Leif GW

Outoa sekin, että Ruotsissa syystä ympäri maailman kuuluisan poliisikirjallisuuden kärjessä on useita asiantuntevia kiusankappaleita, mutta Suomessa ei yhtään.

Poliisikirjallisuuteen on tullut ja tulee jatkuvasti kirjoittajia, joiden tekstistä huokuu hyvä asiantuntemus, eli sellaisia kuin Jarkko Sipilä. Myös Matti Röngän kaunokirjallisista teksteistä näkyy hyvin tehty uutistyö.

Ruotsissa nyt Mankellin ja Stieg Larssonin kuoltua Jan Guillou, alkujaan iltapäivälehden toimittaja, joka on välillä erotettu liitostaan, välillä nimitetty johtotehtäviin, on edelleen alan ykkösnimiä siitä huolimatta, että Norja-sarja Lauritzenin suvun vaiheista on esimerkki sukuepiikan ylivoimaisesta vaikeudesta. Jos haluatte miettiä asiaa, verratkaa esimerkiksi Sirpa Kähköseen.

Toimiva sukutarina, televisionkin suosikki, vaatii tekstiltä mahdottomia. Tekstissä on oltava helmiäisen hohtoa, kuten Sirpalla on. Helmiäinen eroa muuten vain kiiltävistä kaunistuksista loistonsa syvyydessä, siis on oltava kerroksina aragoniittia, kitiiniä ja proteiineja.

Kirjallisena vaatimuksena tämä on valitettavan kova. Silti monilla arvostelijoilla on taito erottaa aito tavara jäljitelmästä parilla vilkaisulla. Osa – kuulun itse niihin – pitää suuria ja hyvin hiottuja timantteja mielenkiinnottomia. Tunnen kyllä ihmisiä, joita ei pidä jättää vaille silmällä pitoa kristallikruunuin varustettuun huoneeseen. He ovat niin persoja kaikelle kiiltävälle.

Leif G.W. Persson oli siis kriminologian professori ja on esiintynyt kasvoillaan julkisuudessa hyvin paljon. Hänellä ei ole tarvetta esitellä syvällisiä tietojaan. Siksiköhän tämä uusin kirja kuvailee melkein yksinomaan viranomaisten terrorismin torjuntaa eli myös ruotsissa siis suojelupoliisin (Säpo), rikospoliisin ja armeijan tiedustelun yhteistyötä sisältä käsin.

Tietääkseni yksi tuon toiminnan edellytyksistä on ettei kenelläkään ole kokonaiskuvaa asiasta. Sitä ei siis ole myöskään Perssonilta, joka toisin sanoen liikkuu välillä asiantuntemuksensa ulkopuolella.

Varsinainen ongelma on Perssonin laaja tuotanto ja korkea ikä (hiukan minua nuorempi). Kirja on kauttaaltaan vähän väsyneen miehen tekstiä, rakenneratkaisu on uhkarohkea ja tulos siten Perssonin laatuluokassa keskinkertainen.

Suosittelen kirjaa varauksitta. ”Bombmakaren och hans kvinna, En roman om ett brott” (2015).

Romaani on aika laaja, 555 sivua. Rakenne on lukijaa ajatellen vaativa. Ensimmäisten 530 sivun aikana kertomuksessa ei tapahdu mitään. Päähenkilöiden eli poliisien ja heidän Eskilstunassa varjostamiensa somalien turhautuneisuus siirtyy ennen pitkää lukijaan. Ellei kirjoittaja olisi Persson ja teksti niin ollen erittäin hyvää ja sujuvaa, hyvin valaistua ja liikkeiltään sujuvaa, järjissään oleva lukija arvioisi tehneensä virheen hankkiessaan kirjan, panisi lakin päähänsä ja lähtisi esimerkiksi kaljalla tutkimaan iltapäivälehden Kymmentä kysymystä, ellei sitten ole vallan Mustanaamio-päivä.

