On tarve mielistellä iltapäivälehtiä. Yle on jo saanut
ansaitut kehut. Jalkapallokisojen journalismi hoidettiin Suomessa erinomaisesti
ja uusinta tekniikkaa käytettiin etevästi.
Jari Litmanen on hänkin jo saanut ansaitut kiitokset. Sitä
ehkä ei ole iljetty korostaa, että hän kohotti itse käyttämänsä amispoikien
puhetavan arvoon. Vielä joitakin vuosia sitten ainakin äidinkielen opettajat ja
blogin kirjoittajat irvistelivät muun muassa pronominin ”joka” kaihtamista –
”sama mies, mikä äsken…”.
Ehkä tuossa ei ole kenelläkään varaa nirsoilla, koska
Litmasen (ja Pasasen ja niiden muiden) tapauksessa muun muassa kyky oppia vieraita
kieliä kävi jo kauan sitten esiin, eikä varhaisvuosien koulunkäynnillä ole
tietenkään merkitystä. Litmasen nopeaälyisyys on myös kielellistä.
Panitteko merkille, miten outo ja miellyttävä muutos Ylen
aatteissa on tapahtunut. Välillä näytetyt 1980-luvun kuvat olivat nimenomaan
samealta ja innottomalta selostukseltaan samalla tavalla uskomattomia kuin
monta vuosikymmentä vanhemmat, alentuvan koulumestarimaiset radioselostukset.
Iltapäivälehdet ovat siirtyneet kai tietoisesti kohti
”perinteisiä arvoja”. Siellä kirjoitetaan nyt välillä omalla äänellä. Tuo ei
tarkoita itsekorostusta, vaan se on tyylikeino. Jos kokonaisuutta tukee esimerkiksi
viittaus omiin pikkupojan muistoihin, niitä ei pelätä esittää. Kirjallisuus,
journalismi ja paras palloilu ovat tässä asiassa samanlaisia. Rohkeus voi
tuottaa sellaista ääntä, joka vaikuttaa.
Muuan kirjoittaja esitti erinomaisen näkökohdan
kirjoittaessaan tavallaan tarjonnan määrästä ja urheilusankaruudesta. Ehkä hän
ei kuitenkaan aivan tavoittanut asian ydintä. Se saattaa olla totta, että Pelen
ja Maradonan kuvat eivät koskaan kaadu, koska heitä saatiin määrälti. Näimme
harvakseltaan televisiosta heidän tekojaan. Messin ja hänen kumppaniensa
saavutuksia esitellään joka päivä aamusta iltaan, ja silloin iskee inflaatio.
Mikään ei enää erotu siitä puurosta.
Lisää näkökohtia: vahvimmat elämykset syntyvät määrätyssä
iässä. Tultuaan lopullisesti murrosikään ihminen alkaa tyhmistyä. Samaan tapaan
kielen oppiminen on hämmästyttävää noin kuusivuotiaaksi asti. Sen jälkeen piuhat
jotenkin juotetaan kiinni ja varhaislapsuuden nerokkuus taantuu. Tästä on
paljon neurologista näyttöä. Ensin mainittu, vahvojen elämysten ikä, voi
liittyä juuri hormonitoimintaan, joka ei ihan vielä sumenna katsetta eikä
lumpeuta korvia.
Kirjoitan taas valheellisesti. Vihjailen yleiseen ilmiöön
vaikka todellisuudessa yleistän vain omia kokemuksiani. Minulle muuan elokuvateatterissa
näkemäni elokuva – mahdollisesti kooste uutispätkiä – oli se suuri urheilun elämys.
Cortinan talvikisat 1956! Tietysti muistan suomalaisten menestyksen ja Sixten
Jernbergin, mutta Toni Sailerin syöksylasku ei ole vieläkään unohtunut. En
ollut koskaan ennen nähnyt syöksylaskua, tuskin pujotteluakaan.
Huono kuva on parempi kuin hyvä kuva. Elokuvassa käytännössä
kaikki tekijät ymmärtävät varoa upeita kuva-aterioita.
Saksalainen, Englannissa asunut ja kuollut W.G. Sebald,
ikätovereistani kirjailijana ehkä etevin (hyvin suomennettu), käytti ottamiaan mustavalkoisia
valokuvia sekä romaaneissaan että vahvasti esseen puolelle menevissä
kirjoissaan. Ne olivat hänen itse ottamiaan, perin vaatimattomia. Joskus
kuvassa on detalji esimerkiksi rautatieaseman sisäkatosta, joskus saa katsoa
kahdesti ennen kuin ymmärtää, mitä kuva on esittävinään. ”Vuoden kesäkuvina” ne
eivät missään tapauksessa menestyisi. Nuo katselijoiden kuvat, joita
asiantuntijat ajattelemattomasti kehuvat, toistavat itse asiassa erilaisten
postikorttien ja lehtikuvien tunkkaisimpia kliseitä.
Joku tuntematon naishenkilö kehui radiossa musiikkia,
jollaisesta en pidä. Karmealla tavalla vingutettu viulu, jokin muu soitin ja se
muistoissa kirottu urkuharmoni ovat soittavinaan kansanmusiikkia, sävelmänä
köyhää pätkää. Mutta hänpä korosti, että itse kapellimestarina ja klassisen konserttimusiikin
edustajana hän tietää, että vähemmän on enemmän.
Niin se muuten on, eikä se koske pelkästään musiikkia.
