Tilasto

Statistiikka eli tilastotiede (statistics) on etymologialtaan valtio-tiede. Sitä käytettiin varmasti Saksassa 1770. Katuna-tausta on keskiajalta. ”Status” on lyhenne, ”status rei publicae” eli valtion tila. Sana ja sen käyttö on sama kuin lääkäreillä, ”potilaan status”, joka on vakaa tai vakava.

Verkosta löytyvät Suomen viralliset tilastot. Minulla alkavat olla ne kaikki. Esimerkiksi heti sotien jälkeen julkaistut vuosikirjat sisältävät sellaista tietoa, jota todella ei pidä kiertää eikä jättää huomiotta. Vanhin tällä hetkellä käyttämäni nide on 1879. Edellisvuonna Ivalonjoesta oli saatu huuhtomalla 5,758 kilogrammaa kultaa 57 työmiehen voimin, ja kultagramman saamiseen oli ollut huuhdottava keskimäärin 12,3 kuutiojalkaa soraa (0,4 kuutiometriä).

Vaikkei tee mieli uskoa, että tilastoihin olisi päätynyt likimainkaan uskottavia lukuja, suunta on selvä, kun kuusi vuotta aikaisemmin vuositulos oli ollut 57 kiloa.

Sekä silloin että nyt tiedon tuottaminen oli vallan väline. Osissa Eurooppaa normalisoimisen työ käynnistyi varhain. Jos pitäisi kirjoittaa kotiaine, sanoisin 1800-lukua ”kvantitatiivisen vuosisadaksi”. Rajuin oli kai pankkilaitoksen kehityksen mukana syntynyt aivan uudenlainen käsitys rahasta eli siis rahamääristä.

Se oli ikään kuin vastaus Karl Marxille, jonka yleiskäsite ”pääoma” ei taivu numeroiksi, ja niinpä marxilaisuuden harjoittajat ja heidän lapsensa ja lastensa lapset eivät yleensä olekaan ymmärtäneet, mitä pääoma ja siis kapitalismi tarkoittaa. Se on vaikeaa, kun ei puhuta rahasta, vaan esimerkiksi Suomen pääomapiireillä taisi olla jo 1800-luvulla enemmän velkaa kuin rahaa.

Voiko valtio ottaa tieten tahtoen velkaa, se oli paha kysymys. Suomi otti, varhain. Rotschild lainasi. Rakennettiin rautateitä.

Noilta menneiltä muutoksen ajoilta lienee peräisin hyvin erikoinen termi ”kansantalous”. Se on väistymässä ”taloustieteen” tieltä. Oppihistoriallisesti myös tuohon ”kansantalouteen” sisältyy hallitsemisen vivahde ja normaaliuden taka-ajatus.

Pyrkimys ”normaalin” määrittelemiseen on tietenkin juuri se asia, jonka ranskalaiset, Foucault etunenässä, ottivat tutkittavakseen. Ensimmäisiä kohteita oli ”hulluus” – viimeksi sen mainitessani joku kommentoija pahastui, kun en tähdentänyt, että historiallisesti hulluus, vansinne, la folie, lienee todella ollut erottelun ja siis keskusjohtoisen sorron väline. Onko se sitä edelleen, jää mietittäväksi.

Nimityksiä vaihdetaan joka tapauksessa jatkuvasti. Aina on ollut suosittu keino muuttaa nimityksiä sen sijaan että asioille tehtäisiin jotain.

Minulla on tämä suuri rakkaus vanhempiin karttoihin. (Kartta on vallankäytön väline.) Itseäni ajatellen ilahduin ja sitten petyin, kun löysin Helsingin vuonna 1935 painetusta kartasta mielikuvitusta ruokkivan karttanimen ”Armeijan sikala” ohella toiveita herättävän laitoksen ”ukkokoti”. Tarkemmin katsoen rakennus näyttää jääneen joko Invalidisäätiön tai Meilahden HYKSin päärakennuksen alle. Tiedän, että ensin mainitun nimi on nykyisin jokin muu, mutta minä nyt käytän tuota, koska setäni sai siellä hyvää hoitoa vaikeisiin sotavammoihinsa 40-luvulla. Haagan paloasema on rakennettu upeasti Haagan tulitikkutehtaan paikalle.

