Sivun näyttöjä yhteensä

2. huhtikuuta 2016

Sävyisä kirjoitus


Sitkeys kannatti. Päivärytmiini sopii hyvin puolihuolimaton olo arkisin alkaen kello seitsemäntoista. Keskittymisen ja työn ajat ovat toiset. Piinallisen pikkumainen elämäntapa on oikea, kun sen odotuksen, mitä päivä tuo tullessaan, täydentää kysymys, mitä päivä vei mennessään.

Siis vanhat Hercule Poirotit.

Viidennen tuotantokauden 1993 ”Suklaarasia” on taitekohta elokuvallisesti ja kirjallisesti. Se esitettiin Suomessa tällä viikolla. Sen katsoin tarkkaan.

Vanha vastenmielisyyteni Agatha Christietä ja Poirot’ta kohtaan lienee sukua sille, etten pidä peleistä, nokkeluustehtävistä tai älykkyystesteistä. Minulla ei ole mitään niitä ihmisiä vastaan, joille nämä ovat elämän suola tai ajankulua muun tekemisen puutteessa. Tämä asia on siis vailla mielenkiintoa.

Korkeakirjallisuudessa ikävystyttävän ja harmillisen ihmisen käyttäminen kertomuksen sankariksi vaatii taitoa. Lukija ei jaksa, ellei päähenkilö kiinnosta.

Kouluesimerkki vastenmielisestä päähenkilöstä on ”Rikoksen ja rangaistuksen” Raskolnikov. Tuo romaani on yksi todiste Dostojevskin nerokkuudesta. Siinä on ehkä kaikki myöhemmät klassisen dekkarin ainekset. Tuttu nokkeluus, uskallus nimitellä tuota teosta dekkariksi, on hauska mutta väärä. Romaanin selkeä sanoma lukijalle on: sinäkin olet murhaaja. Missä kirveesi on?

Chrisien koulukunnan yksi tunnusmerkki on syvyyskäyrien puuttuminen. Ristisanatehtävä on tässäkin esimerkki, eikä missään tapauksessa vähättelevä. Niitä ihmisiä, jotka suoriutuvat The Timesin ristikosta, pidetään perustellusti valioväkenä. Ulkomaalaista niiden ratkaisijaa en ole tavannut, paitsi pari englannin opettajaa.

Mutta muutin mieleni, tässä vaiheessa Poirot-sarjasta. Nyt ollaan vaiheessa, jossa jälki on loistokasta ja esimerkiksi valaistus ja leikkaus koulukuntaa luovia. Siis jopa Downton Abbeytä vain ohimennen vilkaisseena ja isot Dickens-sarjat sivuuttaneeni arvaan kuitenkin, että brittien lyömätön taito tehdä maailman parhaita epookkisarjoja alkoi juuri Poirotista.

Epookkisarjoilla ja BBC:n luontodokumenteilla, joista eräät ovat uraauurtavia, on yksi yhdistävä tekijä, raha eli siis yleisö. Jälleen numeroita esittämättä nämä kaksi ovat lajityyppejä, joilla voi olla suurin mahdollinen katsojamäärä eli näitä ostetaan joka puolelle maailmaa ja näytetään jatkuvasti.

Ainakin sosiologit puhuvat legitiimeistä toiminnoista ja harrasteista. Meidän horisonttimme mukaan kirjojen (ja eräiden blogien) lukeminen on legitiimiä. Eläinrääkkäystä sisältävä elokuva ei olisi legitiimi ainakaan Englannissa. Tarkovskilla oli ”Andrei Rublevin” kanssa tuokin vaikeus. Melkein kaikkialla maailmassa katsojat suhtautuvat täysin tyynesti kuviin, joissa esimerkiksi puhkotaan ihmisilta silmät tikarilla, mutta hevosen haavoittuminen ja kaatuminen portaita alas on monille selvästi liikaa.

