Pätkäelämä

Ainoan kerran elämässäni tunnen olevani oman itseni herra. Merkit ovat selvät. Seuraavaksi ottaa vallan rappeutuva elimistö. Mutta oli pelkästään mielenkiintoista nousta yöllä viisi kertaa, vaikkei toissayön hurja kuu loisti vain poissaolollaan. Eilen soitimme Suojelupoliisille ja kerroimme, että meillä on vuoto. Se on nyt muotia.

Ei vainkaan. Soitimme firmaan, ja toivomme että putkiston kuuntelija tulee maanantaina, kuten puhe oli. Poissulkevien tarkastusten jälkeen jää epämiellyttävä ja kallis vaihtoehto. Putkistossa maan alla on vuoto ja siksi patteristoon on lisättävä käsin painetta tunnin välein.

Mutta mikäpä tässä kun saa päivällä maata.

Hipsuttelin kuin Rydbergin tonttu ja mietiskelin maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Asia tulikin selväksi.

Tonttu on siis se, josta on tämä laulu

”Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.”

Pätkäelämä korostuu lehdissä ja televisiossa. Hankitaan paikalle joku hyvin viisas henkilö, kerrotaan että tuolla lämpiön puolella puhuttiin mielenkiintoisia ja melkein samalla hetkellä, kun haastateltava availee luista suutaan longotellen leukaluutaan, television täti sanoo, että aika loppuu ja nyt mennään uutisiin ja turpiin vain ja onnea.

Aina jää sanomatta tämä. Puhuttiin öljystä, Venäjästä, valtakunnanrajojen ongelmista tai taloudentilasta tai siitä, että eilenkin ammattimiehet työmailla näkivät nälkää niin ettei palkkoihin saa kajota, puhutan asian vierestä arvaamalla.

Se ei ole metafyysinen väite, ettei politiikka ole todellisuudessa mahdollista, kun tulevaisuuden suunnasta ei ole tietoa eikä uskottavia tietoja.

Valtakunta on täsmälleen samassa tilassa kuin vesi- ja viemäriputkistomme. Joko se kestää tai sitten ei. Vuotojen tukkiminen on hidasta ja kallista, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Järjellisimmin toimivat tunnustavat, että tulevaisuuden aavistaa vain menneisyydestä. ”Emme opi mitään historiasta” on tyhmentäjien levittämä vale. Opimme – käytännössä aina liian myöhään - että menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen. Onnen kauppiaat väittävät, että A:sta seuraa B. Ei seuraa. A:sta seuraa ehkä C, ehkä G – emme tiedä.

Viimeksi kuluneet tuhat vuotta ja kymmenen tuhatta vuotta asiat ovat edenneet kumouksin, etenkin vallankumouksin. Sitten kun lapset on syöty, jokin osa uusista vaatimuksista toteutuu mutta muuten on samaa vanhaa.

Jos joku kysyisi vilpittömästi, mitä itse luulen seuraavaksi tulevan, sanoisin tietysti, että yhdistetty ympäristö- ja väestökatastrofi. En levitä tällaista ajatusta aktiivisesti, koska maailmanlopun ennustajia on muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Aina kun joku väittää, että maailmanloppu tulee ensi viikon torstaina vähän ennen puoltapäivää, toiset hyvät uskovat ja kyyristelevät kattila päässä.

Mutta jos joutuisin sanomaan, miksi minun käsitykseni mukaan rajoilla tulvii muuttajia ja ensi kevään pelko erittäin suurista joukoista on aiheellinen, vastaisin tietenkin kuten muutkin, että se johtuu öljyn hinnasta.

Eilen oli puhe kirjallisuudesta ja sellainen ajatus, että monella tavalla muoviset romaanit käyvät kaupaksi, muut eivät. Auto on vähän sama asia kuin romaani, mielikuvituksen temmellyskenttä.

Vanhemman saarnamiehen oikeudella muistuttaisin mieleen, että olen elänyt ajan, jolloin pojat pyyhkivät korvantakusiaan bensiinillä tansseihin lähtiessään. Automiehellä tiedettiin olevan flaksia. Ellei tarjolla ollut sopivaa Moskovitshin tai myöhemmin Ladan tai sitäkin myöhemmin Datsun satasen omistajaa, moottoripyöräkin kelpasi.

Niinpä autotehtaan ja autojen maahantuojat vakuuttivat, että bensiinin kulutuksena 15 litraa sadalla on pelkästään miehekästä. Isoisän autokorjaamon yhdessä huoneessa oli rikkihappoa lattialla. Sinne ei pitänyt mennä. Siellä ladattiin asiakkaiden akkuja. Akkujen lataaminen kaupallisesti on kai jäänyt yhtä vähälle kuin kumikorjaamot, joissa jopa paistettiin uudestaan (vulkanoitiin) auton renkaita.

Polttomoottorin hyötysuhde toisaalta ja sähkön säilöminen toisaalta eivät kiinnostaneet ketään. Ja niinpä asumisemme muodot ja tottumuksemme ovat vakiintuneet (Suomessa) hankaliksi. Meillä on liian kalliit autot, jotka ovat kalliita pitää yllä, ja tietenkin liian kalliit asunnot. Kumpaankaan ongelmaan ei näy ratkaisua – mutta omassa kokemuspiirissäni autoissa on kyllä menty hyvään suuntaan. Se että henkilöauto on sinänsä huono keksintö, on taas toinen asia.