Sivun näyttöjä yhteensä

14. tammikuuta 2016

Leviathan


Katsoimme nyt Andrei Zvjagintsevin ”Leviathanin” huolellisesti alusta loppuun. Älkää te katsoko. Menee aikaa, ja elokuva on syötetty yleisölle väärin. Me katsoimme tämän alustuksena elokuva-arkiston Tarkovskeihin, joita on pitkin kevättä.
Ohjaaja on rakentanut hiukan ylipitkän elokuvan niin, että hiukan jälkeen puolenvälin katsoja saattaa tuntea saaneensa tarpeekseen ja siirtyy muihin askareisiin.
Se on virhe. Taiteessa käytetään paljon tätä kolmen tuhannen esteet -tekniikkaa. Tyypillisesti loistavan romaani ensimmäiset 32 sivua saattavat olla puisevia ja täynnä yhdentekevien henkilöitten monimutkaisia nimiä.
Sanoakseni asian tyylillä, jota Leviathanin repliikeissä viljellään taitavasti, tarkoitus on pudotella paskat rattailta.
Leviathan sai loistavan kansainvälisen vastaanoton ja aiheutti Venäjän kulttuuriministerille raivokohtauksen ja lainmuutoksen, jolla näin epäisänmaallisten elokuvien valmistaminen halutaan jatkossa estää.
Myös suomalaisissa arvosteluissa toistetaan samaa kuin Yhdysvalloissa (Rotten Tomatos). Sosiaalinen satiiri! Merkittävä yhteiskunnallinen kommentti! Putin-vastainen!
Kaikki tuo on täyttä roskaa. Valitettavasti samaa toisteltiin suomalaisissa arvosteluissa.
Mielestäni siinä, että Venäjällä toimii täysin korruptoituneita pormestareita, jotka saadakseen tahtonsa läpi ja taskunsa täyteen lähettävät gangstereitaan hakkaamaan jokseenkin viattomia ihmisiä, ei ylitä uutiskynnystä. Sellaista on siellä esiintynyt kautta aikojen – ja esimerkiksi Yhdysvalloissa samoin.
Pohjoismaissa ei minun tietoni mukaan ole sotien jälkeen turvauduttu ruumiilliseen väkivaltaan. Ihmisen voi tuhota halvemmallakin, kaikkien tuntemin keinoin. Lisäksi ainakin Suomessa ja Ruotsissa toleranssi eri tavoin hankalia henkilöitä kohtaan on niin suuri, että liian useat välttävät tehtäviä, joissa voimille käyvää kansalaista ei voi (kuvannollisesti) heittää ulos. Tiedän mistä puhun. En kerro, kuinka usein olisin vilpittömästi halunnut kuristaa esimerkiksi jonkun asianajajan, joka kerta kaikkiaan ei käskystäkään sulje suutaan, vaikka sanottava on loppunut ajat sitten.
En tunne Leviathanin tuotantohistoriaa. Pidän täysin mahdollisena, että ikävien asioiden kertominen Venäjästä on lännessä taloudellisesti järkevää.
Tämä elokuva on puhtaasti dostojevskilainen ja hengeltään parasta mahdollista aineistoa venäläisyyden ymmärtämiseen. Lähes viimeisenä kuvana viaton lapsi katsoo lumoutuen kirkon kupolia mädännäisten poliitikkojen, sotilain, poliisien ja pappien keskellä.
