Ajattele paremmin

Näkökulma blogikirjoituksiin. Yllättävää? Tämä tuntuu minusta uudelta.

Romaani, kilpaileva kirjoittamisen muoto, on taistellut 150 vuotta asemaa itselleen. Romaani on sitä parempi, mitä epätoivoisempi ja masentavampi se on.

Kannattaa uskoa, että yleisö tai ainakin osa arvostelijoista ja kirjallisuudentutkijat kiittävät tekstiä sitä enemmän, mitä tartuttavammin se ahdistaa. Itse olen yleensä arvioinut, että ihmiset ostavat sellaisia kirjoja, joita he eivät aio lukea.

Tällä kohdin tulkintani on siis toinen kuin kustantajien.

Viimeksi kuluneet 100 vuotta arvostetuinta on ollut mielen hälinä eli henkinen höpötys. Siitä käytetään joskus nimitystä ”tajunnanvirta”, ja se tarkoittaa käytännössä, että tekstiä on vaikea ymmärtää.

Äkkiseltään aiheettoman tuntuinen hypähtely asiasta toiseen ei ole tajunnanvirtaa. Itse olen vaivalloisesti rakentanut siitä aineksen omaan tyyliini. Yritän jäljitellä puhetta eli keskustelua eli rupattelua. Aihe ja aiheessa pysyminen ei ole maan tapa. Lisäksi se on ikävystyttävää. Kirjoittajasta sitten riippuu, alkaako lukijasta tuntua, että häntä höynäytetään.

Tuo viimeksi mainittu on ärsyttävä kokemus ja niin tavallinen. Kun side poistetaan lukijan / katsojan silmiltä, tämä käsittää seisovana jonkin pusikon reunassa hyttysten syötävänä tarkkailemassa jotain, mitä ei ole olemassa. Paluu ihmistenilmoille on aina nolottava. Ja tässä kuvaan siis kantakirjaproosan lukijan tunteita.

Runoudessa kaava on ollut Suomessakin tämä jo puoli vuosisataa. Ellei runoa ymmärrä, se on luultavasti hyvä, kirjallisesti korkeatasoinen. Jos sen ymmärtää – tyyppiä Juice, Veksi Salmi, Juha Watt Vainio – se on luultavasti huono. Ennen maailmassa käsitykset runon sisällöstä ja muodosta oli poimittu virsikirjasta. Jos siinä on loppusointuja ja mitta ja se alkaa nukuttaa, se on runo.

Myyntitilastoja muokkaamalla saa pohjankäsityksen siitä mitä ihmiset todellisuudessa lukevat. Noiden ykköskirjojen maailma muistuttaa paljon televisiosarjojen suosikkilistaa.

Saippua ja pakonomainen väkivalta ja poliisimiesten ja naisten sekava maailma ovat selvästi suosijoilleen lääkeaineita. Ehkä ne pitäisi siirtää viranomaisten tarkastusten ja valvonnan piiriin kuten muutkin lääkkeet ja lisäravinteet.

Kirjallisuus lannoitteena, siinä iskulause.

Jos lukijani ajattelee tässä kohdin, että kysymyksessä on käänteishuumori tai ironia, lukijani erehtyy. Olen vakavissani.

Kun mahdollisuuteni, haluni ja kykyni sekaantua ulkoiseen maailmaan ovat iän kertyessä rajoittuneet, mielen maailma kiinnostaa sitäkin enemmän. Tietenkin kävin viime yönä kello kahdelta ja viideltä pannuhuoneessa lisäämässä putkiston painetta, mutta ensiapu kriisiin tuli, kun päätimme, että Kalle tekstata Kiiskelle. Öljypoltin oli pysähtynyt yöllä ja huoneiden lämpötila oli jo alle kahdeksantoista ja putkistojen massiivinen jäätyminen uhkana. Polttimen kyljessä on toinen, kätketty käynnistyspainike. Toimimme kuin Suomen hallitus. Lykkäsimme tempulla kriisin vaikutuksia. Kun kävin äsken katsomassa, pannuhuoneessa olivat taas pelit seis. Mutta tämä ei ole tietenkään lukijoiden huoli.