Eräs arvostamani henkilö muisteli, että melkein kaiken muun oppi kestämään Talissa ja Portinhoikassa, jopa sen, miltä tienvarren ruumiskasa näytti lentopommin täysosuman jälkeen, mutta haavoittuneiden hevosten huutoja ja katseita ei.

Agatha Christien tuotannon valtava ja jatkuva suosio johtuu tietenkin kirjoittajan suuresta taidosta, mutta kyllä tämä kaupallinen näkökohta on otettu huomioon. Erinäisissä maissa kaikki kapitalistimaissa kirjoitettu oli kiellettyä, mutta enimmäkseen tämä klassinen kertomustyyppi sopi kenelle tahansa. Christie viestittää myös, kuten toinen suurmestari Wodehouse, ettei yhteiskunnan tukipylväisiin pidä suhtautua aivan vakavasti. Jaarlien joukossa on sama määrä pösilöitä kuin muonamiesten.

Christie pani murhaajaksi myös virkatuomarin. Hyvä ajatus. Pappia en muista hänen esittäneen tappotöissä.

Suomessa maallikkosaarnaaja sopii kertomukseen epäilyttäväksi hahmoksi, mutta kirkon edustajat ja rituaalit eivät yleensä joudu huonoon valoon. Viihteen ulkopuolella kirkonvastaisuus tietenkin on vanha, arvostettu perinne.

Epäilen, että kirjallisuuden huono jama ja television kansainvälisten menestysten vähyys eivät johdu nuorisomme vahingollisista tottumuksista (Internet ja pelit) eikä liioin lahjakkuuden tyrehtymisestä, vaan kustantajaien huonoudesta, joka puolestaan johtuu sadan vuoden oligopolista ja kartellista.

Ainakin Tolkien ja Harry Potter todistavat, miten mielikuvitushahmoilla voi tulla hyvin rikkaaksi, vaikka tarinat julkaistaisiin ensin luettavina sanoina, paperilla.

Tutkimusten mukaan ihmisten harrasteet eivät osoita suoraan, mitä ja millaisia ihmiset ovat, vaan millaisia he luulevat olevansa. Hyvätuloinen, hyvin koulutettu keski-ikäinen nainen, esimerkiksi opettaja tai hammaslääkäri, saattaa sanoa, ettei koskaan lue kaunokirjallisuutta, mutta tuollainen tieto hämmästyttää hiukan kuulijaa, joka odottaisi mieluummin valkoista valhetta ”on tahtonut jäädä hiukan vähälle”. Kysymys on siis myös siitä, mitä ihminen tahtoo esittää.

Christien nerokkuus näkyy siinä, että hän teki sankaristaan Poirot’sta aika vastenmielisen, monessa suhteessa naurettavan tyypin. Heikommat tekijät tyytyvät odottamattomuuteen juonen ratkaisussa. Poirot on salapoliisina täysin odottamaton (ja epäuskottava). Siitä lukija pitää. Ja tuo suklaarasiajuttu, jossa avataan Poirot’n menneisyyttä belgialaisena poliisina, siis on niin hyvä, että se kannattaa kaivaa erikseen esiin. Myös Suchet on loistossaan esittäessään samassa jaksossa yli 50-vuotiasta eli suunnilleen ikäistään sankaria ja välillä täysin uskottavasti samaa henkilöä yli 20 vuotta sitten. Bravuurinumero!

Mitä sitten vielä veritöihin tulee, en lakkaa ylistämästä viiltelyä.

Luvallisilla asioilla kulkiessani eksyin puukkokauppaan, jollainen on Senaatintorin varressa. Siellä oli kaupan myös viallisia ja vammaisia veitsiä, joten tietysti ostin heti konepesnkinkin kestävän Marttiinin fileerausveitsen, koska tiedän sen erinomaiseksi. Ja kyllä se on onnea, kun sitten viiltelee sitä ilmakuivattua sikaa todella erittäin terävällä veitsellä oman itsensä iloksi. Marttiini on muuten nykyisin osa Rapalaa; onkimiehelle sopiva hyvin pieni fileerausveitsi maksoi 7 euroa.

