Vähän sattumalta tuli
tietooni, että graafikko Pekka Vuoresta on kirja. Se on julkaistu 2013,
kirjoittaja on Leena Tiirakari ja se löytyi heti Kirkkonummen kirjastosta.
Kustantaja on Amanita, Kai Linnilän firma, joka on julkaissut paljon hyvin
hienoja ja isoja kirjoja, joita ei kirjakaupassa näekään, ja tietysti puolison,
Kaari Utrion romaaneja.
Tunsin heillä oloni
erittäin kotoiseksi. Talo oli täynnä kirjoja ja piipputupakkaa. Muutto maalle,
esimerkiksi Someron taakse, ja jokin fiksu bisnes, on käytännössä turmion tie.
Tässä tapauksessa se ei sitä ole.
Huvittelen usein
ajatuksella, että tahto on täysin ylimainostettu asia ja myös luonne useammin
seuraus kuin syy. Linnilät ovat kuin aineenvaihdunnan ihmeitä. Toinen on
aikakautta ja taustaa ajatellen merkillisen myönteinen ja tietääkseni
kunnollinen, toinen taas ahkera kuin mikä. Viisaat tietävät, ettei ihminen ole
ilmapallo. Aina jossain pitääkin olla vuotoja. Minua tietenkin miellyttää, että
molemmat tupakoivat, jopa sisällä huoneissa.
Pekka Vuori oli Helsingin
Sanomien kulttuurin ja hiukan muidenkin osioiden kuvittaja. Kun katsoin omia
skannattuja kirjoituksiani, Vuoren kuvia oli vaikka mitkä määrät. Omakin kuvani
löytyi. Se on täällä kotona, kehyksissä mutta ei taida olla tällä hetkellä
seinällä. En pidä tuijottelevista äijistä.
Vasta tämä Tiirakarin
kirja palautti mieleen, että Vuori on vastannut kokonaisten lehtien graafisesta
ilmeestä, esimerkiksi Suomen Kuvalehden ja ET:n. Hänen omat kuvakirjansa tiedän
ja korttien olemassaolo on tuttua, mutta se oli uutta ja kiinnostavaa, että hän
todella on kuvittanut myös sananparsia.
Ero Erkki Tanttuun on
kovin selvä. Pekka Vuori pitää ihmisistä. Tanttu, jonka viivastakaan en itse erikoisemmin
välitä, näytti nauttivat ihmisten tekemisestä naurunalaisiksi eli pilkkaamisesta.
Hänen kokoelmissaan on kovin paljon rumia ihmisiä tekemässä tyhmyyksiä.
Kauneus ei ole katoavaa.
Sen houkutteleminen esiin ikäpatinan ja erilaisten satunnaisuuksien alta voi
olla vaikeaa.
Kaikkien tässä
mainittujen piirtäjien esikuva, ruotsalainen Albert Engström, osasi piirtää
hirvittävän puliukon (Kolingen) sanomassa jotain hienolle neidille niin että
hampuusi oli kauniimpi kuin neiti. Juuri se oli Engströmin opetus, se jonka
niin monet valitettavasti unohtavat.
Kari Suomalaista
ajatellen pilapiirros on eri asia kuin pilkkapiirros. Eikä pila tarkoita enää
pilaamista.
Pari päivää sitten asetuin
varovasti epäilemään ihailijoiden näkemystä valokuvaaja Cartier-Bressonsta
oikean, ratkaisevan hetken vangitsijana. Mietin onko tuo löysää mystiikkaa tuo
yksi ainoa oikea hetki. Eikö niitä voi olla monta? Osaan kuvitella suorituksen,
vaikkapa se hyvin kaunis korkeushyppääjätär ylittämässä tai pudottamassa riman
olympialaisissa (Vlasic). Google-kuvahaku osoittaa, että jokseenkin kaikki
kuvaajat ovat keskittyneet selvästi eroottisiin otoksiin hänen hypyistään. Ei
ihme.
Ihmisellä niin kuin
metsällä on sadat kasvot. Ikä muuttaa niitä mutta niin muuttaa myös tuuli,
pakkanen, painovoima ja valo. Ellei sitä olisi minulle niin uskoteltu, en
hetkeäkään luulisi, että tuosta ikkunasta nyt näkemäni metsä on sama kuin se
oli heinäkuussa. Onneksi on valokuvat. Niitä voi vertailla vierekkäin.