Tiedän perheen, jossa pidettiin influenssaa ja varottiin tartuttamasta viattomia. Ratkaisuksi tuli komisario Beck, jota löytyi kirjastosta vaikka kuinka monta DVD:tä. On suuri taito tehdä televisiosarjaa, joka on vain hiukan pelottava ja huolestuttava. Meistä ne tekijät, jotka marssittavat kokonaisen maailmanlopun olohuoneeseemme, voivat mennä muualla mellastamaan.

Beckin taustalla häämöttävät Sjöwall ja Wahlöö olivat jonkin verran parempia kirjailijoita kuin nobelistit keskimäärin.

Ehkä aina väitetyn ”samaistumisen” tausta on ”ei-samaistuminen”. Tarinaa seuratessa ja sen jälkeen on mielissään, että ei ole itse tuollaisessa liemessä. Naurujutuissa, joista puskafarssit ovat parhaita, toteutuu se tieteellinen havainto, että nauru osoittaa pelkoa. Nauraminen on luomuterapiaa, koska se purkaa pelkoa, joka haihtuu nopeasti uloshengitettynä ilmana ympäristöön.

Luulen ymmärtäväni nyt syyn, miksi tätä nykyä menestyvät vain liian vaikea ja kummallinen taideproosa ja rakenteeltaan epäonnistunutta piirilevyä muistuttava ja siis myös hajuton ja mauton teollinen jännäri. Jälkimmäisellä tarkoitan sellaista kuin Vinci-koodi, jonka lukeminen oli minulle kuin käynti Linnanmäellä eli hyvin epämiellyttävää.

Syy on globalisaatio. Hätkähdin rajusti lukemaani tietoa, että hollantilaiset lukevat 75 prosenttia romaaneista englanniksi – myös hollantilaisista romaaneista. Ellei niitä ole käännetty, niitä ei lueta. Vihaisimmat ihailemistani esseisteistä pitävät Rushdien, Pamukin ja Murakamin kaltaisia kirjailijoita pettureina. He paketoivat laimennettua ja väärennettyä eksotiikkaa. Tavan aloitti Garcia Marques, ja seuraus oli selvä. Tunnemme Etelä-Amerikan maagisen realismin mutta emme epämaagista realismia.

Olin joltain osin mukana paheksumassa amerikkalaista massakulttuuria, mutta muutin mieleni vuonna 1970 ja julistin kirjassani Barksin Aku Ankan nerokkaaksi. Barks oli toteuttanut kuvin ja tekstein sen harvapiirteisen seikkailun ihanteen, joka on yleismaailmallinen, ei globaali. Ankanpojat Andeilla on samaa suurta sarjaa kuin Kaksi partiopoikaa tai Jules Vernen seikkailurikkaat sankarit. Ja onko mitään typerämpää ja viehättävämpää kuin Tarzan?

(On, Odysseus – mutta se nyt sattuu olemaan minun ja perheeni ajatus, ja sitä paitsi Odysseuksen ja Tarzanin tarina on pohjaltaan sama ja samalla tavalla pohjaton.

Mielestäni tuossa on miettimisen aihetta.

Tämän blogini lukijat pitävät selvästi Linnaa ja Waltaria kaikkien aikojen parhaina kirjailijoina ja ovat kiitollisia heidän olemassaolostaan. Niin pidän ja olen minäkin. Syy on heidän kiihkokansallisuutensa. Vaikka Waltari totisesti menestyi ulkomailla, tiedämme kaikki, että hän kirjoittaa nuoruutemme kieltä lapsuutemme perhe- ja kouluympäristöön. Kielen rikkaus ja kokemuksen rikkaus ovat yhtä.