Sivun näyttöjä yhteensä

28. heinäkuuta 2014

Väärin sytytetty







Väite: kirja voi olla hyvin suurelle joukolle hyvin iso asia. Tunnetuin esimerkki on ”Tuntematon sotilas”, joka antoi sanat tapahtuneelle. Päinvastoin kuin sotaisat muistelijat ja heidän mukailijansa uskottelevat, sota oli ja on lähes sietämätön kokemus monille. Ihminen tarvitsee selviytyäkseen rauhan arjesta strategian eli kootut selitykset. Tyypillisin on ”me olimme sittenkin oikealla asialla”. Yhtä tyypillinen on ”me olimme sittenkin väärällä asialla”. Väinö Linna ei käyttänyt kumpaakaan eikä liioin sielullista ajopuuteoriaa ”me jouduimme väkevään virtaan”.



Samalla tavalla tärkeitä olivat Sillanpää ja Joel Lehtonen, ”Hurskas kurjuus” ja ”Putkinotko”. Edellinen antoi hahmon punakapinalle, jälkimmäinen kapinoitsijoille. Vuosikymmenten merkittävin kirjailija oli Päätalo, jonka kirjoista sadat tuhannet osasivat lukea syväviestin: myös minun elämälläni on merkitys. Päätalon tuotanto on täynnä ihmisiä, jotka hyväksytään, vaikkei tekisi mieli, hyväksytään vaikkeivat he heittäydy tunnustamaan todeksi mitään määrättyä uskonkappaletta, kuten kodin, uskonnon tai isänmaan uskoteltua pyhyyttä.



Tämä maallisuuden malli tulee ehkä suoraan Pentti Haanpäältä. Paksulti näkyviin tuotuja tunteita sanotaan turhaan ”ekspressionismiksi”. Kysymys on silti tunteista. Niiden kuvaamisen keinot ovat toisarvoisia. Kun tulipalo raivoaa, ei ole aika miettiä, miten se on syttynyt ja levinnyt. Tärkeä on se tuli.



”Kentän ja kasarmin” ilmestymisen jälkeen meni melkein 15 vuotta ennen kuin ajan kirjailijoista painokkain, siis Haanpää, pääsi takaisin normaaleille kirjamarkkinoille. Talvisodan romaani ”Korpisotaa” oli ”Kentän ja kasarmin” rinnakkaisteos. Sitä ei oltu huomaavinaan. Vieläkään ei haluta tunnustaa, että se on hävityn sodan, äärimmäisen ahdistavien olojen ja vieraiden vaatteiden kuvaus. Sitä haluaisi sanoa kaikkien aikojen hienoimpiin kuuluvaksi sotaromaaniksi, mutta se ei ole sotaromaani. Siinä vain elämä paljastaa oikean karvansa, muun muassa pakkasmetsässä harhailevalle, nääntyneelle sotamiehelle.



Kirjassaan Anssi Sinnemäki ei sivua sitä Haanpään ongelmaa, joka minua puolestani vaivaa. Miksi Haanpäätä ei lueta?



Tunsin hyvin tohtori Eino Kauppisen (myöh. Kauppi), jolta sain 1965 Otavassa toimittaakseni Haanpään juttuvalikoiman ja erittäin paljon hänen muistelmiaan ja muistamiaan. ”Jutut” ilmestyi 1966 Kauppisen toimittamana. Merkintä on oikea, koska hänellä oli viimeinen sana. Ihmeekseni sain nimeltä mainittuna kiitoksen niteen takatekstissä. Sitäkin hienompaa oli, että sain omakseni Koottujen teosten sarjan, jonka heti luin.



Kauppinenkin oli jatkosodan aikana TK-tehtävissä Martti Haavion alaisena, Yrjö Jylhän ja muiden kanssa. Häneltä kuulin ensimmäistä kertaa, miten Haanpään vastakirjan julkaissut Mika Waltari suoriutui sotatöistä (huonosti) ja millainen mies Haanpään ykkösteilaaja Olavi Paavolainen oli hänen mielestään. Työnantajamme Otava palautti Paavolaisen maineeseen julkaisemalla Valitut teokset I-IV.