Jotkut taidemaalarit ovat
kuvanneet metsän niin hyvin, että katsoja käsittää heti, millä tavoin siellä
kaikuu. En ole varma, missä se perintötaulu on nyt, Raumalla ehkä, kun siinä
elokuun kuvassa kuulee hyönteisten sirinän ja ne muutamat linnut, jotka eivät
vielä ole vaienneet.
Pekka Vuoren kirjassa on
joukko teoksia, jotka taiteellisen tasonsa vuoksi kuuluisivat Atneumiin. Ehkä
ne päätyvätkin sinne.,
En tarkoita viivan ja
värin yhdistelmää, joka on niin mainio. Tässä tekniikka avasi ovia. Joku Rudolf
Koivu joutui melkein aina tyytymään vähiin väreihin, koska kirjapaino ei oikein
toistanut muuta. Kirjapaino on edelleen vähän avuton. Tosin maisemakuvissa
stokastisen rasterin käyttäminen auttaa, mutta kyllä tuotekin alkaa silloin
nousta hintoihin.
Sanomalehtityön koulima
kuvittaja joutuu toimimaan samaan tapaan kuin julistetaiteilija. On saatava
todella vähällä esiin paljon.
Kirjan kansi on vaikea.
Ruotsissa näkyy edelleen kirjoja, joiden kansi on käsin tekstattu. Suomessa ei
taida enää olla yhtään graafikkoa, joka osaisi tuon vaikean taidon. Taito se on
ja kansainvälinen. Katselin taas kiinalaisia lähteitäni. Vaikka ei tuntisi
kirjainmerkkiä tai vaikka tietäisi vain sinne päin sen jonkin merkityksen,
viivat ja niistä muodostuva kokonaisuus tuottavat samaa mielikuvaa kuin
tussimaalaus, jossa pari ruokoa taipuu veden yllä.
Eräällä erittäin hyvin
tuntemallani ihmisellä on palvelutalossa mukanaan kaksi kirjan kansikuvaa,
Martta Wendelinin. Minun silmissäni ne olivat ennen liian tuttuja. Nyt olen
alkanut nähdä niiden arvon. Wendelinillä oli kumma taito luoda kirkkautta
käyttämällä himmeitä värejä.
Pekka Vuoren parhaissa
kuvissa on samaa mahdottomuutta. Pehmeys on yleensä huono asia kuvassa. Se on
sama kuin vetelyys, epämääräisyys. Mutta joskus viiva ja sen kuva on pehmeä ja
kirkas kuin pienen lapsen poski.
Silloin on syntynyt kuva,
jota haluaisi katsoa ainakin kerran päivässä loppuelämänsä.
Tämä jutun kuvan, Vuoren
versio Simbergin haavoittuneesta enkelistä, nipsaisin selostamastani kirjasta.
Enkeli parantui!
"Vuoren versio Simbergin haavoittuneesta enkelistä, nipsaisin selostamastani kirjasta. Enkeli parantui!"
VastaaPoistaAivan ihana pastissi.
Ei ollukaan Simbergin sarjakuvasta kadonnut ruutu.
PoistaAinoa oikea ratkaiseva hetki? Varmaan niitä hetkiä voi olla useitakin, mutta kuva on sitten hiukan toinen. Cartier-Bresson on joka tapauksessa vanginnut pysäyttäviä silmänräpäyksiä, tavallisia rumia ihmisiä tavallisissa toimissaan, ts. kaunistelemattomia ihmisiä ja tilanteita, joista kuitenkin tulee "kauniita" kuvia, joissa on jotain ajalle ja niille ihmisille ominaista ja jopa symbolista tai ehkä mystistäkin, jotain enemmän kuin se pelkkä kuva, valojen ja varjojen kontrastit vaikutelmaa lisäämässä. Ainakin katsoja voi kuvitella pinnanalaisia tunteita tai merkityksiä.
VastaaPoistaSiellä oli esimerkiksi kuva Liverpoolista vuodelta 1962, taustalla raunioseinää ja sen ohi rientämässä kolme sievästi puettua pikkutyttöä, kuin menneisyys ja tulevaisuus vierekkäin. Vielä sodan raunioita? Asetelma saattoi olla suunniteltukin, tehokas joka tapauksessa.
Mielenkiintoisia olivat kaikkien kuuluisien kuvien lisäksi mm. kuvat Kiinasta ennen kommunistien tuloa, sellaisia en ollut ennen nähnyt. Kiinalaiset nukkuvat näköjään aina kun saavat siihen tilaisuuden!
