Laulumarkkinoilla

Tangomarkkinoiden kuningas laulaa liikaa suustaan. Heti kuulee, mitä hän on oppinut – paljon – ja se on virhe.

Yksi juridiikan petoksista on useista käytännön syistä keksitty valhe, että olisi olemassa jokin ”esitys”. Laulaja on luova taiteilija. Hän luo teoksen laulamalla sen.

Jonas Kaufmann sanoo juuri tätä NYRB:issä julkaistussa, YouTube –ottein tähditetyssä haastattelussaan:

http://www.nybooks.com/articles/archives/2012/apr/26/tenor-stage-interview-jonas-kaufmann/?pagination=false

YouTubessa ihastuin tavattomasti luultavasti La Scalan harjoituksissa, tai kuka tietää vaikka esityksessä taltioituun ”Lohengrinin” otteeseen. Kaufmann laulaa farkuissa ja t-paidassa ja niinpä lumous on täydellinen. Laulaja on niin uskottava, syvästi uskonnollinen ritari houremaailmassa.

Senkin hän sanoo. Ooppera on hankala, pönäkkä taide. Vaikka kuulijat olisivat valmiiksi pitkästyneitä, silti he huomaavat, ellei laulaja ole tosissaan. Ja laulajan on tavoitettava suuri naiivius uskoakseen itse typeriin tarinoihin ja pureksittuihin säveliin. Kun tämä tapahtuu, opit ja opettelut unohtuvat. Kuulijaa vähän järkyttää, että kaikki tuntuu tulevan täydestä sydämestä.

Laulaja korostaa näyttelemistä tavalla, josta tulee heti mieleen, että hän on hyvin sisällä Stanislavskin perinteessä. Ei saa teeskennellä. Ei saa jäljitellä.

Ennen en ollut ensimmäisenä jonottamassa lippuja Verdin ”Don Carlokseen”. Luonnollisesti tiesin, että se on Verdin oopperoista hienoin ja siten koko tuon taiteen lajin huipulla. Olin nähnyt ja kuullut sen useitakin kertoja Helsingissä ja Savonlinnassa ja yleensä miettinyt, miten täältä pääsee pois ja milloin.

Muuan esitys muutti kaiken. Se onkin niin mielettömän vaikea teos. Se ei toimi ollenkaan, ellei se toimi täydellisesti.

Kenellä tahansa on mahdollisuus todeta tämä YouTubesta. Kaufmann ja Hvorostovsky laulavat yhdessä pitkät pätkät Carlosia konserttiversiona eli frakissa orkesterin sisällä. Jo on.

Näitä herroja, joita aiheellisesti pidetään tämän maailmanajan huippuina, on muuten erittäin paljon verkossa, ilmaiseksi. Jo on.

Niille jotka työn, levon tai sairauden vuoksi tai muuten vain eivät perusta laulavista miehistä tai ainakaan erilaisiin pelleasuihin sonnustautuneista, haluaisin vakuuttaa, että vuonna 1969 syntyneenäkin Kaufmann mahtuisi Saksan jalkapallon maajoukkueen avauskokoonpanoon.

Vaikka Jari Litmanen sanoi televisiossa niin paljon aivan kohdalleen, korvaani ei sattunut, että Saksan taituruuteen kuului Brasilia-ottelussa myös pelaaminen täydestä sydämestä, jollaista juuri Saksalta ei ole odotettu.

Tunne ja tunteella vastaaminen tulee silloin, kun tekniikka on jo täydellinen. Mestarillisia suorituksia seuraa aina sydänalaansa painellen. Televisiourheilun katsojat, yli miljardi ihmistä, ovat hiukan huonommassa asemassa kuin oopperan, liedin tai kirkkokantaatin yleisöt.

Ainakin oman kokemukseni mukaan urheilussa kilpailu tai ottelu on ainutlaatuinen. Toistettuna tallenteelta se on jo menettänyt olennaisimpansa. Katsojalta katoaa tunne ”nyt”, siis ainutkertaisuuden kokemus, se joka vallitsi Brasilia-ottelussa. Tiedämme kyllä Virenin kympit ja ne muut klassikot – mutta eikö olisi hiukan erikoista, jos joku juuttuisi katsomaan niitä monta kertaa vuodessa vuodesta toiseen niin kuin ”Don Carlosia” - sata vuotta ja yli?

Siirtymä oopperasta jalkapalloon ei ole tässä pelkkää kirjoittajan kurittomuuttani. Jossain pöytäseurassa tuli puheeksi taide, ja yritin selittää ”representaatiota” eli miten jokin on muutakin kuin mitä se näennäisesti on, ja lisäksi monille ihmisille samankaltaista. Ajattelin sitten, että eräissä tilanteissa ja tietyllä korkealla tasolla jalkapallo on taidetta. Baletti olisi lähisukulainen?

Ennen pitkää ne huomaavat sen itsekin ja alkavat konsultoida psykologien ja tietokone-eksperttien (Big Data) ohella ohjaajia ja kapellimestareita.

Ehkä ne ovat jo tehneet sen. Salonen ja Saraste eivät ainakaan hätkähtäisi lähteä mukaan eivätkä jäisi jalattomiksi.