Paavolaisen ”Tulenkantajissa” julkaisema Haanpää-kirjoitus ei ole ”melko kriittinen”, kuten Wikipediassa sanotaan, vaan yksi kirjallisuudenhistoriamme pahimpia teilauksia. Mielenkiintoista kyllä sen perustelut eivät ole kirjallisia tai taiteellisia. Hän julistaa avoimesti, että jätkäkulttuurin ihannoinnista on päästävä eroon sotilaskurilla, sillä sivistyskansalle käskyn noudattaminen on pakollista ja täsmällisyys välttämätöntä. Paavolainen myös mainitsee, miten ihailtavasti yleensä askeltavat armeijasta palanneet nuoret miehet.



Sinnemäki osoittaa, etteivät Haanpäätä teilanneet oikeistopiirit. Jopa Koskenniemen kielteinen juttu oli perusteltu arvostelu, ei erikoisen hyökkäävä, kun taas kulttuuriliberaali Viljanen menetti malttinsa.



Paavolainen kävi sitten ”Nykyaikaa etsimässä” Pariisissa. Haanpää löysi nykyajan Kiviniemen kasarmilta Sakkolasta ja antoi siitä kuvan. Nämä entiset toverukset suuntautuivat toisin. Salliakseni minäkin itselleni kielikuvan Haanpää seurasi kanoja, Paavolainen kotkotuksia. Haanpää oli uskollinen itselleen, Paavolainen vuoroon Natsi-Saksalle ja Neuvostoliitolle, oikeistolle ja vasemmistolle ja mkonesti usealle naiselle yhtä aikaa.



Historia oli oudon julma. Paavolainen joutui oikeisto- ja armeijapiirien uhriksi teoksellaan ”Synkkä yksinpuhelu”. Edellä muistelemani Eino Kauppinen selvitti minulle lukuisin esimerkein, että tuo kirja on valheellinen eli neuvostomielistelevä. Takkihan kääntyi monilta sodan päätyttyä, ja useimpien takeissa oli tuulettamista. Paavolainen kuitenkin esitti poliittiset mietteensä jo sota-aikana syntyneiksi eli esittäytyi myös tietäjäksi ja näkijäksi. Tätä eivät samoissa porukoissa olleet pitäneet totena.



Sinnemäki on löytänyt sensaation. Lääkäri Hannu Haahti väitteli tohtoriksi 1928 laskemalla moitteettomin tilastollisin menetelmin asevelvollisten kuolleisuuden verrattuna siviilissä oleviin ikätovereihin. Kuolleisuus osoittautui hälyttävän suureksi, vaikka kutsunnoissa jo hylättiin 40 prosenttia ikäluokasta. Yleistäen: nuoressa Suomessa väkivalta, simputus, kuolemantapaukset ja itsemurhat olivat armeijassa samanlaisia kuin Venäjällä (ainakin) 1990-luvulla. Asia selvitettiin ja siitä vaiettiin.  Vanhasta väitöskirjasta ei edelleenkään mainita lääketieteen eikä armeijan historiateoksissa.



Kauppinen oli toimittanut Haanpään kootut teokset. Niiden julkaiseminen oli Otavalta hieno teko. Matti Salminen on tehnyt hänestä tuoreessa Haanpää-kirjassaan petomaisen hahmon, mitä hän ei ollut. Hän oli tuiki tavallinen kirjallisuuden professori (Tampereella) ja normaaliin tapaan karsas kilpailijoilleen ja sellaisiksi epäilemilleen. Kun tein kirjaa puukoista sain taivutella häntä tosissani suostumaan oman puukkokokoelmansa valokuvaamiseen. Se oli hieno kokoelma. Hän oli saanut kimmokkeen ystävältään Pälsiltä.