Kysymyksessä on kertomus ihmisestä, ja koska hyvä taiteilija keskittyy siihen, minkä todella tuntee, tässä tapauksessa kertomus on venäläisistä ihmisistä. Politiikka ja viranomaiset ovat samaa rappeutuneisuutta kuin Jäämeren rannan rakennukset.
Myös elokuvan ”hyvät” ihmiset ovat siinä mielessä rappeutuneita, että he aiheuttavat itse itselleen onnettomuuksia. Ohjaaja tekee ohimennen pilkkaa amerikkalaisesta elokuvaperinteestä. Alussa Moskovasta hätiin kutsuttu oikeuden mies, yksinäinen kostaja, tulee kukistamaan paikalliset konnat, yrittää bluffia, saa selkäänsä ja lähtee livohkaan. Se sankareista.
Hobbesin hengessä merihirviö Leviathan on valtio eli mikä tahansa valtio, ei vain Venäjä. ”Voitko onkia koukulla Leviatanin ja siimaan kietoa sen kielen?” (Job 40:25).
Päähenkilö joutuu kahden väärän tuomion uhriksi, ensin riita-asiassa talonsa pakkolunastuksesta, sitten tuomituksi syyttömänä murhasta poliisin toimitettua hänen tavaroihinsa preparoidun murha-aseen, verisen vasaran.
Seurasin hyvin kiinnostuneeni oikeudenkäynnin – tuomion julistamisen – kuvausta ja syyttäjän toimintaa. Ei huomauttamista. Hyvät perustelut ja lain ja oikeuden vastainen lopputulos. Mielenkiintoista että venäläiset rakastavat oikeudenkäyntejä. Jo Stalin oli kovin innostunut niistä.
Tuomari on kuvattu elokuvassa osuvasti järjettömäksi papukaijaksi, mutta suurin roisto on pappi, jonka koko olemus huokuu rikkauksia ja harkittua halua edistää ajatuksin, sanoin ja teoin vääryyttä.
Yhteiskunnan toimintaa ilmentää naispäähenkilön työpaikan, surkean kala-alan laitoksen kone, joka mekaanisesti katkoo kauniin kylkiraitaiset kalat kappaleiksi.
Mielestäni Zvjagintsev tulee jopa ylittäneeksi hengenheimolaisensa Ingmar Bergmanin. Tämä kuvasi niissä kaameissa Gotlannin elokuvissaan rannan somerikkoa. Zvjagintsev on nostanut Leviatanin kodiksi, auringon syöjäksi Jäämeren. Vuorovesi tuo ja vuorovesi vie, myös Lilyan, joka heittäytyy rantakalliolta.
Satun rakastamaan tundraa, siis sitä jonka norjankielinen nimitys on ”vidda” ja jota on runsaasti mm. Inarissa ja Utsjoella. Elokuvan henkilöt juovat vodkaansa alatunturissa vailla pyhyyden tuntoja. Ainakin muutamassa kuvassa kaukana taustalla juoksevat Petsamon tunturit, vaikka tapahtumapaikka näyttäisi olevan Kuola-vuonon puolella.
Tuo seutu on kuvattu unohtumattoman kauniisti. Se maisema tenhoaa niin   väkevästi, etten tule koskaan käymään siellä.
Kuten en aio mennä Vätsäriin enkä Kesiin. Pojanpoika sanoi menevänsä.
Venäjän suuren kirjallisuuden sanoma on: mikään ei kukista ikuisesti kärsivää Venäjän kansaa. Ei edes Venäjä.


