Herra kirjoittaja

Sanomalehden yleisönosaston kirjoituksia osoitettiin ennen aikaan ”herra toimittajalle”. Itse olen nykyisin herra vain tallustaessani kohti marketin ovea – perään ryntää pirtsakka myyjä heilutellen pankkikorttiani. Kutsuhuuto on ”herra, herra” – tämä unohtui. Muutoin herrat ovat käyneet vähiin, ja kuka sitä surisi.

Eilinen hyttyskirjoitus herätti paljon mielenkiintoa. Lukija- ja kävijämäärät näyttävät silti liittyvän viikkorytmiin ja kuukausiin. Näin lauantaisin pyrkimykseni on julkaista huonompia kirjoituksia. Käyttämäni blogimittarit näyttäisivät osoittavan, että kunnon ihmiset, te lukijat siis, siivoavat sieviä asuntojaan ja käyvät kaupassa. Luultavasti mukaan mahtuvat myös perinteiset saunanlämmitykset ja lauantailärvit.

Koska kustantajani lupasi laittautua tänne maanantaina, panen itselleni muistiin pari asiaa. Blogikirjan myynnistä ei ole vielä varmaa tietoa, mutta jopa kirjakaupassa (Akateeminen) on ihmetelty, että oudosti tuotakin vain ostetaan. Myös lehdissä on ollut asiaa koskevia kirjoituksia.

Kun kysymyksessä saattaa olla sivistyneistömuoti, olisi hauska ajatella, että tekisi uuden samanlaisen esimerkiksi ensi kesäksi. En yleensä ilkeä lukea omia kirjojani. Tätäkin olen vain vilkaissut. Vaikutelmakseni tuli silti, että kirjoittaja on turhan päiten korostanut pyrkimystä asiallisuuteen, joka on verkkotodellisuudessa epätavallista, ja lisäksi esitellyt kirjoitusten monipuolisuutta eli sisällyttänyt kirjaan niin yhtä kuin toistakin. Todellisuudessa kirjasta tekee hengittävän kuitenkin kommenttien osuus. Esseekokoelmat, joita niitäkin harvakseltaan ilmestyy, ovat vähän puuduttavia, kun kirjoittaja on selvästi pyörtymäisillään omaan suurenmoisuuteensa. Kommenteista taas hyvin usein välittyy henki ”kyllä, mutta asian voi nähdä aivan toisinkin…”

Voisin pyytää kustantajaa satsaamaan verkkomyyntiin ja käyttämään kikkaa – esimerkiksi kymmenen kommenttia vuodessa tai viisi paperilla julkaistavaa lähettäneille kirja ilmaiseksi postikuluitta…

Olen näet valmis mainostamaan ainakin kirjoja ja levyjä sillä ehdolla, että minulle ei makseta mitään. Todellisuudessa olen tehnyt sitä kymmenen vuotta, koska en viitsi kirjoittaa uutuuksista vain keljuillakseni niistä. Saadun tiedon mukaan tässä esiin nostettu teos saattaa näin saada juuri sitä julkisuutta, jota tekijät kaipaavat ja jota kauppiaatkaan eivät pidä pahana.

Esimerkiksi tämä maininta: en todellakaan tuntenut eilen kommenteissa mainittua julkaisua Lena Hulden, ”Kuusijalkainen vihollinen, niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin”, Schildt, 2008 (Alkuteos: Den sexbente fienden : leddjurens inverkan på västerländsk krigföring, 2006). Tätä on ikävä tunnustaa, koska kirja sai palkinnon ja tekijä herättää mitä suurinta uteliaisuutta, tohtori, kulttuurihistoria ja hyönteistutkimus ja lisäksi Suomen Kommunistisen Puolueen (nykyisen) jäsen.

Vapaan ja eläväisen keskustelun perinne on meillä perinteisesti huono. Jopa ruotsalainen luonto-ohjelma (se jossa porukat istuvat metsässä kameli kainalossa, ”Kysymyksiä luonnosta”) on jollain dramaattisella tavalla viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Meillä Suomessa on radion pohjaltaan hiukan keinotekoiset puhelinohjelmat, joissa ajatuksenjuoksu on tavallaan uhrattu kuulijoille ja heidän (valikoiduille) soitoilleen. Paraatiesimerkki on tietysti ”Luontoilta”, mutta samaa kaavaa noudattavat puhelintoivekonsertit, joita on, piru vieköön, paljon.

Esimerkkini on siis otettu kokemuksesta. Olen tehnyt satoja radio-ohjelmia ja myös itse kuunnellut kaiken 1950-luvun alentuvalla, ajoittain töykeällä äänellä paperista luetuista kuulokuvista harhaileviin höpötyksiin, ja minulla on kuten muillakin omia suosikkeja. Pekka Sauri oli suuri mestari. Hitto vie – suora lähetys puhelinsoittajien kanssa, joista osa oli sekaisin, osa juovuksissa ja kaikki hätääntyneitä. Sellaiseen minun taitoni eivät olisi alkuunkaan riittäneet. Olen itse samaa koulukuntaa kuin usein vähättelemäni Taanila – kykenevä peittämään tietämättömyyteni puolivillaisilla vitseillä ja taukoamattomalla pulputuksella.

Blogissa ja radiossa läpäisykyky ei riipu vain kirjoittajan – esiintyjän hyvyydestä tai pahuudesta. Melkein kaikki riippuu lukijan – kuulijan odotuksista. En odota saavani syvällisiä luonnontieteellisiä tutkimustuloksia iltapäivälehdistä mutta saan Ylen verkkopalvelusta linkkejä, joiden avulla tunkeudun, ajoittain kirjoittautumalla ensin yliopiston henkilökuntana rajoitetuille verkkosivuille.

Tämä tällainen muistuttaa myös sanomalehteä. Kun joka päivä toimitetaan uusi, esimerkiksi tarkkuus kärsii. En halua käyttää kovin paljon aikaa muuhun kuin pääasiaan. Väittäisin jo tehneeni määräni tarkkaa työtä. Virheet ja epätarkkuudet… viimeisinä elinkuukausinaan isäni sanoi kerran hyvin syyttävästi lukeneensa vielä kirjoituksiani ja loukkaantuneensa ”sydänjuuria myöten”. Isäni nimen kirjoittaminen muotoon ”Kempinen” yhdellä peellä oli selvästi harkittu loukkaus. Hetken yritettyäni käsitin, ettei ollut enää keinoja saada läpi sanaa ”kirjoitusvirhe” tai selitystä, että tuohan sattuu olemaan tunnetusta syystä minunkin nimeni. Niinpä tyydyin kehaisemaan, että hienoa kun jaksat vielä lukeakaan. Ei hän sitten enää jaksanutkaan.

Kuvassa Herra Kirjoittajan ultramodernia välineistöä sivukonttorista.