Vihreä kortti

Tunsin ihan hyvin virkailijan, jonka tehtävä oli pitää tietynlaisia virallisia vieraita hyvänä Yhdysvalloissa. Se ujostutti, että hänen työpaikkansa Washingtonissa oli samassa rakennuksessa ja saman pääoven takana kuin CIA. Sain jatkuvasti selkeitä toimintaohjeita ja tiesin sitten, millaisin ehdoin saa jäädä kuukausiksi tai vuosiksi professoriksi maahan. Suuri palvelu oli tapaamisten järjestäminen. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäsenen puheille en olisi varmaan päässyt diplomaattitietä.

Jotain paperia varten – saattoi olla ajokortti tai veroihin liittyvää – jouduin asioimaan Los Angelesin Federal Buildingissa eli liittovaltion toimistoissa. Tuttavat neuvoivat varaamaan tuntikausia aikaa ja telttatuolin. Neuvo oli hyvä.

Lentokentillä jokainen tutustuu maahanmuuttovirkailijoihin (Immigration). Siinähän menee jonottaessa tavalliselta turistiltakin tunti tai kaksi. Lisäksi noissa virkailijoissa näyttää olevan sellaisia, joita huvittaa kiusata tulijoita.

Yliopistopuolella kaikki tiesivät, että kun tiskin takana kysytään matkan tarkoitusta, ei saa vastata mitään edes etäisesti työn tekemiseen viittaavaa, koska silloin ruvetaan äkkiä kyselemään työluvasta ja ehkä vaatimaan vihreää korttia. Pitää sanoa ”tutkimus” ja ”kutsu”. On syytä olla jonkin yliopiston kutsu tai edes kirje, jossa dekaani vahvistaa tapaamisen. Yleispätevä vastaus on kuitenkin turismi eli matkailu.

Rahojakin ne voivat kysyä. Kuten pian meilläkin, luottokortti on ylivoimaisesti parempi kuin setelitukko.

Ennen EU:ta Italian ja Ranskan tullimiehet olivat ihmishirviöitä. Sääli sitä, joka joutui heidän kynsiinsä. Venäjän ja Neuvostoliiton kaikki tietävät. Omassa kokemuspiirissäni Suomessa myös pikkuvirkamiehet ovat pätevää väkeä ja julkista valtaa käyttävät ymmärtävät jokseenkin poikkeuksetta puhetta, siis suomea.

Lisäksi meillä on yhteisvastuuta. Muutaman kerran olen nähnyt sellaisen tilanteen, että pikkutyttö itkee kovasti jossain Stokkan kulmilla eksyneenä tai itsensä loukanneena. En ehdi hätiin, koska Helsingin keskustassa noin viidessä sekunnissa hätiin ehtii noin kymmenen vikkelämpää kansalaista.

Valitettavasti pärstäkerroin ja pelottavuusarvio vaikuttavat. Minulla taitaa olla valkoinen kortti. Voin puhutella ketä tahansa missä vain. Näytän luultavasti täysin vaarattomalta harhailevalta dementikolta, mikä onkin aivan oikea arvio.

Etuoikeutettua väkeä ovat myös äidit lastenvaunujen kanssa. Harvoin ehdin auttamaan kulkuneuvoissa, koska joku toinen on jo ehtinyt. Suosikkisana ”kotouttamisen” piiriin kuuluu sitten sekin, että olen tietämätön – emmin kun junasta olisi voinut auttaa arabihunnutettua äitiä. Pitävätkö he itse tuntemattomien miesten apua pelottavana? En tiedä.

Olen kuullut, että maassa on nykyisin uusi rotu, keski-ikäisiä erittäin hyvätuloisia, erittäin pitkälle koulutettuja naisia. Jos toinen saman ikäinen nainen sanoo sellaiselle kaupassa avocadoista, että ovatpa kalliita, toinen nostaa nokkaansa ja tuhahtaa. Taksimiehet sanovat, että tuon uuden ihmislajin edustajat osaavat olla todella vaivalloisia asiakkaina aamuyöstä humalaisina. Saman ikäinen mies, ammattijuoppo, ymmärtää heti, kun uhkaa nyrkillä ja sanoo että nyt olet hiljaa tai kävelet.  Humalaiset miehet eivät kuulemma nykyisin ole edes taksitarkastajan serkkuja tai poliisimestarin ylimpiä ystäviä. Hörhöt ja jotkut häröt ovat sitten tiettävästi asia erikseen.

Toisin kuin jotkut kommentoijat luulevat, en ole ottanut kantaa maahanmuuttajien puolesta enkä vastaan, vaan koettanut jankuttaa, että heitä on monenlaisia ja lajittelusta aiheutuu joka tapauksessa paljon vaivaa ja kustannuksia. Mielestäni on edelleen vältettävä Yhdysvaltain mallia. Siellä tilanne saattaa olla edelleen paikoi sellainen, että onnettomuudessa pahasti loukkaantunut ihminen jää ottamatta ambulanssiin, ellei hänellä oli luottokorttia. Kyllä suomalainen terveyskeskuskäytäntö on hyvä. Akuuttitapauksissa ei kysytä kansallisuutta eikä edes nimeä. Ne ehtii selvittää.

Tiedän ettei suomalaisia asiakkaita voi aina kehua. Tietääkseni meno jossain Helsingin sairaalan ensiavussa on hurjaa siksikin, että niin suuri osa paikattavaksi tuoduista on hulluna juovuksissa tai huumeissa. Tätä sanovat hoitajat ja lääkärit.

Muutoin olisi kiinnostavaa löytää empiirinen tutkimus yleisökäyttäytymisestä. Tuntemani paperit alkavat olla vähän vanhoja. Sormenpäätuntumalla suomalaiset ovat yhtä hyviä jonottamaan esimerkiksi pysäkillä kuin britit. Ranskalaiset eivät osaa ollenkaan eivätkä halua edes kokeilla. Ja on EU-maita, joissa etuilemista pidetään normaalina.

Esimerkki arvojen muuttumisesta on pysäköintimittarit, joista kolikoilla toimivat kuulemma kohta katoavat Helsingistä. Kun nuo mittarit keksittiin ja tulivat käyttöön Euroopassa, ihmiset kokivat kansalaisvapauksiaan loukatun. Englantilaiset eivät olleet näkevinään laitetta tai kohdistivat siihen jäätävän yläluokkaisen katseen kuten rikas mies kerjäläiseen. Ranskalaiset kävivät heti käsiksi ja ainakin yrittivät iskeä mittarilta pään poikki. Saksalaisista en tiedä. Suomalaiset ottivat nöyrästi kolikot esiin. Muistan sen ja muistan kadonneenihanneammatin, kun Manskulla sekä Kaivokadun risteyksessä että erottajalla seisoi liikennepoliisi pömpelissä ja näytti kintaalla ja valkoisella patukalla, kuka saa mennä ja kenen pitää odottaa.

Tähän kirjoittamallani viittailen lähinnä suurien ihmisjoukkojen käsittelynongelmallisuuteen. Harvoissa paikoisa maailmassa on niin hyvin toimivia paikkoja kuin Ruotsin ja Tallinnan ehjät, toimivat laivat, joihin mennään ja joista tullaan ongelmitta erittäin suurella joukolla.

Joka on kokenut ryntäämisen tai paniikin väkijoukossa, ei ikinä halua kokea sitä uudestaan. Se on todella pelottavaa.