Ilmari-eno

Ilmari-eno on kuollut.

Menetystä kevetään hiukan se, etten tuntenut enoa enkä ole varma siitäkään, onko häntä ollut olemassa. Kysymyksessä on kuitenkin köyhä sukulainen ja puheenparsi. ”Pidätkö sinä näitä uimahousuja vai annetaanko Ilmari-enolle.” Vanhainkodissa tämä muinainen kaivosmies olisi varmaan ollut hyvillään uikkareista, ainakin jos hän olisi ollut olemassa.

Sukulaisissa on se erikoinen puoli, ettei heistä pääse eroon. Lakikirjassa on käyttökelpoiset säännöt avioerosta eli keinoista päästä eroon tarpeettomaksi käyneestä puolisosta, ja esimerkiksi ottolapsisuhteen purkamisesta.

Sellaista sääntöä en ainakaan minä tunne, että voisi erota äidistään tai veljestään tai sisarestaan. Sekään ei valitettavasti ole oikeudellinen järjestely, tämä jota olen itse joskus ehdottanut, nimittäin sinunkauppojen purkaminen. ”Olemme vieraantuneet toisistamme kovasti. Ehdotan teitinkauppoja ja siis sinunkauppojen purkamista. Kemppinen.”

Projekti pätkii. Osa puhutelluista ei tunne käsitettä ”sinunkaupat”.

Olin kyllä suunnitellut myös elvyttää 1800-luvun miesten kielenkäyttöä ja tapoja. Heitetään tittelit pois! Otetaan tittelit takaisin! Olin joskus elämässä nimenomaan varatuomari, ja se on oikea titteli. Tarkoitukseni on uskotella, että tuon painavan toimen jälkeen alkaisin olla ”herra Kemppinen”, koska pelkkä ”herra” oli oman muistini alkaessa aika loukkaava liite nimen edessä. Silloin näet käytettiin ahkerasti myös ammattinimikettä, ja kun herra ja rouvaa ei hyväksytty oikeisiin asiakirjoihin, ne olivat hyvin saman henkisiä kuin ”joutomies” tai vuonna 1970 oppimani ”toimeton sekatyömies”, joka tarkoitti puliukkoa eli rappioalkoholistia. Sitten ”sekatyömies” kiellettiin.

Muistan kun etevä kansanrunouden tutkija ja monivaikuttaja Matti Kuusi astui alas oppituolistaan ja jossain televisio-ohjelmassa ilmoitti nimikkeekseen ”eläkeläinen”. Se aiheutti, kuten varmaan oli tarkoituskin, paniikkihäiriöitä toimittajissa ja muissa. Kuuselle hankittiin kiireesti akateemikon titteli, joka oli hänen tapauksessaan erittäin osuva.

Totesin tätä kirjoitusta varten, että Kansallismuseon kokoelmissa on jokin määrä samoja esineitä, jollaisten kanssa tässä on ponnisteltu vuosi. Tämä ei tarkoita, että nämä tavarat kelpaisivat museolle. Kokoelma on kaupunkikulttuuria ja ”esineellistä kulttuurihistoriaa” ajatellen hiukan viitteellinen. Silti rinnassa läikähtää, kun vastaan tulee kuva esimerkiksi leskarista eli leiskeristä eli imupaperilla varustetusta välineestä, jota oikeasti tarvitsin, kun urakoin allekirjoituksia sataan paperiin päivässä täytekynän aikakaudella.

Haluan osoittaa sormella ihmisiä, jotka henkäisevät harkitsemattomasti: ”Tuo on museotavara” ja osoittavat sormellaan leskaria tai sokeripakkausta tai minua. Museotavara ei ole sellaista, joka ei kelpaa muualle. Museoon korotetaan esineitä, joilla on kertomus ja menneisyys kuin huonolla naisella.

Tiedän kunnan, jonka vaakunaan on kuvattu tukkisakset. Tiedän talon, jonka ulkoseinälle on kiinnitetty samainen laite. Noita kai enimmäkseen sepän takomia työkaluja tarvittiin välttämättä metsätyössä etenkin talviaikaan tukkikuormaa tehtäessä. Välineen puuttuminen saattoi maksaa välilevyn luiskahduksen.

Tarkemmin ajatellen oman entisen kotikuntani vaakunassa oli puukko, joka oli siellä päin erikoisen monikäyttöinen työkalu. Ei kai se ole pelkkää romantiikkaa, että tietääkseni mikään kunta, kuntainliitto tai maakunta ei ole ottanut tunnuksekseen linkkuveistä, vaikka sellainen sopisi monenkin itsehallintoyksikön ja ryhmäkunnan tunnukseksi (”kuin linkkuveitsi” tarkoittaa alttiutta ylettömään kumarteluun).

Haluaisin täten perustaa uuden oppiaineen. Sen nimi on kotiarkeologia. Tutkimuskohde on oma kotisi. Ehdotan ettet kuitenkaan osoittaisi puolisoasi kohtaan näkyvää tieteellistä mielenkiintoa. Jos tiede on juuri arkeologia, jotkut voivat panna pahakseen, varsinkin naiset.

Tausta-ajatus on Michel Foucaultin aikoinaan esittelemä, osaksi jo unohdettu ”tiedon arkeologia”. Sain siitä pysyviä vaikutteita. Aivan selvästi nykyisistä Bruno Latour jatkaa samoja ajatuksia. – Unohdetaan hetkeksi tietosisällöt ja tutkitaan tiedon säilyttämisen, välittämisen ja muokkaamisen säännöllisyyksiä ja epäsäännöllisyyksiä. Foucault siis keksi viimeistään 1962 informaatioteorian sovelluksen ja tavallaan tietokoneen. Ei konekaan kysy, mitä ne bitit tarkoittavat. Se sen kuin laskee kuin hullu herneitä.

Kodin arkeologiasta eli esineiden asujista ja ajasta kertomasta on lyhyt matka virastoarkeologiaan. Mielestäni nyt on korkea aika kytkeä tavarat arkistointiponnistuksiin. Digitointi kuitenkin vaatii mallintamista.