 Mutta kun uusi Haanpään Koottujen teosten sarja julkaistiin kovan kärttämisen jälkeen 1976, se ei kelvannut kenellekään, ei edes antikvariaattiin. Luulen että Haanpää on edelleen Sillanpään ja ehkä Lehtosen ohella vähiten luettu suurista kirjailijoistamme, ja suurilla tarkoitan tässä yhteydessä koulu- ja yliopisto-opetuksen pyhittämiä.



Jos joutuisin nyt toimittamaan valkoiman Haanpäätä, tekisin toisin kuin kauppinen, Huovinen, Paasilinna ja muut. Mielestäni Haanpään perusteema on Suuri Petos, arvoasemaan kiivenneiden harjoittama karkea huijaus maalla ja kaupungeissa, Taivalvaaran näyttelijä, uskonnolliset hirmut ja nappiherrat. Hän on meidän Gogolimme, joka muuten taisi sanoa, ettei pidä moittia peiliä, jos naama on vino.


37 kommenttia:

  1. Haanpään Kenttä ja kasarmi on "totta" sikäli kuin kaunokirjallisuus voi olla totta. Tämän näkee hyvin myös muusta aikalaiskirjallisuudesta. Esimerkiksi Rykmentin murheenkryyni kuvaa ihan samaa armeijaa kuin Haanpää, mutta koska se käyttää huumoria, oli näytelmä hyväksyttävä. Ylipäänsä sotilasfarssien suosio antaa aiheen epäillä, että kyse oli pitkälti varusmiesaikaisten traumojen purkamisesta. Nykyään sotilasfarsseja ei tehdä. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, ettei PV tarjoaisi materiaalitukea, mutta myös sitä, ettei ole purettavia traumoja.

    Oma suosikkini todisteiden joukossa on kuitenkin Waltarin vastine Haanpäälle: "Siellä, missä miehiä tehdään". Waltari ei kiistä Haanpään kuvausta. Hän esittää omansa, joka sisältää melkein samat elementit, mutta positiivisesti koettuina ja kuvattuina. Simputusta ei kiistetä, vaan sille naureskellaan. Seitsemän vuotta armeijan ja sotilasvankilan väliä kolunnutta sopeutumatonta tyyppiä kuvataan kauhunsekaisin tuntein, ei sympatialla. Kyse on asenteesta. Waltarille, kenraalin tytärtä riianneelle maisterille, armeija näyttäytyi ihan erilaisena kuin Haanpäälle, vaikka epäkohdat olivat samoja.

    Helppo olisi sanoa, että Haanpää oli näistä kahdesta aidompi. Ei ollut. Haanpää oli jätkä paljon tietoisemmin ja selkeämmin oman valintansa tuloksena kuin Waltari sinisilmäisen isänmaallinen älykkö. Waltari oli sitä paitsi yhtä selkeä omalla linjallaan kuin Haanpääkin: hän kävi oman sotansa valtion tiedotuslaitoksessa perusteellisesti, suoltaen laadukasta propagandaa vuodesta toiseen uskomattomalla tahdilla eikä pyytänyt neuvostovastaisia teoksiaan koskaan anteeksi. Waltari eli siis oman armeijakuvauksensa yliampuvan sinivalkoisen ideologian mukaisesti. Haanpää ei koskaan kyennyt vastaavaan. Hän ei voinut olla aito jätkä, koska oli siihen liian sivistynyt. Hän saattoi kuvata jätkiä ja jopa tehdä ruumiillista työtä, mutta koskaan hän ei voinut olla kuvaamiensa eläimellisen itsetiedottomien miesten kaltainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomalaisen elokuvan sotilasfarssit olivat armeijamyönteisiä. Niiden kantateos on Erkki Karun Meidän poikamme, joka valmistui samoihin aikoihin kuin Kenttä ja kasarmi. Se on samanaikaisesti kutsuntapropagandaa ja sotilasfarssi. Lopussa pojista on tehty miehiä.

      Poista
    2. Hyvä! EA näyttää, että kahta kirjallisuutemme voimahahmoa voi verrata terävästäkin valitsematta silti puolta.