Ihastelin myös, kuinka kauniita kuvia hän oli saanut vanhoista uurteisista taiteilijoista ja kirjailijoista. Joukossa oli myös yksi lapsenkasvoinen nuorimies, myöhemmin Nobel-kirjailija Jean-Marie Le Clézio. Itseään C-B ei halunnut kuvattavan. Yhdellä käynnillä kuviin ei jaksa syventyä kunnolla, niin paljon niitä oli.
Ihailin aina Pekka Vuoren vahvaa viivaa ja hyviä oivalluksia Helsingin Sanomissa ja oli ikävää kun hän lopetti. Tuo enkelin parantuminen on ihan nerokas!
Kuvia on hauska katsella. Oman seniorijärjestöni joululounaalla voitin arpajaisissa mielenkiintoisen pikku kirjan, Pirjo Hämäläisen toimittaman Taiteen helmet, Sata suomalaista maalausta, ja se olikin ilahduttava "joululahja", sillä kannessa on Pekka Halosen "Niittomiehet", jossa taustalla näkyy Väisälänmäki, joka näkyy myös minun lapsuudenkotini pihaan ja rantaan kauempana. Kirjassa on lisäksi useita suosikkini Eero Järnefeltin maalauksia. EG
Koskettavassa dokumentissa Henrik Cartier-Bressonsta, mies totesi: "Maailma on ihan hullu. Katsomme liian läheltä jotta näkisimme sen. Mihin olemme menossa näin silmitöntä vauhtia? Ihminen on aina ollut sekä upea että paskamainen. Sen huomaamiseen ei tarvita edes psykoanalyysia. Valtavalla vauhdilla keksitään tapoja luoda uutta ja tuhota.
VastaaPoistaTiedämme liikaa turhia asioita. Meillä on aivan liikaa tietoa. On hetki ja ikuisuus. Niiden välillä on tyhjyys. Hauskinta on suunnitella seuraavaa kuvaa. Miettiä, mitä siitä tulee? Minne on mentävä, mitä katsottava? Mikä on tärkeätä? Millä on väliä? Mistä pidän ja mistä en pidä? Hengittäminen on kuoleman hyväksymistä. Merkitystä on sillä mitä teen huomenna, minuutin päästä, nyt."
Jutun kuvasta luulee kuulevansa äänen, jotenkin samanlaisen mutta itse asiassa täysin erilaisen kuin lentoon pyrähtävä kyyhkynen.
VastaaPoistaTuo Vuoren "versio" Simbergin haavoittuneesta enkelistä on kekseliäs. Ei kai muuta. Simbergin tuotanto ihan kokonaisuudessaan on ihailtavaa. Eivät siinä henkilöt aina ole kauniita, mutta kyllä hänen ihmiskuvansa silti on humaani ja syvällinen. Ei hän vihaa ihmistä.
VastaaPoistaMielestäni sama on Erkki Tantun kohdalla. Minusta hänen kuvansa ovat sympaattisia ja karulla tavalla kauniita. Ei ihmisen tarvitse olla kaunis että hän on arvokas ja rakastettava.
Yksi ainoa ratkaiseva hetki? Ei kai se niin ole. Se lienee hetki, jolloin saa merkitsevän, mielekkäään kuvan. Mutta niitä syntyy koko ajan, kaikkialla. Olisi pöyhkeyttä kuvitella, että juuri minä satuin siihen maailman kohtaan juuri sillä hetkellä kun siitä saa mielekkään kuvan, nyt se on peruuttamattomasti kaikilta ohi.
VastaaPoistaKyseessä on kuitenkin paitsi kuvassa tapahtuvaan tai olevaan, myös eritoten sommitteluun liittyvä ilmaus. Toisena hetkenä, elementtien ollessa toisin ja kuvaajankin jossain toisessa paikassa syntyy toisenlainen kuva. Sen suhde tuohon ensimmäiseen kuvaan ei ole mielekäs pohdittavaksi, se on oma kuvansa. Otettu "ratkaisevalla hetkellä" tai sitten ei.
Yksi ainoa ratkaiseva hetki on valokuvaukseen liittyvä harha. Se on ratkaiseva vain siksi, että tuolla hetkellä kuvaaja on sattunut sen ottamaan. Se kamaran laukaisin olisi napsahtanut hetkeä aikaisemmin tai myöhemmin, jälkimaailma - sen typerimmät - olisivat kokeneet, että ah, tämä on se maaginen "yksi ainoa ratkaiseva hetki".
PoistaHistoriassa voi olla ratkaisevia tapahtumia tai taisteluja, jotka ovat määränneet sen jälkeisten tapahtumien suunnan, mutta valokuvauksessa kaikki tallentuneet hetket ovat ratkaisevia, muita kun ei ole jäänyt.