16 kommenttia:

  1. Herra Isä! Nyt on isännällä fokus kohdallaan. Kiitos tästä selkeyden, todellisuuden ja kauneuden tulvasta!

    VastaaPoista
  2. Onko sattumalta muiden silmiin pistänyt se, että monessa viime aikoina tehdyissä elokuvissa (Ida, En andra chans, Leviathan) nainen tekee itsemurhan - käsittääkseni tunnonvaivoissaan?

    VastaaPoista
  3. "Mikään ei kukista ikuisesti kärsivää Venäjän kansaa. Ei edes Venäjä."

    Omistin tuolle elokuvalle yhden lokakuisen lauantai-illan. Leviathan jysäytti palleaan vasta seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Niin kuin Elem Klimovin "Tule ja katso!" Kovin harvat elokuvat pystyvät siihen, noin. Ne, jotka sen tekevät, tuppaavat olemaan venäläisiä. Jaa, paitsi "Panin labyrintti".

    VastaaPoista
  4. "Venäjällä toimii täysin korruptoituneita pormestareita, jotka saadakseen tahtonsa läpi ja taskunsa täyteen lähettävät gangstereitaan hakkaamaan jokseenkin viattomia ihmisiä, ei ylitä uutiskynnystä."

    Avainkysymys onkin siinä, miten valtiovalta suhtautuu heihin. USA:ssa joskus FBI vie käsiraudoissa pois ja tuo ei määräydy sen perusteella, onko tuo henkilö ollut USA:n presidentin puolella vai tätä vastaan.

    VastaaPoista
  5. Paradoksaalista on, että Venäjän kulttuurin suuruus ja ikuisuus sellaisenaan kuin se on ja on ollut ontoloogisesti johtuu siitä, että arkielämä on syvältä p..seestä (pardon my French). Ja se on myös sen syy, että vaikka venäläinen etsiikin parempaa elämää lapsilleen muista maista, henkisesti se on elämänsä loppuun saakka sidottu Venäjään. Se on jonkinlainen atomipommin kaltainen systeemi: rajaton köyhyys, mataluus ja väkivalta ja toisaalta rajaton empatia ja esimerkiksi urheus puristetaan yhteen ja tuloksena on kulttuurinen ydinpommi jolle joskus ei ole vertaista missään. Koskee myös Zvjagintseviä itseä. Leviathan on saman ydinfuusion tulos. Siksi kaikki jotka vihaavat Venäjää oikeasti, siinä mielessä että tuntevat sitä Venäjää mitä vihaavat, ne samaan aikaan myös rakastavat sitä. En voi itsestänikin jotain ihan muuta väittää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on oikeaa ja väkevää todistusta !

      TMi
      Rautjärvi

      Poista
    2. Kiteytit todella hyvin Venäjän ikiaikaisen paradoksin: hieno kulttuurikansa, mutta hiton huonojen despoottien hallitsema ja tuo despotia ulottuu koko koneiston läpi: joskus voi olla hyviä tsaareja, mutta hyvistä pikkuvirkamiehistä ei muista kuulleeni. Tästä seuraa, että Venäjä on sangen ongelmallinen naapuri.

      Poista
  6. Perusteellinen analyysi! Myös se luonnon osuus, sen kauneus ja rumuus. Minä koin sen Leviathanin elokuvateatterissa yksilön kärsimyshistoriana, kohtalona, johon ympäristö ja olosuhteet väistämättömästi veivät; tuli isku iskun jälkeen. EG

    VastaaPoista
  7. Poika kävi viime kesänä pyöräilemässä Bergmanin maisemissa, mm. Gotlannin Fårössä. Kuulemma hienot maisemat. Taisipa käydä elokuvaneron haudallakin.
    Taalainmaalla taitaa olla kummankin suvun lähtöpaikka?

    VastaaPoista
  8. Näin leffan toukokuussa. Onneksi vesijumppakaveri kertoi siitä. Vertautuu Tarkovskiin täysin.

    Yksi asia joka jäi askarruttamaan oli siinä loppukohtauksessa kirkon maalausten värilliset kuvat. Vai oliko se aivan loppua. Kirkkohan oli raunioina, että olisiko fresko (?) säilynyt näihin päiviin? En löytänyt mistään informaatiota niistä maalauksista.

    Vertaus Amerikkaan ei aivan nyt onnistu. Väitän sen takia, että musiikki on amerikkalaisen Philip Glassin, jonka Koyaanisqatsi on elokuvamusiikin huippuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla pastissi Tarkovskin Andrei Rubleviin. Myös siinä mustavelkoisen filmin lopussa oleva pyhän kolminaisuuden värifilmattu ikoni räjäytti tajunnan.