Julkinen ja etenkin poliittinen keskustelu on taistelua siitä, kuka saa määritellä kysymykset eli osoittaa ongelmat. Vastaukset ja ratkaisut ovat toissijaisia. Kun niitä alkaa esiintyä, kysymys on jo unohdettu.

Suhtaudun yhä vihamielisemmin sanaan ”innovaatio”. Toivon että edes jokin kulmakarva kohoaisi. Olen nostanut kuukausipalkkaa tuohon sanaan liittyvien asioiden kanssa puuhaamisesta vuosikymmeniä. Ja koko ajan olen ollut sitä mieltä, että tuo sana on journalismin kieltä ja käytännössä peittää enemmän kuin selittää. Kun sekä ”kehitys” että ”edistys” saivat ikäviä sävyjä, hallituskin odottaa ja yliopistot harrastavat ”innovaatioita”.

Ruotsissa oli (oppihistorian kielellä) ”nerokulttuuri” lähes sata vuotta. Nobelin rahoituksella he kehittivät tutkimuslaitoksia, joissa nerot työskentelivät. Svante Arrhenius oli yksi heistä. Ensin hänen fysikaalisen kemian väitöskirjansa todettiin tasolta ala-arvoiseksi, mutta jatkokokouksessa hänelle myönnettiinkin ensimmäisenä ruotsalaisena Nobelin palkinto kemiasta. Sähkön johtuminen nesteissä ja elektrolyysi avasivat mahdollisuuksia, joita alettiin heti käyttää. Hän tuli myös kuvanneeksi 120 vuotta sitten hiilidioksidin vaikutuksen ilmakehään eli kasvihuoneilmiön.

Olisipa hupaisaa, jos joku tutkisi meilläkin historiassa Arrheniuksen kansantajuisia kirjoja, joita luettiin myös suomeksi hyvin ahneesti (Maailman arvoitusta ratkaisemassa, Tähtien kohtalot…).

Neroille naureskelemisen saisi lopettaa.

Tietysti valtiot menivät naurettavuuksiin palvoessaan joitakin tiedemiehiä kuin keihäänheittäjiä. Neroille perustetut tutkimuslaitokset olivat kuitenkin se kaivattu silta valtion ja elinkeinoelämän välille. Suomessa Keskuslaboratorio ja Valio (A.I. Järvinen) toteuttivat paljon siitä, minkä yliopisto laiminlöi. Kauan ennen elektroniikkaa meillä opittiin (Saksasta ja Ruotsista) erinomaisen hyvää sähköoppia, etenkin vahvavirtatekniikkaa, ja saimme syntymään vielä Venäjän sotakonjunktuurin alla menestynyttä metalli- ja konepajateollisuutta.

Innovaatiopuoli on sitten yleensä ollut heikompi. Tietojeni mukaan ensimmäinen Suomessa suunniteltu paperikonekin on vasta 1960-luvulta, ja sekin lienee ollut muunnelma. Ruotsalaiset ryökäleet sitä vastoin suorastaan kehittivät sulfiittiselluloosamenetelmän ja oppivat yhdistämään sellunkeittoon rautateollisuuden aineita ja tuottamaan samalla maataloudelle lannoitteita (kuten tuomaskuona).

Syy suomalaisen keihäänheiton menestykseen muuten lienee Erik Lemming. Tukholman olympialaisissa 1912 suomalaiset käsittivät kultamitalin valtiollisen propaganda-arvon. Joku lienee huomannut, että Lemmingin voittamassa keihäänheitossa vastus olisi heikoin…