Les costums maritimes de Barcelona universalment conegudes per Llibre del Consolat de mar

Kieli on keskiajan katalaania, ja virtuaalikirjaston verkko-osoite on

http://www.lluisvives.com/servlet/SirveObras/jlv/09255007699869439647857/index.htm

Mainioksi kiitetty vanha ranskannos on osoitteessa

http://books.google.fi/books?id=G3QPAAAAQAAJ&pg=PP7&lpg=PP7&dq=pardessus+Collection+des+lois+maritimes+tome+seconde&source=bl&ots=f3g_m3eq_7&sig=VYlQw2lBjC6a7d_34gO3I6Gd7rs&hl=fi&sa=X&ei=B3wLU638O8WoyQOh9YDwCQ&ved=0CE4Q6AEwAw#v=onepage&q=pardessus%20Collection%20des%20lois%20maritimes%20tome%20seconde&f=false

ja Google-haku on Pardessus Collection des lois maritimes tome seconde.

Todellinen ja aito kysymys, johon päädyin 1970-luvun lopulla Milanosta kirjastosta löytyneiden Remo Franceschellin ja Tullio Ascarellin ällistyttävien teosten lukemisesta, on tämä: miten tekijänoikeus ja patenttioikeus syntyivät tuosta vain, Venetsiassa 1400-luvun lopulla. Mitään sellaista ei ollut aikaisemmin tunnettu. Itse asiassa keskiajan kaupan ja teknologian buumia ei liioin tunnettu tuohon aikaan eli 1970-luvulla, paitsi belgialainen Henri Pirenne, jota taas ei juuri tunnettu Suomessa.

Vakiovastaus, sikäli kuin venetsialainen laki (sorte) tunnettiin, oli viittaus kirjapainotaitoon. Tuli muka uusia tarpeita. Italialaisten tutkijoiden kirjoista kävi kuitenkin ilmi, ettei Venetsian vuoden 1474 patenttilakia sovellettu koskaan käytäntöön, eikä se ollut teknisesti edes voimassa, koska säädöksen vahvistaminen oli jäänyt kesken. Liioin se ei ollut maailman vanhin, kuten lähes kaikissa alan käsikirjoissa väitetään. Patentteja eli määräaikaisia yksinoikeuksia hyödyllisiin keksintöihin oli myönnetty tuolloin jo vuosikymmeniä ympäri Pohjois-Italiaa, ja Baijerissa jo 1300-luvun puolella.

Tuon ajan patentti ei ollut hallintoimi, kuten nykyinen, vaan lainsäädäntötoimi. Annettiin siis sellainen laki, että herra se-ja-se saa yksinoikeuden harjoittaa kehittämänsä menetelmän mukaista toimintaa – esimerkiksi silkinkudontaa – tässä kaupungissa. Siis yhden kerran laki. Sellaisia säädetään edelleen.

Lähteiden epäselvyys selittyy nopeasti. Parhaat ja himoituimmat keksinnöt koskivat kaivostoimintaa ja etenkin tykkimetallin seostamista. Myös vesirakentamiseen ja merenkulkuun liittyviä keksintöjä suosittiin.

Tuosta on juristien kirjallisuudessa tapana hypätä oikopäätä 1700-luvun alun Englantiin. Se on pitkä hyppy.

Kirjapaino ja tekijänoikeus liittyvät yhteen, koska tekstistä tuli kauppatavaraa tuon keksinnön ansiosta. Kirjoja oli ennenkin himoittu, mutta kun käsikirjoituksia valmistettiin lähinnä luostareissa, ”kauppa” oli usein vaihtokauppaa. Tekijänoikeuslakeja ei liioin tarvittu moneen sataan vuoteen. Tekijä, esimerkiksi 1500-luvun Francois Rabelais, saattoi ansaita teoksella myymällä käsikirjoituksen kirjanpainajalle hyvällä hinnalla ja tämä puolestaan kaupusteli painoarkkeja. Silti piraattipainoksia alkoi liikkua noin kuukauden kuluttua ensipainoksen ilmestymisestä. Rabelais kehuu, että hänen kirjojaan oli myyty Frankfurtin messuilla kuukaudessa enemmän kuin Raamattuja vuosisadassa. Se lienee totta. Kirja oli Gargantua – Pantagruel (viisi eri teosta).

Tekijänoikeusammatit synnytti 1700-luvun vallankumoukseen valmistautuva teatteri – ”Figaron häät’” oli superhitti. Näytelmien oikeudet järjestyivät sillä, että teatterin pitäminen oli luvanvaraista toimintaa, ja useimmiten uusien näytelmien esittäminen samoin. Lupia Ranskan kuningasta häpäiseviin teksteihin ei saanut Ranskassa, mutta mielellään silloin vihollismaahan kuuluneessa Brysselissä, tai sitten Sveitsissä. Ensimmäinen suoraan kirjoillaan rikastunut henkilö oli Sir Walter Scott. Mutta hänen aikanaan kirjat olivat hyvin kalliita, kaupassa taitavan käsityöläismestarin kuukauden ansioiden hintaisia. Mullistusta eivät aiheuttaneet uudet painokoneet, vaan puusta valmistettu halpa paperi. Sanomalehtiä sanotaan edelleen selluloosaksi (pulp).

Barcelonan merikonsulin säännöt on ”lakiteksti” siksi että tämä sopimus – sellaiseksi sitä voisi sanoa - sisälsi muun muassa vakuutuksen, ettei hallitsija eli Aragonian kuningas sekaannu kaupalliseen lainkäyttötoimiin millään tavalla. Ja se siis johtui siitä, että kuningas oli jatkuvasti niin pahoissa veloissa kauppiaille.

Asiakirja on merioikeutta, mutta sisällöstä käy ilmi, että se käsittelee kaikkea kaupankäyntiä, joka oli ennen Mustaa surmaa olennaisesti merikuljetusten varassa, myöhemmin myös messuja (markkinoita) maalla. Musta surma oli se tekijä, joka muutti Euroopan elinkeinot kerralla – monin paikoin puolet väestöstä menehtyi. Barcelonan sääntöjä painettiin ja käytettiin ainakin 1800-luvun puoliväliin asti. Ne koskettivat muitakin kuin rikkaita kauppiaita. Varhaisista ajoista pieneläjät yrittivät kartuttaa säästöjään ostamalla ”osuuksia” projekteihin, aluksi niin sanottuihin ristiretkiin, myöhemmin järkevämpiin hankkeisiin, kuten lasin ja silkin ostamiseen, mielellään vihollisilta, kuten turkkilaisilta. Ja kun Espanja putosi kuin lakki naulasta 1500-luvun lopulla, englantilaiset ja hollantilaiset ottivat haltuunsa sekä kauppayhteydet että Barcelonan konsulinoikeuden. - ”Haver” on muuten katalaania ja tarkoittaa kauppatavaraa…