Silta

Silta

Näette oikein. Kuvassa on tänään mukana myös muinaishuusi 1980-luvulta (suojelukohde – ei käytössä).

Kun en tosiaankaan ole aikoihin käynyt huvilalla, kiihdyttäviä muistoja on herännyt siinä määrin, että niiden kanssa on ihmeessä.

Olin aamulla tutkimassa nykyisiä yliopistojen opinto-oppaita. Kuin tämän aavistaen Oodi-portaali ilmoitti huoltokatkosta, joten se siitä. Eiväthän nämä nykyiset aivan outoja ole. Silti nyt löytämäni Historiallis-kielitieteellisen osaston opinto-opas 1982-1983 letkautti maksaani.

Ellen nyt erehdy, tuohon aikaan ”kaanoni” oli vielä kunniassa. Jopa historia-aineissa ja etenkin kirjallisuudessa se oli luettavissa tuosta oppaasta. Viralliset kirjat oli listattu, ja ne kunniallisesti kahlannut henkilö sai kaikin mokomin unohtaa ne, koska hän oli kuitenkin jo omaksunut länsimaisen sivistyksen.

Jos olisin muistanut, että Eeva Joenpelto kuului jo tuolloin – eläessään ja kirjoittaessaan – kotimaisen kirjallisuuden pakollisiin, olisin päässyt parissakin blogikirjoituksessa vähemmällä. Olisi voinut sivuuttaa itsestäänselvyyden: tämä kuuluu tuntea.

Edellä tavoittelin kevyttä ironiaa. Ironian ja satiirin käyttäminen on tyhmää. Kun kääntää asian väärinpäin, osa lukijoista ymmärtää se kuitenkin oikeinpäin, ja kääntäen.

Kirjallisuudentutkimus (kirjallisuustiede) ja sen kohteena olevat kirjat ovat kyllä eri asemassa. Edes filosofia-oppiaineessa ei näyttäisi olevan tiedon rantakiviä.

Pascal (romaaninen filologia – pakollinen) arveli, että ihminen on ”ajatteleva ruoko”. Akateemisia kurssikirjoja kirjoittava ihminen on sitten ehkä ”katkennut kaisla”.  Savossa muistin äkkiä, miltä järvi tuoksuu Pohjanmaalla. Ylimpänä on lahoavien – mätänevien – kaislojen haju, jota maustaa aaltojen liplatus. Puhe on Evijärvestä, jossa on kohtuullisesti vettä, ei niistä pienistä järventapaisista, joissa päättäväinen henkilö voi esittää Jeesusta kulkemalla vetten päällä, siis melkein, koska järvi ei ole nilkkaa syvempi.

Edelleen käytössä oleva Kai Laitisen Suomen kirjallisuus on hyvä, koska se on sekä asiantunteva että tasapainoinen. Yleensä näiden piirteiden esiintymisestä samanaikaisesti ei voi kiittää isoja yleisesityksiä, kuten kirjallisuudenhistorioita. Jopa kohdittain suurenmoinen Suomen kirjallisuus I-VIII on epätasainen.

Huomasin hyllystä, että jollain ihmeen tavalla Laitisen omaelämäkerrallinen teos oli unohtunut lukematta tai sitten olin lukenut sen hätäisesti ja väärin. Sen olisin kyllä osannut kertoa toisillekin, että pahana vuonna (1924) syntyneen miehen hengissä säilyminen oli vakavasti henkeä uhanneen keuhkotuberkuloosin syytä. Sitä en ollut lukenut tai käsittänyt, että aikoinaan hiukan omituiselta tuntunut Aino Kallaksen tutkiminen oli kova veto. Kallas oli kauan ainoa suoraan Eurooppaan kytkeytynyt kirjailijamme, osa symbolismia ja impressionismia – ekspressionismia.

Mutta tarina väitöskirjasta (1973) on jännityskertomus. Tartto oli sotilasaluetta, jonne eivät päässeet edes tavalliset eestiläiset (virolaiset)- Laitinen oli luonteensa ja asemansa (Helsingin Sanomat, Parnasso) vuoksi juuri sopiva kirjallisuuden diplomaattinen edustaja. Kun siis Viroon alkoi päästä matkalle, hän ennen pitkää järjesti kaikkien ihmeeksi itselleen pääsyluvan myös Tarttoon.

Itseään lähinnä virolaisena pitäneen Kallaksen kaikki tärkeät paperit ja käsikirjoitukset olivat seitsemän lukon takana Tarton yliopiston kirjaston kellarissa.

Ei kulunut kauan ennen kuin Laitinen oli puhunut puolelleen jopa paikalliset KGB:n agentit ja jäljensi vaimoineen käsin kirjailijan papereita. Ajan myötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan kertyi yhä enemmän mikrofilmejä Kallaksen tuntemattomasta tuotannosta, lopulta kaikki.

Tuossa toiminnassa, joka johti hyvään väitöskirjaan ja kunniallisesti saatuun professuuriin jo pitkän yliopistolla toimimisen päätteeksi sekä menestyksekkääseen opetustoimintaan, Laitisen apuna toimi ajoittain vapautensa ja henkensä uhalla joukko täysin tuntemattomia virolaisia, kuten Lennart Meri, Jan Kross ja Jan Kaplinski…

Kun Laitinen sävyisään ja asialliseen tapaansa palauttaa mieleen, miten syvästi neuvostovalta vihasi, pelkäsi ja epäili kirjailijoita ja varmuuden vuoksi myös heidän tutkijoitaan, voi taas kerran esittää moitteen, että Sofi Oksanen on kirjoittanut noista ajoista ja asioista kovin asiallisesti ja tasapuolisesti.

Olisiko yksi syy Oksasenkin monissa herättämään rajuun vastenmielisyyteen niinkin ilmeinen kuin tukahdutettu tieto siitä, mitä kaikkea me Suomessa emme halunneet tietää.

Olen tuossakin asiassa syntisistä syntisin. En edes lukenut virolaisia ennen kuin tällä vuosituhannella, minulla ei ole maahan kontakteja enkä ole koskaan käynyt siellä, en Tallinnassakaan.

Onneksi Laitinen ja useat muut toimivat toisin. Noiden muistojen lukeminen on erittäin tehokas rokotus tunteeseen, että taide jää keinottelukaupallisuuden jalkoihin ja lienee muutenkin vain joidenkin harvojen henkilöiden hupsu herkku. Niin se ei ole.

Mutta tämän kirjoituksen kuva on vertauskuva. Emme todellisuudessa erota jätettä aarteesta, kun puhe on menneisyydestä. Tuossa muinaishaudassa voi olla esineitä, tai vain maatunutta menneisyyttä.