Laivakissasta

Laajasti esittelemäni keskiaikainen merilaki todistaa karvaimmat epäilyni oikeaksi. Laki oli hyvä, mutta lakimiehet sen pilasivat.

Olen potenut jalattomuutta ja suosittelen ruusua eli sitkeää tulehdustautia toisillekin. Kun ei pääse kylille, on kahta helpompi paneutua keskivaikeaan toimeliaisuuteen. Nyt olen kohta valmis selvittämään Svante Pääbon aika vaativaa kirjaa hänen harjoittamastaan genomin metsästyksestä. Asiat ymmärtääkseen on oikeasti palautettava mieleen alan käsitteitä, jotka eivät ole ensinkään helppoja. Lisäksi Pääbon kertomus huippututkimuksen maailmasta on hiuksia nostattava. Luulen tietäväni asiasta jotain itsekin. Lehdet yleensä eivät tiedä. Kun tutkija tulee illalla kämpille ja riisuu ulsterin, kalina on kova kun päivän kuluessa selkään pistetyt puukot putoilevat lattialle.

Tästäkin siis pikapuoliin ja tässä vaiheessa terveisiä Neanderthalin ja Denisovan suuntaan. Ellei perinteenne elä, perimä elää.

Oppinut ja oppineisuudestaan ylvästelevä sääty teki aikoinaan selvää myös Raamatusta. Kolme neljästä evankeliumista on ainakin suureksi osaksi niin hyvää kirjallisuutta, ettei sitä aina huomaa. Vaikeiden ja usein mielivaltaisten käsitteiden sijasta asioita esitetään vertauksin eli kertomuksina tai sitten – arvoituksina. ”Tie, totuus ja elämä.” Luultavasti se ei tarkoita juuri mitään. Moni lukija ja kuulija arvelee kuitenkin aavistavansa jotain.  Runollinen ”tie” on hieno kielikuva. Hengessä elämisen nimityksenä Kauko-Idän ”tao” kuulemma tarkoittaa suunnilleen samaa. Selityksissä viitataan Johanneksen evankeliuminen yhtä hämmentävään ”logos” (sana) –ilmaisuun, joka sai jo Faust-vainajan kylmän raivon valtaan, se kun ei ole ”sana”, vaan jokin ”alkusyy”.

Katalonian merilaki lienee suurimmaksi osaksi koottu 1240-luvulla. Se painettiin heti kun kirjapainot alkoivat toimia, se käännettiin ja käännöksiä kommentoitiin. Ilman vähintäkään vaivaa sieltä löytyy edelleen käytössä olevia sääntöjä.

Suomessa puhutaan myyjän tiedonantovelvollisuudesta ja ostajan selonottovelvollisuudesta. ”Costume” (ranskaksi coutume, suomeksi tapaoikeus) selvittää, että jos laivan pohjalla rahtitilassa on vettä ja rahdinantajat eli ihmiset, jotka jättävät tavaroitaan kuljetettavaksi, näkevät tämän mutta eivät sano laivanisännälle mitään, he saavat syyttää itseään, jos lasti sitten kastuu myrskyssä. Jos toisaalta käy niin, että hyvin tilkityt kylkilankut osoittautuvatkin kesken purjehduksen vuotaviksi ja vesi turmelee tavaroita, kuljetuksesta vastaava korvaa vahingon, koska tuota vaaraa tavaran tuojat eivät osanneet arvata, vaan se olisi ollut heille osoitettava.

Jos puhkeaa hirmuinen myrsky, kapteenin on koottavat laivalla olevat kauppiaat ja heidän edustajansa yhteen ja ilmoitettava, että nyt mennään karille, ellei lastia kevennetä. Laivan kirjuri, joka on ennen matkaan lähtöä vannonut valan ja säilyttänyt laivakirjan lukitussa arkussa, merkitsee muistiin esitetyt mielipiteet. Kapteenin on nimenomaan korostettava, että uhraamalla osa lastia voidaan pelastaa muu, myös ihmishenkiä. Jos enemmistö on sitä mieltä, että tavaraa heitetään yli laidan, vahinko jaetaan rahdinottajien kesken heidän laivanosuuksiensa mukaan.

Tekstin luvuissa 22