      Hyvä huomio on tuokin, ettei Haanpää ollut "aito" jätkä (vaan sivistynyt kansankirjailija jo kolmannessa polvessa). Päätalo sen sijaan oli, toki sosiaalisen nousun aikuisena kokeva.

      Haanpään ja Päätalonkin vertailu on vaikeaa, sillä toinen on kirjoittajana virtuoosi ja toinen puurtaja. Toinen kuvaa näkemäänsä elämää, toinen kokemaansa. Erittäin nautittavasti molemmat.

      (PS. Olen näiden kaikkien kolmen vankkumaton fani. Waltaristakin kannattaa muistaa, että hän oli köyhyyteen suistuneen yksinhuoltajan poika.)

      Poista
    3. Nerokas teilaus. Juuri näin.

      Poista
  2. 'Kentän ja kasarmin' kertomus kapiaisesta, joka tappoi alokkaan polkaisemalla terävän kannon vatsan läpi, kiertää edelleen tositarinana jokaisessa varuskunnassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipr:ssakin kerrottiin ihan totena, että eräs kapiainen, joka palveli siellä silloin, olisi tehnyt tuollaisen teon. Väitettiin että oli saanut siitä hyvästä arvonalennuksen. Palvelin itse Kajaanissa 1990. Sotahulluksi leimatusta upseerista liikkui muutenkin mitä hurjempia juttuja. Työkaverit saaneet monet naurut, kun olen näitä kertoillut.

      Poista
  3. Ei meinaa oikein jaksaa lukea päiväsaikaan näitä sotajuttuja, kun on yöaikaan kuunnellut alkuperäisiä Aunuksen radion äänityksiä Ylen Puhe-kanavalta pappien selityksineen mitkä vaativat kaiken kostettavan neljänteen polveen asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uutta uhoa minulle; en ole kuunnellut. Sen sijaan tänään sain kuulla, että sodan traumoista kärsimisestä pääsee eroon vasta neljäs sukupolvi. Jotenkin outo sattuma tuo neljäs, vai onko kyseessä saman asian kääntöpuoli? jtapio

      Poista
  4. Samaa mieltä. Luin Korpisotaa ja teksti oli elävää tuoden mieleen Kiven tekstin. Mahdollisesti Linna on saanut vaikutteita Haanpään kirjasta Tuntemattomaan.

    VastaaPoista
  5. Tästä Hanpäästäkin on tässä blogissa ollut lähes 20 melko samanlaista juttua. Ei mitään uutta auringon alla siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olkinuken jorinat on aina raavittu saman pahnan pohjimmaisista jätöksistä

      Poista
    2. Jorinoita - ja aina samoista jo monasti kaluista teemoista - ovat myös nämä blogijutut.

      Poista
    3. Waltarin "Sinuhe Egyptiläisen" voi lukea kymmeniä kertoja ja joka lukukerralla paljastuua aina jotain uutta. Anonyymi on sokean yksioikoinen eikä selvästi ymmärrä, mistä nyansseista on kysymys!

      Poista
    4. Toki samaa kirjaa voi lukea vaikka sata kertaa, varsinkaan jos muita kirjoja ei satu olemaan! Kokonaan eri asia on, pitääkö yhden ja saman tyypin aina vain rääpiä samaa kaluttua juttua kirjoista ja kirjailijasta muiden "ihailtavaksi"/kauhisteltavaksi.

      Poista
    5. Tuli sitten luettua Sinnemäen Vastakirja toiseen kertaa. Tajusi tämän toisen kerran vasta keskellä kirjaa. Oppi taas jotain uutta Ravilasta ja idealismista. Yhdet tekevät vallankumouksen, toiset rahastavat vallankumoksen. Kuka olisi sitten lopulta pistänyt Karjalan vihreän kullan omaan taskuunsa? Mannerheim sukulaisineen? Avautuiko Kemppisen isoisä koskaan omista heimosoturimotivistaan?