20 kommenttia:

  1. "brittien lyömätön taito tehdä maailman parhaita epookkisarjoja alkoi juuri Poirotista."

    Kyllä se alkoi paljon aiemmin, esim. 1970-luvulla tehdyt sarjat Henrik VIII:sta ja Elisabeth I:stä (pääosissa Keith Michell ja Glenda Jackson)

    VastaaPoista
  2. Marttiini on kyllä ylistyksensä ansainnut. Perustuote lähes yhtä hyvä kuin tuhansia euroja maksava japanilainen kokkiveitsi.

    Myös siika on ylistyksensä ansainut, paras graavikala: juuri sopivasti rasvaa!

    VastaaPoista
  3. "Marttiinin fileerausveitsen"

    Se on myös lisännyt tasa-arvoa Mora-puukolla ei jokanainen saa vaimonhakkaajahenkigiltä, Marttiinilla se onnistuu 1antaaksi ilmaus - suorastaan leikiten.

    VastaaPoista
  4. Kysymys Viisastenkerholle:

    - Missä suhteessa Dostojevskin Karamazovin veljeksiä voi pitää klassisen salapoliisiromaanin edeltäjänä?

    Vastaus.

    - Hovimestari oli murhaaja.

    MafH

    VastaaPoista
  5. Pitkästä aikaa nautittava, lyhyt ja riittävän kryptinen päivitys, jollaiset pitävät minut täällä muutakin kuin käypäläisenä.

    Elämme oksidentissa juuri niinkuin Kemppinen kuvaa laatulehden sanaristikkoa: vailla kohtuullistakaan syvyyttä ja ajan sivuuttaen.

    Martinin vanhaisäntä kuoli hiljattain Unkarissa ja hänen alkuperäisestä veriuurnattomien puukkojen tehtaastaan on tehty lääkärinvastaanotto pilaten talo samalla ympärille rakennetuilla lasi- ja teräshirviöillä.

    Kaava on historian rikkomista varten - näin se Syyriassakin menee.

    Edelleen veitsenterävien lyhyiden tarinoiden toivossa: kiitos tästä!

    VastaaPoista
  6. Elokuvanteossa ei koskaan tarvitse vahingoittaa ihmistä tai eläintä, olipa kyseessä miten väkivaltainen kohtaus tahansa. Taito on osattu 120 vuotta, Georges Mélièsin päivistä alkaen.

    Tarkovski antoi kuitenkin noutaa teurastamolta hevosen, jota kohtauksessa vahingoitettiin julmasti ja joka lopetettiin kun otos oli kuvattu. Väärin tehty.

    Kohtaus on tärkeä elokuvalle keskeisen hevosmotiivin kannalta. Alkujaksosta viimeiseen kuvaan asti hevonen on elämänvoiman kuva. Pahuus kiteytyy hevoseen kohdistuvaan julmuuteen, ja on väärin, että julmuus oli oikeaa.

    Samana vuonna valmistui Balthazar. Sekä Bressonilla että Tarkovskilla pahuuden peileinä ovat viaton tyttö ja eläin (Bressonilla aasi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedäthän toki kuinka ensimmäisiä westernejä kuvattaessa etujalat olivat sidotut? Puolentoista sataa "pony" -luokan puolivilliä, jopa. Kaikin tavoin epämiellyttävästi ja vain että eräs suurehkohattuinen tommppeli olisi ollut sankarimyytin namber van. Tiedätkin mokoman mutta en tässä ikeä edes nimetä häntä. Isoisä ei hyväksyisi ja mistä helvetistä minä kiirastuleen ehtisin.
      IH

