(Kuva Kalle Carlstedt, Vähä Vohli – ”Lintukoto”)
Pekka Tarkan Joel Lehtonen II sisältää paljon uutta tietoa
ja näkemystä. Nyt käytän sanaa ”uutta” painokkaasti. Siitä alkaen, kun lasteni
äiti Marja ryhtyi 1966 tekemään gradua Lehtosen kertovista runoista ja kiersin
antikvariaatit Lehtosta keräten olen häntä harrastanut. Luin hänen tuotantonsa.
”Rai Jakkerintytär” oli vaikea tavoittaa, mutta löytyi sekin lopulta. Kuten
myös Tarkka antaa ymmärtää, Lehtosenkaan koko tuotanto ei ole lukemisen
arvoinen.
Kun Joel Lehtoselle ajateltiin Ruotsissa vakavasti Nobelia
tai joka tapauksessa Sillanpään ehdokkuudelle etsittiin vaihtoehtoa, erittäin
perehtynyt ruotsalainen taho arvioi, että Suomen kertomakirjallisuudessa on
kolme kiistattomasti korkeaan maailmankirjallisuuteen luettavaa teosta,
Seitsemän veljestä, Hurskas kurjuus ja Putkinotko.
Olen samaa mieltä.
Mietityttävä kysymys on ”Henkien taistelu”. En tunne monia,
jotka olisivat lukeneet sen. Se on mestariteos, mutta sangen vaikealukuinen.
Ilahduttavasti Otava on julkaissut siitä uuden painoksen toissa vuonna. Lukija
joutuu lujille siksi, että kirja on satiiri ja sellaisena väkivaltaisesti
tyypittelevä. Kohdehenkilöt ovat usein tunnistettavia ja heistä olisi hyvä
tietää jotain. Tarkka osoittaa muun muassa K.M. Walleniuksen ja eräitä muita
lapualaishenkisiä. Kun lukija ei voi näitä tietää eikä arvata ja jopa entisen
ajan esikaupungin – periaatteessa Haagan – elämäntavat alkavat olla vieraita,
luetusta menee osa ohi.
Tämä koskee kyllä myös ”Putkinotkoa”. Kouluissa ei
tietääkseni enää ole pakolla luettavia romaaneja. Opettajan asemassa ehkä edes
ehdottaisi lukiolaisille tätä romaania enkä liioin esimerkiksi Haanpään
novelleja. Kyllä nyt alle 20-vuotiaan on vaikea seurata edes juonta, kun kaikki
on aivan outoa. Mutta kolmanneksi: kaunokirjallisuuden yksi autuaallinen
ominaisuus on ymmärrettäväksi tekeminen. Ei kai käytännössä kukaan ole
valmiiksi kotonaan edes Pekka Puupään ja Pätkän seurassa kerrostalossa, koska
sekin maailma on kadonnut.
Jos joutuisin houkuttelemaan nuoria lukemaan näitä kirjoja,
joista lujan uskoni mukaan saa niin proteiineja kuin hiilareita lopuksi
elämäänsä, valehtelisin että ne ovat science fictionia tai sitten Sormusten
herran kauan kateissa olevia jatko-osia. Nuorilla ja etenkin lapsilla on
todellisuudessa mahtava kyky uppoutua ihan outoihin maailmoihin ja nauttia
siitä.
Tarkka korostaa hyvin tärkeää asiaa. Sillanpään ”Hurskas
kurjuus” on vavahduttava julkaisuajankohtansa vuoksi, kevät 1919. Kuvaus sääliä
ja myötätuntoa herättävästä punakaartilaisesta oli todella epäajanmukainen.
Epäajanmukaisuus on usein suuren romaanin tunnus.
Toisinajattelu on vielä helppoa. Toisinkirjoittaminen on jo vaativaa.
”Putkinotko” on suurten kirjallisten ansioittensa ohella
järkyttävä kuvaus siitä, mitä perua oli se pohjaton raivo ja raakuus, joka
purkautui vuoden 1918 tapahtumissa puolin ja toisin. Lehtonen otti välimatkaa
kertomalla toisessa kirjassa, miten pehmeä kirjakauppias Muttinen suistuu
järjiltään Varkauden taisteluissa ja miten hänen muualla esittämistään
keksityistä henkilöistä parhaiten porskuttaa suurin iljetys, asianajaja
Tommola. Samainen Tommola muuten hilluu myös ”Henkien taistelussa” erittäin
oikeistolaisena keinottelijana.
Koska kysymys on tärkeä, siihen ei ole näppäriä vastauksia.
Vastauksia on myös Tarkan mukaan ainakin sata ja ne ovat kaikki tosia, vaikka
ovat ristiriitaisiakin. Näin lyhyeltään voi osoittaa sormella Lehtosen
pelottomasti korostamaa oman velipuolensa A. Muhosen, romaanin Käkriäisen,
petomaista metsäläisyyttä ja siihen liittyvää Maunon edustamaa
syvähuliganismia. Tästä on kansankuvausten ”ymmärtämisen halu” kaukana. Sen on
korvannut itse maantienojasta ruustinnan kasvatiksi korjatun hullun huutolaisnaisen
aviottoman pojan eli siis Joel Lehtosen / Lehtolapsen ymmärtäminen. Lehtonen
oli itse kokenut nahoissaan paljon romaanissa tuhmista (tarkoittaa tyhmistä) herroista
kerrottua.