      Pari tietokirjaa on avautunut vasta kolmannella lukemisella, kun välissä on ehtinyt lukea aihetta sivuavia kirjoja.

      Poista
  6. . . . tätä takin kääntämistä ja vääntämistä on Suomemme sivistyneistö tehnyt näihin päiviin asti. Liekö häpeän peitteleminen ollut syistä suurin? Onneksi nyt vihdoin on alkanut tuuletuksen aika kun voima on heidät jättänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta itselläsi ei rahkeita sivistyneistöön nousuun ollut, vai?

      Poista
  7. Hyvä kirjailijahan tuo Haanpää on. Ihmisenä jotenkin vieras ja etäinen, toisin kuin Päätalo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nin, Haanpäähän kuoli - hukkui veneretkellä - jo 50-luvun lopulla, joten aniharva nyt elossa olevista immeisistä on hänet tuntenut. Päätalo taas heitti veivinsä vasta 90-luvulla.

      Poista
    2. Kirjailijan voi oppia tuntemaan esim. päiväkirjoista,elämäkerroista ja tietysti omasta tuotannostaan. Ja aikalaisten kirjoituksista. Kyllä sieltä persoona huokuu läpi. Ei tunteakseen tarvitse naapurina asua.

      Poista
  8. Kun Haanpään vuoden 1976 kootut ilmestyi, ostin sitä tahtiin osa kuussa, ja herkkua oli, kieli ja asia. Nykyään kun antikvariaateilla on kovat ajat ja kysyy, mikä niissä kuitenkin käy kaupaksi, ovat lyhyellä listalla mm. Paulaharju, Haanpää ja Huovinen. Olen samaa mieltä Matti Salmisen kirjasta, että hän olisi voinut karsia muiden haukkumisen pois. Omat ansionsa ovat painavat, miksi meni pilaamaan kirjansa noin.

    VastaaPoista
  9. Gogol oli koko kelmi kirjailijaksi. Kun lukee ensin Kuolleet sielut, sitten Päällystakin ja vielä Nenän niin saako vapautuksen Haanpäästä, vai vieläkö pitää luvata että perehtyy edes yhteen Iijoki-sarjalaiseen? Entä jos osaa Fallesmannin Arvot melkein ulkoa? Onko Nortamoista edes vähän kirjalliseksi tilkkeeksi? Pakinaa luettuna, Gus Mattsonista alkaen, sen aikaisemmasta ei kai voi aloittaakaan. Olli nyt oli Olli, Uusi Suomi tosiaan, ja edistyksellinen suomenkieli. Aapelista ei voi olla pitämättä, miellyttävintä tuiterikirjallisuutta, hävetkää joutessanne vihaiset nuoret. Origoa luettiin kun tuli se lehti, joku lehti piti tulla ja siinä joku pakina olla. Eipä silti, Karin piirroksethan siinä olivat se mitä kaikki varoivat ja tarkkasivat, ei ollut vanha TK-kuvaaja kesy, ei...
    Tapasin odotella seuraajia valtakunnanvahtien pieneen joukkoon mutta eihän näissä nykyisissä etuilijoissa ole mitä vahtia, ei sillä eläisi edes yksi mies kun ei niissä ole mitään hauskaa.

    Sitten kävikin niin nolosti että eräänä maanantaina tulin lukeneeksi, tai siis eräs kolumnistin kuva itsestään, oikeastaan kamerastaan kiinnitti huomion, otsikko oli Murhat ja julmat teot. No, siitä saakka on tullut seurattua tätä poikkeuksellista tuotteliaisuutta.