      Poista
  7. Kun otsikkona on ”sävyisä kirjoitus” ja kuvana fileerausveitsi, pääsee lyhyellä loikalla USA:n esivaaleihin, varsinkin republikaanisen puolueen sellaisiin.
    Meilläkin on puhuttu paljon Trumpista, mutta vähintäänkin yhtä riidanhaluinen öykkäri Ted Cruz on jäänyt vähemmälle huomiolle. NYTimesin kautta löytyi Cruzista hyvä video, siinä hän valmistaa lemppariaan ”machine-gun bacon.” Kannattaa käydä YouTubessa katsomassa, linkki löytyy alta.
    /Y

    https://www.youtube.com/watch?v=EaZGaJrd3x8

    VastaaPoista
  8. Ainoa joka jossain Christien kirjassa ei paljastu murhaajaksi taitaa olla lukija, koska parissakin myös tarinan kertoja taitaa olla syyllinen.

    AW

    VastaaPoista
  9. Oliko venäjällä joskus Aleksanteri toisen aikoihin 1860-70 luvuilla todella tuollainen oikeusvaltion häivähdys, kuten "rikoksessa ja rangaistuksessa" ilmenee.Laki virkamiestä ylempänä, eikä epäillyn tarvinnut todistaa syyttömyttään.
    Toisin kuin nykyään ja perinteisesti venäjän historiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin sanoi myös A. Solzenitsin.

      Poista
  10. "Vanha vastenmielisyyteni Agatha Christietä ja Poirot’ta kohtaan lienee sukua sille, etten pidä peleistä, nokkeluustehtävistä tai älykkyystesteistä."

    Mitä mieltä olet sitten intertekstuaalisuudesta, varsinkin joidenkin korkeakirjailijoiden tavasta änkeä teoksensa täyteen viittauksia muihin kirjoihin? Pahimmillaan kirjoissa ei juuri ole muita tasoja kuin intertekstuaalisuus. Minusta se on paljon häiritsevämpi tapa tehdä kirjasta pulmatehtävä kuin Christien.

    Poirot-kirjojen ratkaisut ovat yleensä niin epäuskottavia ja älyllisesti epätyydyttäviä, ettei oikeastaan häiritse, vaikkei keksikään murhaajaa ennen häntä. Sen sijaan intertekstuaalisuus on usein hyvin poissulkevaa, ikään kuin kirjailija antaa ymmärtää teoksen kuuluvan vain sisäpiirille. Viittauksen hoksaaminen voi tuottaa pientä mielihyvää, joka ei kuitenkaan vedä vertoja sille harmille, kun tunnistaa intertekstuaalisuuden, muttei keksi, mihin viitataan tai tunne viittauksen kohdetta.

    VastaaPoista
  11. Katsoin sen "Suklaarasian", ja olihan se hyvä, varsinkin kuvallisesti, paljon mustan ja harmaan sävyjä ja lähikuvia, Poirot ei ollut ylimielinen vaan "viehättävä" ja hyvin läsnä oleva, - mutta sitten kuitenkin nukahdin hetkeksi enkä tainnut nähdäkään häntä nuorempana! Voinen kyllä katsoa toisenkin vielä, kokeeksi.

    Osasyyllinen oli varmaan se, että oli syöty päivällistä ja oli niin unettavaa seuraa: lattialla rötkötti reporankana kaksi isoa Bernin paimenkoiraa ja emännällä ja isännälläkin oli punaiset posket ja harittavat silmät, kun olivat olleet neljän tunnin metsäkävelyllä Fiskarsin laajoissa metsissä (16.000 ha). Emännän älykello osoitti 192 prosenttia balanssista, jos oikein kuulin ja ymmärsin?! Ei se kuitenkaan taida vetää vertoja hänen harrastamalleen triathlonille! Pentukoiran nimi on Alex, mutta ei sen nykyisin lehdissä moititun mukaan. Missähän näille miniöille pärjäisi... Yksi on harrastanut tornadopurjehdusta ja vuorikiipeilyä, nyt vain pyöräilee ja hiihtää joka välissä pitkiä matkoja. Tiedän kyllä, kirjan kanssa sängyn päällä pötköttelyssä taidan olla parempi! EG

    VastaaPoista
  12. Brian Coxin luotsaama "Ihmisen universumi" tässä kuukauden parin sisään oli aivan loistava BBC-tuotos karismaattisine brianeineen ja vastaanottajan omaa ajattelua ruokkivine tarinankuljetuksineen.

