Kaamea laakso

Kaliforniassa tapasin monta kertaa Eugene Volokhin. Voimille käyvä henkilö. Sympaattinen on sana joka ei tullut mieleen hänen yhteydessään. Hän oli suunnilleen kaksikymppisenä UCLA:ssa yhtenä tekijänoikeuden professoreista ja samoja asioita harrastaneen liittovaltion ylioikeuden tuomari Alex Kozinskyn suojatti. Tuomioistuin asui Pasadenassa. Raviinin toisella puolella asui Batman. Molemmilla puolilla, itse asiassa. Lain ja oikeuden miehiä.

Tuolloin, 1995, nuori Volokh, oli julkaissut Yale Law Review’ssa hälinee herättäneen kirjoituksen. Hän ennusti, että kohta liikenne mullistuu. Käyttöön tulee ”infobahn” niin ettei jopa koteihin saadaan tosiaikaista tietoa ja sähköstä soivaksi muutettua musiikkia. Ja televisioon tulee kuvaa putkea pitkin ihan tilaamalla.

Nyt ymmärsin, miksi meillä on niin paljon paperia. Olen rahdannut sitä säkkikaupalla keräykseen ja ostanut uudet sakset nipsautellakseni kahtia kaikenlaisia vanhoja verovalituksia.

Paperit ovat siis suurelta osin isäni mapeista. Oli siellä tuhat sivua myös tätä blogia viime vuosikymmeneltä, kohdittain punaisilla kysymysmerkeillä varustettuna.

Isäni kuului siihen sukupolveen, joka kirjoitteli kirjoihin Obs! ja Väärin! ja Katso kuitenkin (ja sitten lainkohta tai prejudikaatin numero).

Tuosta tavasta vitsailimme muinaisuudessa. Todistamattoman väitteen mukaan kuuluisa lakimies Y.J. Hakulinen oli liittänyt johonkin kirjaansa tai julkaisemaansa pikku lakikirjaan sellaisenkin alaviitteen kuin ”Toisin kuit. Korkein oikeus”.

Hän oli sen sukupolven miehiä, joilla ei ollut älyllisiä ongelmia olla mielestään lainkäyttöasiassa oikeammassa kuin ylin tuomioistuin.

”Ucanny valley” eli kaamea tai outo laakso on matemaattisen mallintamisen termi. Kun tehdään robottia yhä enemmän ihmisen näköiseksi, ihminen suhtautuu siihen koko ajan myönteisemmin, mutta sitten tulee pudotus. Melkein-näköinen tuntuukin kamalalta, ja tuo tunne katoaa vasta kun päästään näköisyyteen.

Termi tuo mieleeni tietotekniikan ”kuoleman laakson”.  Todellinen uutuus menee aluksi kaupaksi hyvin, mutta kun hätäisimmät ovat saaneet omansa, seuraa kuoleman laakso, jota kestää kaksikin vuotta. Monet tuotteet hiipuvat ja menehtyvät. Jotkut harvat säilyvät hengissä. Minulle on Applen laite Newton, jonka kosketusnäyttö hylättiin 1990-luvulla kuoleman laaksoon. Kaikki sanoivat, että tarpeeton, ei tule menestymään.

Sellaisia terveisiä valtioneuvostolle, että innovaatiot eivät riitä kansantaloudessa. Innovaatiot olisi saatava pysymään hengissä. Niitä pitäisi kastella ja katsella.

Eugene Volokh piti kirjoituksessaan selvänä, että e-kirja (myöhempi nimitys) on tuloillaan, ja että printtereitä tarvitaan siis pirusti.

Amerikan fiksuimman juristin tai ainakin Amerikan fiksuimman Kiovassa syntyneen juristin mieleen ei juolahtanut, että artikkelin tai kirjan mittaisia tekstejä luettaisiin suoraan näytöltä eikä paperia tarvittaisi ollenkaan.

Myönnän itse tuhonneeni ja tahallani hukanneeni melkoisen määrän paperille tulostettuja oikeudellisia artikkeleita. Niitä sukeltelee esiin laatikoistani. Kysyn itseltäni, olenko lukenut ja aionko lukea. Jos vastaan myöntävästi, korotan tulosteen kirjaksi. Jos vastaus on kielteinen, paperit menevät roskiin.

Eilisestä television suuresta Yle-keskustelusta havaitsi taas, että Matti Apunen on toivottoman fiksu mies ja että on oikeasti syytä miettiä, kenen rahoilla Yle rellestää ja millaisin tavoittein.

Hänen lempiohjelmansa on Prisma. Niin minunkin. Ohjelma on hauska ja helppo seurata siitä huolimatta että ohjelman on oikeaa asiaa. Ihmiset ovat eläväisiä.

Myös se eilinen ohjelma oli eläväinen osoitus kunnon journalismista. Sitä vastoin verkkosivujen yhteenveto oli huono, osittain harhauttava. Ohjelmassa mäikättiinkin Ylen verkkosivuista ja vihjailtiin, että siinä veroyhtiö syö naapurin pöydässä.

Sääli ettei Volokhin erehdystä tunnettu eikä mainittu. Kunnollinen lukeminen ei ole muodissa. Siitä kärsivät sanomalehdet ja kirjat, joilla on Suomessa muitakin kilpailuetuja, kuten vakaa vaikka niukka rahoitus.

Ohjelmassa sanottiin kuitenkin, että jos Ylen perustaisi ”uutiskanavan”, jollaisia maailmassa on paljon, sillä olisi bruttokatsojia noin 3 prosenttia. Muista ihan mainittava osa katsoisi edelleen Avara luontoa (minä) ja epookkidraamoja, jollaisia Suomessa ei osata tehdä.

Uskon väitteeseen. Yleisö rakastaa huonosti ilmaistua, toisarvoista tietoa, ja sitäkin vain otsikkoina. Katso Ylen ohjelmakartta ja iltapäivälehdet.

Yksi keskustelija sanoi, että pohjoismaiseen rikosdraamaan, jonka suurta menestystä meillä ihmetellään ja kadehditaan, on pantu sata kertaa enemmän rahaa kuin Suomessa näytelmämuotoiseen TV-tarinaan. Se raha poikii nyt.

Tuossakin asiassa voi olla vasenkätinen kierre. Luova kirjallisuus käy huonosti kaupaksi. Niinpä meillä on surkean vähän osaavia ja kiinnostavia käsikirjoittajia. Hyvä luettavaksi kirjoitettu teksti ei ole sama asia kuin hyvä käsikirjoitus. Ero on hyvin suuri. Jos asia kiinnostaa, lukekaa IMDB:stä tai Wikipediasta jonkin Tarkovskin ja Bressonin tai Ingmar Bergmanin elokuvan juonitiivistelmä. Takaan että päädytte samaan kuin minä. Tekstissä ei ole päätä eikä häntää. Vaikka tähdennettäisiin, että ”Mansikkapaikka” on tehty lievillä yli- ja alivalotuksilla, vasta filmin nähtyänne käsitätte, että sielullenne on soitettu; sitä on pyydetty puhelimeen.

Draama on kaameassa laaksossa, jos päähenkilöt ovat robotteja. Helpommin kestää esimerkiksi ”Murdochin murhamysteerin”. Päähenkilö on komea kuin mahongista veistetty eli pökkelö. Ja juoni on kuin kuutio kuivia klapeja. Mieli ei viheriöi.