      Poista
  9. Ei se miestä syö mutta voi se vähän pureksia. Ville Haapasalo ennen / jälkeen kertoo aika paljon mahdollisuuksien rajoista venälaisten vieraana arkena, asiaan liittyy muutama pakettiautolllinen votkaa, leipää, kuution paali tupakkaa ja tsajua. Kaikkien nautintoaineiden kulutus on tuollaiset viisikymmenluvun lopun luokkaa. Täällä eletään paskat housussa markettia kiertävien pultsarien pelossa ja ollaan niin netti kaulassa että kun sieltä saavutaan täytyy kaikki tavallinen näköjään säätää puoleen ettei pelota pikkuisia.

    Avantouinnin MM -skabat on eto keksintö. Niitä vieläkin korpee se suopotkupallo?

    Tietosäästösyistä kysyn onko Peto väärinymmärretty? Ettekö Te tahdo olla tuo ylhäinen pelkääjä?
    En minä. Skidinä jo tiesin kun noita kuvia smyygailin siit kahenkäden Pipliasta et et yäk paa kledjut hei etsä mulle mitää voi mä oon Rumin Isoin onkskivahei pelkää. Sillai mä olinki niin ujo. Ihmiset nam. Minä ei-nam.

    VastaaPoista
  10. En malta olla kommentoimatta asiaa, joka ikuisen Venäjän suuren kulttuurin järkkymättömiltä ihailijoilta tuntuu unohtuva: venäjä on nuori valtio ja kansakunta ja sen suuri vaikutus maailmankulttuuriin vieläkin nuorempaa. "Venäläisiä" - merkityksessä slaavilaisia kieliä puhuvia ihmisiä - on nykyisen Venäjän alueella on ollut korkeintaan 1500-vuotta. Suurin osa nykyistä valtioaluetta - Siperia ympäristöineen - on tullut osaksi Venäjää (Moskovan suuriruhtinaskuntaa) viimeisten 500 vuoden aikana.

    Kirjallinen kulttuuri saapuu alueelle Konstantinopolista noin vuonna 1000. Ensimmäiset vuosisadat kirjallisuus on lähinnä vieraskielisiä (eteläslaaviin perustuvalla "kirkkoslaavilla" kirjoitettuja) käännöksiä kreikkalaisista uskonnollisista ja osin esim. juridisista teksteistä. Varsinainen kansankieleen perustuva kirjakieli alkaa syntyä 1600 - ja 1700-luvuilla. Ensimmäisenä huomattavana kulttuurihahmona voitaneen pitää pohjoisen poikaa, tuolla "Leviathanin" maisemissa syntynyttä, Lomonosovia. Kansainvälisesti ja oikeastaan kansallisestikaan merkittävää kirjallisuutta alkaa syntyä 1800-luvulla.

    Kun ottaa huomioon yli sadan miljoonan hengen puhujamäärän, väittäisin, että Venäjä ei ole erikoisen merkittävä kulttuurikieli. Tietysti on pitkä lista maailman huippua olevia kirjailijoita, mutta noin suuressa puhujamäärässä jo pelkkä skaalavaikutus riittää selitykseksi.

    Saksalaisilla, ranskalaisilla, irlantilaisilla ja englantilaisilla on omalla kielellään kirjallista traditiota jo tuhat vuotta tai paljon kauemminkin (Nibelungenlied, Rolandin laulu, Beowulf). Romaanisilla kansoilla kulttuuritraditio tietenkin ulottuu aina Rooman valtakuntaan ja latinalaiseen kirjallisuuteen. Sellaisista oikeasti avnhoista kulttuurikansoista kuin Kiina ja vähän nuorempana Japani ei tässä yhteydessä kehtaa puhuakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän meillä tshuudeillakaan ole ollut sanottavampaa omaa kulttuuria...

      Markku af Heurlin

      Poista
  11. Leviathan – yritys tulkinnaksi

    Esitän oman tulkintani Leviathanista. Katselusta on jo aikaa, detaljit eivät ehkä kaikki ole ihan kohdallaan. Sori siitä.

