Ei sovi seinillekään

Otsikon sanonta merkitsee ”on täysin sopimatonta”. Porthanian alakerran miestenhuoneen erillistila oli ilokseni pitänyt pintansa ja seinille sopii. Se on ollut pitkään merkittävä platformi eli alusta. Internetin ajatus toteutettiin siellä kauan ennen digitaalisuutta aivan analogisesti kuulakärkikynällä oveen, tarvittaessa seinän kaakeleille jatkaen.

Sukupuolielämän huippujen ja alakuolokohtien sijaan ruotsin kielen asema maassamme näyttää saavan siellä suurinta huomiota. Mielipiteiden vaihto oli vilkasta.

Räpyttelin silmiäni, kun muistin. Isoissa tenteissä oli kusikummit, yleensä aina assistentteja. Suorituspaikka oli Porthania ykkönen, iso sali. Ja mieleen nousivat siviili-, hallinto- ja finanssioikeuden tentit. Ainakin kahden viimeksi mainitun alan koukeroisimpiin sääntöihin tuntuu iskostuneen vakinainen virtsan haju lähes viidenkymmenen vuoden takaa. Olin tänään tullut junalla arvellen, että ehkä juuri tämä päivä on 50-vuotis taiteilijajuhlani. Silloin saavuin eri junalla samalle rautatieasemalle ja tiesin, että edessä olisivat arvaamattomat kohtalot. Tiedekunnan pääsykokeesta en muista mitään, paitsi kirjat, Wrede ja Merikoski. Makkaratalon paikalla oli Skoha, väittää muistini, ja WTC:n kohdalla Kestikartano, jossa tarjottiin kansallispukuisia ruokia.

Yliopisto ei tehnyt silloin sanottavaa vaikutusta, mutta nyt teki. Oli myös hyvin helppo loihtia mieleen muistettujen ihmisten soihtukulkue. Opettajistani laskeskelin joka ainoan kuolleen. Opiskelutovereiden nimiä ja kasvoja pulppusi mieleen. Ajattelin että onni, kun tässä laitoksessa ei järjestetä luokkajuhlia. Ei niissä koulun juhlissakaan tiedä, mitä sanoisi. Korkeintaan että oletpa sinä muuttunut, tai toisaalta et, valitettavasti. Ja sellaisen lauseen jälkeen kaikilla olisi paha mieli. Ei sellainen sovi seinillekään.

Pelkäsin jopa kadulla hiukan poliisia. Harjoitin nimittäin asiatonta oleskelua. Jatkuvasti olen ollut kaupungilla joko menossa johonkin tai sitten tulossa. Tällä kerralla mielessä oli päällimmäisenä koeajaa tätä jalkaa, jossa on ollut sitä tulehdusta, johon on syöty penisilliiniä. Oma henkilökohtainen lenkkipolkuni on Helsingin Aleksanterinkatu, ja jos mieleen tulee huvitella aivan holtittomasti, tarjolla on Kruununhaka hämmentävinä pikku liikkeineen.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat viettäneet 50 vuotta kellon ison ja pienen viisarin välissä, enkä halua kannattaa edes järjestettyä lomailua. Kun en viitsi polkea toisten reviirille, en halua Baudelairen varpaille. Mielestäni ”flaneur” on päätoiminen vetelehtijä, joutilaan luokan edustaja. Hampparoiminen muuten vain tuntuu sitä vastoin puolustettavalta.

Porthanian kirjakauppa on tällä hetkellä nimeltään ”Rosebud”. Niinpä siellä noin sadan DVD-levyn valikoima oli aika kiistattomasti historian sata parasta elokuvaa, Vittorio de Sicaa ja sellaista. Mukaan lähti pari Tsapea, jotka eivät aina selviydy kotona hyllyssäni jälkeläisten vierailuista.

Kirjakauppa on alan ihme, Liken omistama. Aina kun olen ajan kanssa maajalassa kaupungilla, silmään sattuu Liken kirjakauppa, ja seuraavalla kerralla sitä ei enää ole. Syy ei ole taikuus, vaan myymälöiden muuttaminen tai lopettaminen. Itse kustannusliikkeen myyminen Otavalle joitakin vuosia sitten oli aivan ällistyttävä veto, ja toivottavasti onnistunut. Minusta se suoraan sanoen kuulosti samalta kuin setämiesten jousikvartetti olisi lyönyt hynttyyt yhteen kellariloukossa harjoittelevan raskaan metallin yhtyeen kanssa.

Kirjojen valikoima oli mykistävä. Tein muistiinpanoja mieleeni samalla kun koetin rajoittaa ostoksia kohtuulliseen määrään. Akateemisessa tahtoo lompakko nyrjähtää. Erinomaisia kirjoja on niin paljon. Täällä kirjat olivat vieläkin erinomaisempia, mutta niitä oli rajallisesti. Yleiskatsaus syntyi. Niinpä kävi ilmi, että olen ollut väärässä – Suomessa julkaistaan aika paljon korkeatasoisia tietokirjoja sekä alkuperäisinä että käännöksinä. Kun ajattelee markkinoiden pienuutta, tilanne on jopa rohkaiseva. Joku voisi heittäytyä ylpeäksi.

Suuri muutos, joka on aiheuttanut minulle taittovirheen, on kustantajien jako suuriin ja muihin. Suuria oli ennen kolme ja pieniä viisi. Muita ei tarvinnut ottaa huomioon, koska ne eivät merkinneet mitään. Pikku liike ja omakustanne olivat polttomerkkejä. Kirjakaupan asiakas näki niistä, että käsikirjoitus ei ole kelvannut kenellekään kunnialliselle kustantajalle. Toisaalta olen itse ollut huokailemassa kustannusliikkeessä, kun oli julkaistava jonkun pöljän professorin täysin tarpeeton tekele. Niitä sitten julkaistiin.

Nyt sekä tuotanto että jakelu ovat siis sirpaloituneet. Jos kirja selvittää asiantuntevasti antiikin historiaa, se ei enää olekaan itsestään selvästi WSOY:n, koska itsestään selvää WSOY:tä ei enää ole. Katsokaa vaikka Bulevardilla. Voi olla, että joku kerta lankea polvilleni Uudenmaankadulla kilpailijan kirjamyymälän kohdalla kuin kiovalainen mellakkapoliisi.

Lukija huomaa, että karttelen ajankohtaisia aiheita, joista kaikki kirjoittavat. Yksi sellainen on Upa Kankaan kuuluisuuteen viskannut mummujen ruokko.