Miten muututaan historiaksi

Kysymys yhtiöittämisestä jäi vastattavaksi. Se on hiukan vaikea. Niinpä jokseenkin kaikki arvelevat ymmärtävänsä sen.

Muutoksen tuuli kävi 1991. Suuri määrä keskushallituksia ja virastoja muutettiin uuteen uskoon, useat liikelaitoksiksi.

Jospa vastaisin, että liikelaitos, esimerkiksi VR tai Metsähallitus, on irrotettu budjetista. Muttereiden jenkoja ja havutukkien vuosirenkaita ei siis enää lasketa eduskunnassa.

Laitoksissa joudutaan miettimään, mistä rahat saadaan ja miten ne käytetään. Jos arviot menevät mistiin, johtajille pitäisi antaa potkut. Syystä tai toisesta niin ei yleensä tapahdu.

Sitten ovat osakeyhtiöt, joiden osakkeet valtio omistaa muuten vain. Jotkut ovat strategisia, joillakin on tarkoitus ansaita rahaa.

Kun Enso ostettiin valtiolle ja Imatran Voima perässä tasavaltamme varhaisvaiheessa, kanslerit ja professorit kyselivät kiihtyneinä toisiltaan, voiko valtio omistaa osakkeita.

Yleissekavasta ihmettelystä saa käsityksen esimerkiksi Tannerin muistelmista. Outoa muuten, että niinkin kuivakiskoinen ja jyry mies sai aikaan alkuosaltaan niin herttaisen muistelusten sarjan. Jos kuka joutuu perehtymään osuustoimintaan, tämä kirjasarja onkin pakollista luettavaa.

Osakeyhtiömuoto on tullut hyvin suosituksi. VR on nykyisin kaksi yhtiötä ja hankkeita sekasorron lisäämiseksi on vireillä. Sellainenkin aika oli, että joka ainoa rahtikirja ja pihdeillä nipsaistu matkalippu toimitettiin Rautatientorin rakennuksiin ihmeteltäväksi. Rautatiehallituksen kokous lienee ollut tilaisuus, jossa viihtyäkseen piti olla erikoinen. Minulla on kokemuksia kahden kollegiaalisesti hallinnoidun laitoksen toiminnasta. Kun aloittelin virkamiehenä, Korkein oikeus äänesti täysistunnossa 23 tuomarin voimin virka-auton renkaista, siis niiden uusimisen tarpeesta ja valittavasta rengasmerkistä. Kun olin itse päättämässä, hovioikeus tuumiskeli kymmenien tuomareiden voimin vaatimattomiin virkoihin nimitettävien hakijoiden ansioita kuiskuteltuaan etukäteen eteisessä heidän ansiottomuudestaan.

Tämä ei ole moite. Monista lähteistä saa sellaisen vaikutelman, että Suomen Talvisodassa kenttäpostilähetyksiä eli paketteja, kirjeitä ja kortteja, käsiteltiin paremmin ja hellemmin kuin ihmisiä riveissä ja sidontapaikoilla. Postilaukku oli pyhä, ihmisen henki ei.

Suomen talouden katkeran alennustilan syy ei ole Suomen talous eli siis työnantajat, työntekijät tai tavarat ja palvelut, vaan yksityisen ja julkisen rajapinta. Sitä täällä ei saada toimimaan, eivätkä odotukset ole hyvät.

Asenteet ovat ennallaan, vaikka sellaiset sanat kuin sosialismi ja kapitalismi ovat vaipuneet unohduksiin.

Verkossa kirjoitettiin jotain sellaista, että Facebookin työntekijöillä on ajatuksia edessä olevista presidentinvaaleista ja ehdokkaista.

Niin, miksi edes pörssiyhtiöt eivät saa äänestää yleisissä vaaleissa?

Yhdysvalloissa puhutaan ja kirjoitetaan aika avoimesti yhtiöiden ”sananvapaudesta”. Korkeimman oikeuden John Paul Stevens selitti kirkkaasti ja käsitettävästi (Citizens United vs. Federal Election Comm’n, 2010), ettei yhtiöillä ole niitä perusoikeuksia, joita me Euroopassa nimitämme ihmisoikeuksiksi.

Vastaus ei ole hämäystä – tyyppiä ”yhtiöt ovat vain käsitteitä”. Perustuslain tulkintaan yli 200 vuotta keskittynyt tuomioistuin toistaa tarvittaessa lyhyesti ja kiukkuisesti, että kysymyksessä on ihmisten yhteiskunta – Euroopassa joskus ”kansalaisyhteiskunta”, mutta juuri ihmisoikeudet ovat tehneet tuosta nimityksestä antiikkia. Ihmisten yhteiskunnassa on erilaisia rakenteita, kuten korkein oikeus, osakeyhtiöt ja vaalirahastot.

Yhtiöt eivät voi äänestää valtiollisissa vaaleissa eivätkä omassa yhtiökokouksessaan.

Tällä perusteella torjun henkilökohtaisesti sosialismin ja kapitalismin mutta myönnän, että ne ovat ainakin olleet hyödyllisiä käsitteitä, siis sanoja. Opinkappaleiksi niistä ei ole, vaikka jälkimmäistä myyskennellään nykyisin nimellä ”markkinaliberalismi”.

Helsingin keskusta on kolmiulotteinen kartta hallintohistoriasta. EK:n ja työnantajapiirien Etelärannan talo on tyylikkäämpi kuin SAK:n. Jälkimmäistä rakennettaessa muistaakseni rahat uhkasivat loppua kesken, ainakin Metalliliitolta. Tontistakin riideltiin. Vanha omistaja oli senaattori Onni Talas.

Esplanadit ja Mannerheimintie säteilevät väistynyttä voimaa. Melkein joka talossa on joskus majaillut jokin ministeriö, keskushallitus tai sitten pankki. Ainoa oikea talo taitaa olla Pohjois-Espan Grönqvistin talo, mutta senkin omisti pitkään Ilmarinen.

Helsingin Sanomien Helsingin vanhoista kortteleista kertovat kolme kirjaa ovat muuttuneet lukijansa silmissä, koska ensimmäinen niistä (”Puhvelista punatulkkuun”) ilmestyi 1975 eli 40 vuotta sitten.

Kirjan antavin osa on luettelo korttelien talojen nimekkäistä asukkaista ja firmoista. Ydinkeskustassa saa etsiä aika pitkään yritystä, joka olisi vielä entisellä paikallaan. Hypoteekkiyhdistys on. Mutta puheessa vielä kuuluvat Raken talo, Tempon talo, Bensowin talo, Uuden Suomen talo ja, niin, WSOY:n talo, ne ovat menneisyyttä.

Erottajalla sijaitsi Kansallis-Osake-Pankin komea konttori, ja yhdys- ja säästö- ja postipankkeja oli niin että silmissä vilisi.

Tiedättekö, lapset, että yhteen aikaan opiskelijaikäiset nuoret maksoivat keskioluensa tai piimänsä shekillä? Niitä sanottiin käyttöshekeiksi ja niiden käyttäminen tuntui hurjan hienolta, koska shekkivihko liittyi mielikuvissa suurliiikemiehiin.

Tiesittekö, ettei tulli ole enää Tullihallituksen talossa Erottajalla?