    Selväksi on tullut linja, oikeudenmukaisuuteen pyrkimys joka tekee inhimillisen selvän asioista joita pidetään sotkuisina, kuten vaikka juuri siinä kolumnissa rattijuoppojen yleisvaarallisuudesta, että kaiken järjen nimissä huomio ja tiedotusvälineiden vaino tulisi kohdistaa toisin. Vaan eipä, ei se herra R. Juopponen usko vähällä, se on sitkeä ja juopumukseen asti se ensin juopi, sitten vasta se kavahdettavan pahuutensa näyttää ja autolla lähtee matkaan viattomia vaanimaan ja selviä tilastoja sekoittamaan julkisuudenhimoissaan, mutta sitä ei saa tehdä naurettavaksi kuten muualla, ei-ei, asia on totinen, kas siinä valtio myöpi huumaavaa ainetta mahdollisimman vähän ja kalliilla mahdollisimman monelle mutta vastuun käytöstä ottaa tutkiva ja kokeileva asiakas joka tulee hampaitavihlovan kalliiksi. Miksipä pätevä alkometri on niin harvassa ja kallis, eikä niitä Alko myy? Sitä kysyin silloin mielessäni. Mitä? Miksei myy?

    Vastaus selvisi osaksi kun tännekin saatiin se halpa viina jolla uljaaseen euroopan pölhöheimoon päästiin vaikka kansan neuvo olikin äänestyksessä että ei mennä. Ennenkuin joku vetää esiin äänestystuloksen niin aivan varmasti oli, vähemmistöksi jäivät sinne vonkaamiseen suostuvat. Eipähän tuosta ole väliksi enää, olemme alkaneet popsia pillereitä. Sen jälkeen ei mitään uutta neuvoa oikeastaan olekaan juuri kysytty. Kerran yritimme myydä sinne silakoita, haha! Jaa, ei pidäkään tarkalleen paikkaansa, jokin uusi ilmeisimmin pelkällä vedellä ja kauniilla kuvilla käypä pelokas rotu on tehnyt pesänsä myös Suomeen mutta kyllä tänne muutama eksoottisempikin ideaali-intoilijaiita aina sopii kunhan ei rupea määräilemään mitä kukin kotonaan tekee. Niistäkin pääsee eroon sauhuttamalla vaikkapa kalaa ja kysymällä sitten kuinka asia on, piisaako kiellettäviä, olisko kalan savustaminen kiellettävä? Vastaus voimassa vain tänään, huomenna kysymme aivan uutta asiaa. Sillävälin, yksityiset sarjanumerottomat savusilakat, käykääpä kieltämässä, puskii!

    Kylläpä on hyvä että se puukkokokoelma saatiin Kemppisen veljesten toimesta kirjaan. Peruuttamaton kulttuuriteko, kiitos kirjasta. Väite on aivan tosi.

    I. H.

    VastaaPoista
  10. Upeaa analyysia! On se Haanpää myös kirjailijan laatunsa vuoksi suosittu. Moderni lause, vaikka vanhoj juttuja. Ja niinhän sen pitää mennä.

    VastaaPoista
  11. Kyllä Haanpäätä luettu on. Jo äidinkielen lehtoriHillevi Mikkola piti siitä yläasteella huolen. Suuren Linnan varjoon jää varmasti muitakin turhaan, vastaavasti lienee säveltäjistä käynyt esimerkiksi Madetojalle. Haanpään novellit ovat mestarin käsialaa, aukko sivistyksessä on meikäläisellä romaanien suhteen. Wiki väittää niitä köykäsemmiksi, lue ja tiedä. Nyt tartun kyllä Kenttään ja kasarmiin - kiitoksia vaan lukuvinkistä. Ai niin, Hannu Haahti taisi olla Tilkan sotilassairaalan lääkäreitä. Liekö haistanut saman käryn kuin kirjailija Haanpää...?

    VastaaPoista
  12. Haanpäätä on luettu ehkä enemmän kuin Blogisti arvaakaan. Itse osuin hänen kiehtovaan kirjalliseen maailmaansa sattumalta, kun jossain kyläillessäni tarttui käteeni hänen ehkä levinnein teoksensa, eli Jutut -kokoelma. Luin sen melkein siltä seisomalta läpi, ja olin vaikuttunut. Nuori koulupoika kun olin, ei hänestä ollut sen kummemmin tietoa, koska koko kansakunta hehkutti Väinö Linnaa, tuota suurta sovittelijaa ja reformistia. Koottujen teosten ilmestyessä 1976 se oli kokonaisuudessaan saatavissa lähikirjastossani, josta sen lainasin ja luin ahmien ja nauttien tuosta tinkimättömästä mutta mihinkään lokeroon sopiamattomasta tuotannosta. Minun lukukokemuksissani Haanpää rinnastuu kielen käyttäjänä enemmänkin Kiveen ja Mereen kuin Linnaan, ja on jollain tavalla Linnaa mestarillisempi kertoja.

