mikä on tarpeellista.)
En usko että valtaosalla ihmisistä, etenkin sellaisilla joille tuollaiset siivousohjeet ovat usein suunnattu, on suurin osa tavaroistaan Kemppisen tarkoittamia muistoesineitä.
VastaaPoistaPikemminkin tulee mieleen ihmistyyppi, jota kuvaa osuvasti J.K.Rowling ensimmäisessä Potter-kirjassa kuvaillessaan "Dudleyn toista huonetta". Tarkkaa sitaattia en näin ulkomuistista osaa antaa, mutta huone on kerran käytettyjen ja sitten huvikseen rikottujen tai suorastaan hylättyjen lelujen varasto.
Muuttomiehenä kävi tämä! Kaveri katsoi ovea. Siinä luki SIIVOUSKOMERO. Käytävän seuraavassakin ovessa oli sama kyltti.
VastaaPoista"Siivo uksia..."