Ruusuilla tanssien

Useankin päivän kirjoitukset saattavat – sub rosa – päätyä toiseen valoon. Toistelemani latinan vokaalit aiheuttivat laajan kirjoittelun Umberto Econ romaanin ”Ruusun nimi” ilmestyttyä. Suomessa kukaties ajateltiin Peppi Pitkätossua, joka Mari Laurilan erinomaisessa suomennoksessa pohtii, että  ”Ullan nimi on Ulla”, mutta hänen ei. Getrud Stein puolestaan mietti aikoinaan runossaan, että ruusu on ruusu on ruusu. Edellinen on semiotiikkaa, jälkimmäinen metafysiikkaa.

Romaanin nimi saattaa liittyä erään Bernhardin runoon, jossa surraan ruusun kuihtumista. ”Ruusu” ei kuitenkaan sovi mittaan, mutta Rooma sopisi. Edellinen on ”rosa”, jälkimmäinen ”rooma”. Kun Roomassa oli voimallinen paavi, kaupunkia ei ehkä ollut viisasta panetella. Varmaan perustellusti on arvailtu, että romaanin kuvaamaan aikaan keskiajalla latinaa oikeasti puhuneet eli munkit ja ylioppilaat, äänsivät miten sattui.

Lähes kaiken tutkimuksen alueella ”oikeita” alkumuotoja alettiin metsästää 1700-luvun lopulla. Kielen ja sen ääntämisen jatkuva muuttuminen oli tuottanut latinasta kansankielet, kuten italian, espanjan ja ranskan. Ilmiö oli kaikkien tiedossa, ja sitä pidettiin sitkeästi kielen huonontumisesta.

Vielä erään oikeakielisyysjutun yhteydessä tämän viikon Suomessa vilkahtelee ajatus, että on ”oikeita” muotoja, jotka ovat ilman muuta ”hienompia”. Käyttämällä vähemmän hienoja muotoja ihminen osoittaa olevansa huonompi.

Täten lanseeraan kaksi käsitettä: luomukieli; lähikieli.

Luomukielen verrattomuuden opin ymmärtämään kauan sitten porautuessani kuin mikäkin ytimennävertäjä virkakieleen ja etenkin siihen sammakonkutuun, jota tuomioistuimet tuottivat. Osoitin väitöskirjassani, että eräät tuon kielen omituisimmista ominaisuuksista, kuten syvästi sydämistyttävä lauserakenne, ovat latinasta virheellisesti ruotsiin käännettyjä ja siitä aikanaan suomeenkin omaksuttuja.

Esimerkiksi ”korkein oikeus on jutun tutkinut ja katsoo siinä käyneen ilmi, että” on latinaksi ”patet” tai ”constat” ja ”patet” merkitsee että jokin on selvää ja ”licet” on jotakin on tehtävä, pääteltävä tms. Deponenttiverbien rakenteita muuten rakastetaan muuallakin. Ranskassa tuomioistuin aloittaa joskus jokaisen kappaleen ”considérant que” tai ”attendu que”, siihen nähden että…

Mielestäni luomu edellyttäisi väkilannoitteiden välttämistä lauserakenteissa. Ei sillä, olen riidellyt ranskan lehtorin kanssa, jonka mielestä oli suomennettavan ”Siispä,”, jos ranskan virke alkoi ”Donc,”. Muistaakseni intin, että siispä pilkku ei oikein istu kieleemme. Väitteeni jätettiin harkittavaksi ottamatta.

Kaiken edellä lausutun huomioon ottaen on katsottava toteen käyneen, että minulla on jalassa ruusu. Se on vasemmassa jalassa.

Itse olin luullut, että se oli vanhuutta. Kun vasen jalkaterä oli paisunut pullaksi, oli aika käydä lääkärissä, joka käytti noin kaksi sekuntia aikaa diagnoosiin. Ruusu on streptokokki-infektio. Bakteeri keinottelee itsensä tässä tapauksessa hankautuneen ihon kohdan läpi.

Nimi on huvittava tai mieltä ylentävä, mutta en tunne oloani haaveelliseksi eikä jalka varsinkaan. Pirullista ettei parane käydä edes postilaatikolla. Ei näet mene kenkä jalkaan, varsinkaan nastoilla varustettu Icebug, jolla olisi näillä keleillä käyttöä.

Kiukuissani otin suomennusvuoroon Raymond Queaneau’n ilkeän tekstin (Si tu t’imagines, 1947), jonka taustalla kummittelee näkyvästi 1200-luvun lyyrikko Ruteboeuf.

…

Hei kuvittelexä, kuvittelexä,

noin pikkanen likka, kuvittelexä,

siis että se kestää, että se kestää,

eikä se pääty - ei pääty? Haloo!

Hei pikkanen likka, älä unta nää.

…

Siis poimi, niin poimi

ruusut, ne ruusut,

elämän ruusut, kun jokainen ruusu

on elävää verta, siis elävää merta,

ja oikea toimi, sillä ellet nyt poimi,

ellet nyt poimi, älä unta nää,

hei pikkanen likka, älä unta nää.