    Suomalaista kirjallisuutta pitäisi saada kiireesti edullisesti ja vaivattomasti sähköisesti luettavaksi, jotta nuoriso ei vallan tyhmentyisi joutavanpäiväisyyksien suossa. Kirjan lukeminen on nykymaailman rytmiin verrattuna pitkäjänteistä puuhaa, ja voi olla, etteivät nämä edellä mainitut enää paljonkaan kosketa nuorimpia sukupolvia.

    VastaaPoista
  13. Sain teiltä vihjeen tai ajatuksen siitä, että Eeva Joenpelto saattaisi olla varteenotettava kirjailija. Jotenkin ajatus Kekkosen eli vallan läheisyydestä ja toisaalta pieni vierastus naiskirjailijoita kohtaan olivat aiemmin sulkeneet hänet ajatusteni ulkopuolelle.

    Jäin tuota kuitenkin pohtimaan ja luettuani viime viikolla "Tuomari Müller, hieno mies" ja todettuani ajatuksen laadusta mielestäni kohtuullisen paikkansapitäväksi, läksin kirpputoreilta etsimään kirjaa "Elämän rouva, rouva Glad". Löysinkin sen ja vieressä myyntipöydällä oli muudan "Elämän varjo". Luettuani tuota viime yönä haluaisin kiittää siitä, vahvaa luettavaa.

    VastaaPoista
  14. Haanpään olen huomannut olleen, ja olevan, erit. vasemmistolaisten suosikki.

    En usko mihinkään virallisen totuuden vastakkaisuuteen Haanpään-tuotannossa ellei sitten Haanpään tuotanto ole vasemmistolaisten "virallinen totuus" ja siten poliittiisesti korrektia "kriittistä" asennetta suhteessa sotaan, "herroihin" jne.

    Eikös Sinnemäki ole kunnostautunut vasemmistolaisuudessa, sen reippaasti vasemmalla laidalla?
    No, se ei tee tätä uutta kirjaa huonosti mutta muistan edelleen hyvin kuinka Matti Pulkkinen, myös suuri pienten ihmisten kuvaaja, ammuttiin alas rajusti vasemmalta kun ei edustanut virallista vasemmistolaista totuutta kehityapu-, palestiinalais-, YYA- eikä aborttiasiassa.

    t. jr

    VastaaPoista
  15. Sankariksi voi tulla kahdella tavalla, joko kuolemalla hyvin nuorena tai elämällä hyvin vanhaksi. Eiköhän se ole jonkinlainen fakta, että viisaaksi kasvaminen vaatii aikaa ja ponnistelua. Nuorena kuolleiden ihailu perustuu odotusarvoon, mitä heistä olisi voinut vielä tullakaan.
    Hube.

    VastaaPoista
  16. Mielestäni Haanpään perusteema on Suuri Petos, arvoasemaan kiivenneiden harjoittama karkea huijaus maalla ja kaupungeissa

    näin on. Piispa Henrikistä lähtien on kansaa opetettu rukoilemaan ja veisaamaan kiitosta Porvoon herralle, joka istuu hallitusneuvotteluissa Hänen oikealla puolella ja on sieltä tuleva valitsemaan hallituskumppaneita.

    Virosta kuuluu parempaa: laulujuhlat senkun paranee vuosi vuodelta, harva pitää itänaapurin ihmistä Ilmestyskirjan petona, vielä harvempi kiittää Ruotsia pelastuksesta pedon kidasta.