Kirjan lopussa taivaalta tipahtelee vielä betoninmurua, puunsälöjä ja kuolleita ministereitä. Huipennus olisi ollut vielä vuosi sitten täysin epäuskottava. Lisäksi tuollainen huipentuma olisi ollut Ruotsissa käytännössä mahdoton, koska se on poliittisesti epäkorrekti. Somalit ovat tässä tunnottomia ja luihuja himomurhaajia ja pahimpia ovat ne, jotka vaikuttavat kunnollisilta. Omista ruotsalaisista taas etevimpiä ja miellyttävimpiä ovat ne, joiden ajatusmaailma on vanhentunut puoli vuosisataa sitten, etenkin Kylmän sodan sankarit.

Uskaltaisin sanoa, että Persson on muuttanut omiakin asenteitaan rajusti. Hän kirjoittaa maahanmuuttajatulvan jälkeisessä maailmassa ja luultavasti tietoisesti osoittaa uudenlaisen, epäruotsalaisen kovaotteisuuden välttämättömyyden. Hän ei ole sellainen taantumuksellinen, joka pyrkisi palauttamaan romahtaneita järjestelmiä. Hän ei siis ole populisti, joiden ajatukset voivat viehättää tai kiinnostaa, vaikka ne ovat mahdottomia.

Mielenkiintoisesti hän tekee kahdesta huippuhyvästä ruotsalaisesta, päähenkilön aviomiehestä ja tyttärestä esimerkkejä niistä, jotka putoavat kaikkein korkeimmalta. Ja tällä kohdin kuvaus on piiloista.

Ehkä Persson tarkoittaa itseään romaanin viimeisillä sivuilla, joissa kirjan henkilö heittää tutun vitsin:” Pienestä pitäen olen tiennyt, että kaikki ihmiset kuiskivat aina selkäni takana ja valehtelevat, että olen paranoidinen.”

Kirjailijan ammattiin kuuluu suuruudenhulluus ja todellisuudentajun pettäminen – että muut ihmiset olisivat aidosti kiinnostuneita kirjoittajan oman henkisen takapajuisuuden ja jälkeenjääneisyyden kuvaamisesta.

Mielenkiintoisesti, telepatian kannalta, sain uskottavalta taholta vihjeen NYRBistä tutun Tim Parksin uusista kirjoista, jotka koskevat kirjoittamista. Toinen esittelee romaanin henkiinjäämisen taitona (survival skill). Tämähän on selvä asia. Asiaan taisi kiinnittää huomion ensimmäisenä Paavo Rintala kertoessaan leningradilaisista, jotka lukivat sodan ja piirityksen aikana jääkylmissä kellariloukoissa Dostojevskia (valitettavasti Tshehov tunnettiin Neuvostoliitossa huonosti). Tämän takia epäilen kaikkia termin ”mindfullness” käyttäjiä lukutaidottomuudesta ja eskapismin nuuskijoita vähämielisyydestä.

Toisessa hän perustelee, miksi ihmiset kuitenkin ovat kiinnostuneita toisten kirjoittamista hullutuksista.

Leif G.W. Perssonin kirja, josta olen nyt varoittanut ja jonka olen luvannut tuottavan pettymyksen, on erikoinen ja hieno muun muassa siksi, että se on poliiseihin kohdistuvaa kriminologiaa, toisin sanoen kriminologian keinojen käyttämistä lakien ja hyvien tapojen mukaan käyttäytyviin ihmisiin. Tämän romaanin rakenteessa rikolliset – suuri somaliperhe ja terroristiperhe – jäävät taustalle.

Luulen että systeemipsykologia on yksi Perssonin välineistä. Havainnot eivät muovaa käyttäytymistä. Käyttäytyminen muovaa havaintoja. Juuri se, tunnetusti, on poliisin työn suuri ongelma – miten päästä irti havainnoistaan ja ”kiistattomista tosiasioista” silloin kun ne eivät riitä