    Tarina on kauttaaltaan lohduton. Paikallispomo, pormestari Vadim, on pahan ruumiillistuma (vrt. Orson Wellesin Hank Quinlan). Pormestari riistää häikäilemättömästi, väkivaltaisesti ja oikeudettomasti himoitsemansa talon ja tontin, joka on Koljan ja hänen perheensä (vaimo Lilja ja poika Roma) omaisuutta: rakkaudella rakennettu oma pesä, pahalta maailmalta suojan tarjoava alkukoti.

    Pormestaria rohkaisee kaikkiin räikeisiin tekoihin läpikotaisin korruptoitunut piispa. Tapahtumat johtavat siihen, että vaimo tekee itsemurhan, joka muuntuu irvokkaasti oikeusmurhaksi: Kolja saa tekaistuin syyttein pitkän tuomion vaimonsa murhasta. Tuomioon ratkaisevasti vaikuttanut ystäväpariskunta ottaa ikään kuin laupeudentekona petollisesti tuhoamansa pariskunnan murrosikäisen pojan kasvatikseen.

    Lopussa nähdään Koljan talon paikalla komeileva mahtava sipulikirkko, jonka piispa vihkii ja missä hurskas seurakunta pormestari etunenässä tekee ristinmerkkiä. Jo Tolstoi kuvasi vastaavia kohtauksia ja joutui siitä kirkonkiroukseen, jota ei ole vieläkään peruttu.

    Groteski tarina on kaikessa johdonmukaisuudessaan epäilemättä taiteellista vapautta noudattava hyperbola. Liioittelua taidekeinona käytetään totuuden tavoitteluun, jotta viesti menisi perille. Teoksen tapausten kulku on linjassa ja vahvistaa sitä muusta mediasta välittynyttä käsitystä, että Venäjällä tuollainen kehitys on mahdollista: hallinnon väkivalta ja korruptio, oikeuslaitoksen väärinkäyttö, kirkon ja vallan liitto. Myös Venäjän historia toistaa siinä itseään. Minusta on asian kiertämistä ja vesittämistä Yhdysvaltain vetäminen mukaan tähän soppaan.

    Tarina on kauttaaltaan lohduton? Zvjagintsev on aikamme Tarkovski. Oikeasti ohjaaja sortuu sittenkin pehmentämään sanomaansa ja salakuljettaa tarinaansa pari lohdulliseksi tarkoitettua vihjettä. Piispan vastakohtana on kyläpappi, joka hamstraa leipää köyhille jaettavaksi. Vahvin vihje on kuitenkin tapa, millä Zvjagintsev näyttää yhteisön ongelmanuorison. Elokuvassa toistuu moneen kertaan kohtaus, jossa nuorisojoukko – mukana myös Roma – kokoontuu nuotion ääreen aiemman historian tuhoaman kirkon raunioille ja pitää siellä omia menojaan.

    Mitäpä muuta se on kuin alkukirkon metafora, joka toimii vääryydellä rakennetun kirkon vastavoimana. Leffassa on sittenkin kristillinen sanoma. Eli, pohjimmiltaan: itärintamalta ei mitään uutta. Siihen on saatu samaan pakettiin ripaus Dostojevskia, toinen Tolstoita.

    Anssi Sinnemäki

    VastaaPoista
  12. Näin Leviathanin Suomen ensi-illan - salaisessa maanalaisessa elokuvatterissa siinä vuosi sitten. (Sen jälkeen Pelle Miljoonan konsertti). Se oli hienoa kuvausta, mutta todella ahdistavaa. Kuka paljon miellytävmpiä ovatkaan esim. Shetlannin murhat.

    Muistankohan oikein: Leviathan ei oikein saanut elgvityslupaa, mutta Murmanskin metrolpoliitta kiitti sitä, ja sen jälkeen lupa heltisi. Ja kuten monessa muussakin insituttuiossa, Venöjön kirkossa yhtä syntistä piispaa kohti on kymmenen vanhurskasta tai ainakin kymmentä synnintekijää kohti yksi vanhurskas...



    Venäjää muuten ei voi tosiaankaan mitata saksalaisella kyynärällä.

    Markku af Heurlin

    VastaaPoista