    VastaaPoista
  17. Oivaltava kirjoitus. Olen itsekin omassa tuttavapiirissäni huomannut "kelmeitä, kylmiä" mikroilmeitä, kun olen kehunut Haanpäätä. Vaikka monet tuttuni ovat lukevaista sakkia, Haanpäätä ei ole juuri kukaan lukenut. Itse pidän Haanpäästä niin paljon, että ostin omaan hyllyyni divarista kootut I-X (Tantun kansipaperein, erinomainen kunto) joitakin vuosia sitten (maksoin itseni melkein kipeäksi, mutta kyllä se kannatti).

    "Suuri petos" on todellakin Haanpään keskeisteema. Muistaakseni K. Holmberg sanoi (Sininen laulu?) hänestä jotenkin näin: ”Kun muut ihastelivat uuden rakennuksen säihkyvää fasadia, Pentti oli jo kiertänyt talon taakse katsomaan, että miltä siellä näytti…”

    VastaaPoista
  18. Minust on vähän hassua mennä sanomaan kirjailijasta että tää on hyvä mutta tää on parempi -- jos mielessä on sijoittaa heitä muulle kuin henkilökohtaiselle asteikolleen. Toki jokin laatukriteeri pitää olla -- siis yhteinen -- mutta Haanpään vertaaminen Waltariin on traktorin vertaamista linja-autoon. Molemmissa on puolensa mutta eri porukalle. Haanpään "muistiimerkinnät" ovat paikoin itselleni tutumpia kuin "Jumalaa paossa".

    Ja, tietenkin, sitten se sosiaalinen piiri mihin assosioituu. Itse olen työmies. Mutta olihan Waltarikin naulakauppias.

    VastaaPoista
  19. Syy, miksei Haanpäätä lueta tuo mieleen Kafkan. Molemmat kirjoittavat häiriintynyttä proosaa. Haanpää monesti "pilaa" juttunsa lopun jollain kyynillisellä kommentilla. Haanpäällä ei ole seesteisiä loppuja. Se on ollut hänelle tietoinen metodi. Se kertoo hänen maailmankatsomuksestaan aika paljon.

    VastaaPoista
  20. Kuvasta tulee mieleen persujen Juha Väätäisen tekemä muotokuva kyseisestä Haanpäästä. Tuota kuvaa härskisti kopioiden teoksensa teki! Väätäinen vaati "luomuksestaan" kymppitonneja euroina, rapakuntoiselta köyhäkuntapololta, kun oli saanut narrattua kunnan äijiä, vissiin ravintolapöydässä!

    VastaaPoista
  21. "'Kentän ja kasarmin' kertomus kapiaisesta, joka tappoi alokkaan polkaisemalla terävän kannon vatsan läpi, kiertää edelleen tositarinana jokaisessa varuskunnassa."

    Savon prikaatissa Karkialammella kerrottiin kesällä 1976 meille alokkaille, että edellisen saapumiserän aikana oli sattunut tällainen tapaus.

    Haanpään tuli alokkaaksi Kiviniemeen joulukuussa 1925. Sotaväen lääkintäosaston vuosiraportissa 1925 on seuraava kuolemantapaus: "Kaatunut suksimäessä kantoon, johon satuttanut vatsansa, sen johdosta suolirepeämä." Toinenkin samantyyppinen kuolintapaus raportoidaan samalta vuodelta.

    Tämänkin kerron kirjassani.

    Anssi Sinnemäki

    VastaaPoista
  22. Paavo Väyrynen on muistaakseni maininnut olevansa Pentti Haanpään sukulainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kemppisen kollega Jyrki Virolainen demonisoi Paavo Väyrysen totaalisesti uusimissa blogikirjoituksissaan, mutta vanhoissa esim. "Kenestä keskustan uusi puheenjohtaja?", hän uskoo että vain Väyrynen voi pelastaa Kepun rökäletappiolta.

      Uusimmassa bloggauksessaan hän vaatii Väyrystä poliittiseen holhoukseen?! Tuuliviiri koko mies!

      Poista