Pintakuohu estää näkemästä syvyyttä. Menkää järven rantaan ja katsokaa. Tähtinä
säteilevää ulappaa uskottavampi on jokin katiskan naru, joka johtaa katseen ja
mielen suoraan pinnan alle ja kertoo, että siellä on toinen maailma, ja kolmas,
eli juuri se, joka prosessoi merkityksiä.
Olisi helppo arvata, että nuori mieli olisi sekä tehokkaampi
että tilavampi, rojua vailla. Tämä taitaa olla virheellinen johtopäätös. Olen
oppinut, vaivalloisesti, että houkutteleva, iskevä päätelmä on todennäköisesti
väärä. Todempi, riittävä selitys, on väsyttävän piirteetön ja yleissuttuinen,
vähän niin kuin pieni valokuva vanhassa. Albumissa. Niin – Evijärvi 1948, kuormuri
International ja kirjoittaja Willys Overlandin rapakaarella.
Some-sukupolvi seuraa Jari Litmasen ja Kalle Palanderin tekemisiä uudessa kotimaassaan Virossa luottaen omien aistien välittämiin tietoihin enemmän kuin kirja-sukupolvi, joka seuraa Jörn Donneria ja Sofi Oksasta, jonka mielestä natsitkin olivat sentään ihmisiä venäläisiin verrattuna.
VastaaPoistaCortinan talviolympialaiset 1956 olivat ensimmäiset merkittävästi televisioidut kisat, eivät kuitenkaan Suomessa. Suomessa useita Cortina-olympiakatsauksia toimitti elokuvateattereihin Leo Hildén. Muiltakin niitä tuli.
VastaaPoistaMissään ei luonto loista kuin Disneyn vanhoissa luonto"dokumenteissa", joissa väriä on paksulti ja aitoutta ohuesti; Välimeren pensasmaisema on uhkein Uderzon piirtämänä (Asterix Korsikassa) eli viitteellisenä. 4K-videokuva ja Hobbit-filmeissä nähty 48 fps (ja 5K) tarkkafilmaus vaikuttaa ainakin aluksi muoviselta ja paradoksaalisesti "köyhältä", kuin jonkin TV Shopin studiohutaisulta.
VastaaPoistaJanne Virkkunen valitti Päivälehden miehessä Hesarin nykyistä linjaa tuoda esille asiat toimittajien yksityisen arjen ja pienten tuumailujen kautta. Jos tuohon kuvailmaisuun vertaa, en oikein tiedä mikä vaihtoehto olisi konkreettisesti less, mikä more.
Olen luullut, että sodan aikana ja noin pian sodan jälkeen oli vaikeaa saada autoja yksityiskäyttöön, paitsi jos ostaja oli lääkäri tai eläinlääkäri. Ovatko nuo vanhoja vai uusia autoja? Onko tuo Willys Overland Whippet?
VastaaPoistaUusia ei saanut ollenkaan. International ansaitsi urhoollisuusmitalin - se palautettiin sodan päätyttyä ja 14- ja 15-vuotiaat enoni kunnostelivat sen ajettavaksi.
PoistaWillys on Knight, luultavasti vm. 1929. Se oli vanhentunut jo ennen sotia. Tyypillisesti tuollaisia autoja talikoitiin riihistä ja vastaavista. Koneessa oli luistiventtiilit ja muita omituisuuksia, joiden vuoksi sitä oli turha yrittää käynnistää pakkasella. Se oli talvet pukeilla. Edes itäautoja ei käytännössä tuotu maahan 40-luvun puolella eli sotakorvausajan valuuttasäännöstelyn oloissa.
Muuttuiko autotilanne mielestäsi vuonna 1950 vai vasta vuonna 1952, jolloin sotakorvauksista päästiin melkein kokonaan? Oliko Pohjanmaalla silloin jo uusia autoja? Iisalmessa oli pitkään vain noita vanhoja autoja ja niitäkin koko kaupungissa vain muutama. Tyypillistä oli, että kun appeni hankki 1950-luvun alussa Chevroles'n vuosimallia noin 1939, se oli entinen taksi. SF-tunnuksia ei näkynyt rekisterilaatoissa. Kun näin ensimmäisen, luulin että auto kuului Suomi Filmille ja seurasin sitä nähdäkseni jonkun filmitähden.
Poista"On tarve mielistellä iltapäivälehtiä." Niin minullakin, tai ainakin sanoa, että nämä meidän iltapäivälehtemme ovat aivan eri tasoa kuin esim. brittien saarella ilmestyvät. Onhan näissä höttöäkin, mutta melkoinen osa artikkeleista on ammattitaidolla tehtyjä. Eräällä suurimmalla päivälehdelläkin voisi olla jotakin opittavaa. HM
VastaaPoista(Alla olevan vastineen piti tulla tähän väliin kauhistelemaan iltapäivälehtien tasoa:)
PoistaHuh-huh! Uskomaton väite! En yhdy edelliseen puhujaan. Katso kuvat!
Mainio sana tuo rapakaari, lokasuoja on pullamössösukupolven hienostelua. En katsonut jalkapalloa, mutta tv:n vaalivalvojaisia seuratessa ei koskaan voi välttyä ajatukselta, että kyllä me elämme hienossa maassa. Hube.
VastaaPoistaHuh-huh! Uskomaton väite! En yhdy edelliseen puhujaan. Katso kuvat!
VastaaPoistaVai ei se yhdy toiseen puhujaan!
PoistaTaka-taka, taka, takaapäin!