Hissikirjoitusta

Tämä on mainos. Näistä blogeista tulee syksyllä toinen kirja. Sen nimi on ”Tältä puolen”.

Menen tänään messuille ja puhun blogista kirjallisuutena. Ehkä sanon, ehkä en, että blogi on eräänlainen peilisolu. Sen vaikutus voi olla myönteinen tai kielteinen. Lähes päivittäin nautittuna se vaikuttaa kuin valokuva, sellainen jossa joku irvistää tai sellainen, jossa joku hymyilee.

Olen ajatellut toimia samalla tavalla kuin viimeksi. Kävi ilmi, että kommentit ovat painetussa kirjassakin tärkeämpi kuin blogistin kirjoitukset. Ykköskirjassa ”Täältä puolen” valikoin kirjoituksia. Kai se on tehtävä nytkin, koska kommentit ja tekstit eivät välttämättä satu samalle päivälle, vaikka asia olisi sama.

Toisenlaista kirjallisuutta tämä on, koska näin verkossa voi reagoida niin nopeasti. Olemme yhdessä vähän väliä edellä muuta mediaa.

Joskus saattoi olla olemassa sellainenkin kuin ”yleinen mielipide”. Tämä ei varmasti edusta mitään erityisen yleistä, mutta oudosti vanhempia tekstejä ja kommentteja lukiessa ja niitä uudempiin verratessa syntyy vaikutelmaa ikään kuin aikalaishistoriasta.

Peilineuroni on hermosolu, joka toimii kun eliö havaitsee jotain, ja toistaa tuon toiminnon. Apina havaitsee näköaistillaan esimerkiksi toisen apinan uhkaavan eleen ja vastaa samalla eleellä.

Uutta tietoa on se, että tämä kaikki tapahtuu ”esirationaalisesti” eli ikään kuin peilin heijastamana, niin nopeasti, ettei hermosto mitenkään ehdin siinä ajassa käsitellä aistimusta ja valmistaa toimintaa.

Löytö aiheutti tieteessä aika tavallisen villiintymisen, jossa mukana olleet eivät useimmiten itse olleet tutkijoita. Näitä villityksiä tulee ja menee jatkuvasti. Myös tässä asiassa kohu on laskenut ja osa nopeista johtopäätöksistä on ammuttu alas.

Yksi aivotutkimuksen piirre, jota voi pitää varmana, on yhteenveto uusimmista löydöksistä aivojen kuvauksissa (PET) monin edistynein laittein. Hermoston on vielä paljon monimutkaisempi kuin kukaan aavisti eikä kukaan oikein ymmärrä sen toimintatapoja. Sekin luulo on sivuutettu, että jokin aivolohko vastaisi jostain toiminnasta kuin nappia painaen.

Mutta joissakin tapauksissa apina, ja luultavasti ihminen, vastaa näkemäänsä samalla tavalla kuin tuntoaistilla kokemaansa eli fMRA:n kuva on samanlainen monissa tapauksissa.

Kuten usein, moni tutkijakin on arvellut merkittävien, ikiaikaisten ongelmien ratkenneen nyt. Kuten usein, mistään sellaisesta ei ole merkkiä.

Tieto on kuin tunturiin nousua. Kerran toisensa jälkeen vaeltaja luulee näkevänsä huipun ja ponnistaa viimeiset voimansa vain nähdäkseen, ettei se ollutkaan vielä huippu. Laella hän on väsynyt eikä näe mitään erikoista, varsinkaan ei pitää kovan ponnistelun arvoista. Huippu näyttää suunnilleen samalta kuin rinnekin ja taitaa olla lähinnä maantieteellinen sattuma. Tämä kohta, tässä saappaan alla, on mitattu korkeimmaksi, mutta silmä ei sitä erityisemmin erota.

Näin ollen ajatus mimeettisistä eli jäljittelevistä aivoista ajattelevien aivojen ja syvempien ”matelijan aivojen” rinnalle toimivana kolmantena, on kiehtova mutta vain hypoteesi eli arvaus.

Erikoisen mielenkiintoiseksi sen tekee yhteys väkivaltaan, vahingoittamiseen, tappamiseen. Eilen mainitsemani kirjoittaja on pohtinut laajasti ”mimeettistä kilpailua”. Minä vain sinä – sinä vai minä.

H.C. Andersenin hypoteesin voisi ottaa huomioon ja liittää kirjallisuuden merkilliseen ennustusvoimaan. ”Lumikuningattaressa” vääristävä peili putoaa taivaasta pirujen käsiteltyä sitä huolimattomasti. Maahan pudotessaan se särkyy tuhanneksi sirpaleeksi – peilisoluksi varmaan. Sirpaleen sydämeensä saanut ei kykene tuntemaan iloa eikä onnea, ei surua eikä murhetta.

Taikapeilin heijastamana ihanin maisema välittyy saman näköisenä kuin keitetty pinaatti ja ihmisten ja maailman kauniit ja korkeat piirteet näkyvät pahoina ja naurettavina.

Peili olisi siis kognition osa ja kukaties osuus mielen häiriöihin ja sairauksiin…

Jatkaaksemme tekotieteellisyyttä: kuka ei tuntisi sellaisia ihmisiä? Kuka ei kohtaisi toisissaan ja itsessään tuollaisia tunnetiloja.

Juuri ranskalaiset tutkijat ovat kummissaan siitä, että tietoisuuden ja aineellisuuden (ruumiin) valtakunnat sekoittuvat toisiinsa noin sopiattomasti.

Tuo kumma kehitys kyllä tunnistettiin, kun mieleen oli opittu vaikuttamaan pistoksin ja mielialoihin lääkehoidolla. Se todella oikea vallankumous lukemattomine tahattomine sivuvaikutuksineen tapahtui puolisen vuosisataa sitten. Tuli Largactil, tuli litium – niin monta keinoa vaikuttaa kemikaaleilla suoraan aivoihin.