    Toinen koukutus puolestaan (ei-kylläkään bbc:läinen) on Yle Teema -jakelu nousevana tiistaina: viidenteen osaansa ehtivä amerikkalaisen Ken Burnsin "Rooseveltin suku". Klo 21, saanko pyytää!

    VastaaPoista
  13. Kyökkihommissa olen havainnut kalaveitsen, siis sen kapeateräisen, oivalliseksi värkiksi perunoiden ja muun leveään terään helposti takertuvan paloitteluun. Kalaa en osaa edelleenkään fileerata -- se pahus ui aina karkuun eikä minulla ole sitä miniatrainta, jota tarvittaisiin. Ai mutta onhan haarukoita. Pahus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanki hyvä mies kalapiikki, fileroijan must!

      Poista
  14. Minulle nämä ulkomaille sijoittuvat Poirotit ovat ongelmallisimpia. Niissä on usein selvästi havaittavia anakronismeja, jotka häiritsevät katselunautintoani. Esimerkiksi sotien väliseen Egyptiin sijoittuvassa jaksossa on tasavallan aikana käyttöön otettu kansallislippu useassa otoksessa. Yleisemminkin henkilöt vaikuttavat näissä 1930-luvun jaksoissa olevan poliittisesti vqalistuneempia kuin on syytä olettaa. Esimerkiksi vuoteen 1936 sijoittuneessa jaksossa kaikki olivat täysin vakuuttuneita siitä, että Hitler on vakava uhka ja valloittelee naapurimaita. Käsittääkseni kuitenkin vielä pari vuotta myöhemmin suuri osa brittiyläluokkaa piti Hitleriä koomisena nousukaskorpraalina.

    VastaaPoista
  15. Suklaarasiassa Brysselin rautatieasemana esitetään Antwerpenin rautatieasema.

    VastaaPoista
  16. Jäin miettimään, kaataako nitrolla terästetyn suklaakonvehdin puraiseminen todellisesti miehen kuolleena lattialle. Noin muuten sarjassa oli kiintoisaa henkilöhistoriallista taustaa. Vanhempia poirotteja ei vaivaa myöhempien pitkitetty vetkuttelu. Pöhköjähän ne kaikki tyynni ovat, mutta jos on aikaa pitkästyä, niin asiansa ajavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kaada tosiaan, huomioitavan perlusteellisen nitrlopäänsärlyn saa koko varlmasti.

      Laturli tarlvitsee käsineet, erläissä töissä.

      Nitrliilikumia käytetään teollisissa töissä muuhunkin kuin avarluussukkulan APUissa osien yhteenliittämiseen tarlvittaviin tiivisterlenkaisiin. Kts. Challenger.

      Ne tunnetaan myös nimellä happohanskat.

      Digitalis on melko kenkku myrkky. Sorlmustinkukkavitelikön läpi kirlmannut pikkulapsi saattaa olla hengenvaarlassa.

      Silloin tulee soittaa hätäpuhelu.

      HUOMIO

      on hyvä sanoa puhelimeen rleippaasti ensimmäiseksi ELVYTYSTAPAUS mikäli lapsen tajunnantaso on selvästi alentunut.
      Yhtä hyvä sana on ELVYTYSPOTILAS.

      Varla ei ole vahingoksi. Emme leiki ihmishengen menetyksen mahdollisuuksilla.

      Taitava temppu on myös kitkeä kasvi(t)
      sadeasuun pukeutuneena. Varlmuus on paras.
      Nätit kukat mutta pois vain. Sinikello on myös hyvin kaunis kukka.

      toimeksisaaneena
      Erläs huoleton heppu.

      Poista