Samalla syyttävä sormi osoittaa
alennusmyynti-nietzscheläisyyttä, jota kirjailija itse edusti nuoruusvuosinaan,
ja höperöä eksotiikkaa, joka viiletti milloin Afrikassa, milloin rajantakaisten
”heimoveljien” mailla. Liioitellakseni – Lehtosen Suomessa savolaiset ovat ahneita
varkaita ja pohjalaiset vakaumuksellisia murhamiehiä ja niin poispäin.
Mieluummin tuon tuntemistavan uskoo kuin erinäiset viralliset valheet.
Haluaisin vielä huomauttaa, että Tarkka on kyllä tullut
näyttäneeksi närhen munat sille onneksi muutenkin katoavalle
tutkimusperinteelle, jossa kirjailijaelämäkertoja pidetään epätieteellisinä
ainakin verrattuna itse keksittyjen sekavien käsitteiden sekoitteluun.
Varhaisten Rintala- ja Salama-teosten jälkeen Pentti Saarikoski ja tämä
Lehtos-selvitys ansaitsevat suuren kiitoksen. Osa lehtos-aineistosta muuten on sellaista,
joka olisi joutunut ilman Tarkkaan maanrakoon, vaikkapa vain Otavan sisältä
peräisin olevat tiedot kirjojen julkaisemisen, julkaisematta jättämisen ja
palkitsemisen todellisista ehdoista.
Henkien taistelun kuuntelin aikoinaan radion jatkoluentana. Vaikea oli tosiaan oli ymmärtää kaikkea.
VastaaPoistaSeitsemästä veljeksestä ja Putkinotkosta on tehty useita näytelmiä ,Hurskasta kurjuutta en muista esitetyn teatterissa.
Mielenkiintoinen yksityskohta että Hurskaan kurjuuden kertoja ylistää metsäteollisuuden syntyä maalaisväestön kannalta. Kun taas Väinö Linnan "Pohjantähdessä" metsäteollisuus leimataan maaseudun halpatyövoiman riistäjäksi.
Ad Omnia: "Henkien taistelu" meni 1970-luvulla Holmbergin ohjaamana. Tarkka mainitsee, että esitys oli hyvä ja myös hän vakuuttui, että tuo teos toimii.
VastaaPoistaA propos Scifi -aasinsiltaa vaappuen askeltaen: blogisti kirjoittaa toisaalla (vuosia sitten, eilisestä itselläni tuoreessa muistissa) uskottavuusongelmista Millennium-trilogissa av Larsson, joka sattumoisin viljeli nuorempana myös scifi-sarkaa. Tuli vaan mieleen vähänläntä hypoteesi korrelaatiolle: lukija joka kokee mainitunlaiset teokset epäuskottaviksi luultavasti ei paljoakaan harrasta scifi- saati fantasiakirjallisuutta, (tai jos ei koe uskottavuutta ongelmaksi, suhtautuu suopeammin näihin lajeihin), olisiko mitään perää? Tai yleisemmin, mitkä olisivat maksimaalisen informaatiivisia teoksia, eräänlaisia koetinkiviä, ikään kuin vedenjakajia (?), kun koetetaan mahdollisimman tarkasti ennustaa hyvin rajatusta aineistosta esitettyjen arvotusten perusteella jonkun henkilön kaunokirjallisia mieltymyksiä laajemmin, onko sellaisia edes mahdollista löytää? Miten kaunokirjallisuus tässä suhteessa eroaisi muista lajeista? (Tämänkaltaiset kysymykset lienevät recommendation systems -ohjelmien suunnittelijoiden jokapäiväistä leipää )
VastaaPoistaOlen nähnyt Henkien taistelun Turussa anno dazumal. Kiinnostava, hyvä näytelmä, monta hyvää näyttelijöiden bravuuria, loistava ohjaus. Vauhtia ja säkenöintiä. Toimisiko luettuna yhtä hyvin? Melkein epäilen.
VastaaPoistaLehtosen Pohjois-Afrikan matkat eivät ehkä olleet pelkkää eksotismia. Tirkistys islamin maailmaan oli eräänlainen ajan sivistykselle ominainen pyrkimys, ja Lehtonen eli maailmassa, jossa Maapallo-tyyppinen tietous oli tuoretta ja ajankohtaista. Että hän sitten tuli suomentaneeksi Westermarckin Avioliiton synnyn -vai oliko se se --1932 vähän ennen kuolemaansa, ei ollut vain rahasta. Näin myös Henkien taistelun tuona armon vuonna 1970 ennen maailmankatsomuksellista virvelisuolta omassa maassamme ja pidin kovasti. Lehtonen on kuin molekyyli, joka yhtyessään nykyisiin sirpaleisiin voisi nousta tukevammaksi -- hänen loputon aktiivisuutensa taidepiirien tarkkailijana on vielä osaksi toteutumatta, en tiedä miten. Tuntuu, kuin Lehtosen pitäisi päästä kotiin.
VastaaPoista