Lohjanharju

Kun Lohjanharjulta näkyi tuntureita taivaanrannassa, arvasin että tämä on unennäköä, ja heräsin. Minun piti juuri vaihtaa puhelinnumeroita kirjailijan kanssa. Viime vuosikymmeninä olin vaihtanut hänen kanssaan vain nyökkäyksiä. Edellisinä vuosikymmeninä välillämme oli kulkenut myös jäätäviä katseita.

Hyvin kauan sitten olin ollut kusta kenkääni, kun Botnian herrainhuoneessa työtoveri selitti, että minut hyväksytään kuitenkin porukkaan. Mielessäni ei ollut käynyt, että olisi olemassa jokin porukka. Minusta oli ihan jees olla töissä kustannusliikkeessä, vaikka palkka oli kehno. En aikonut telakoitua sinne. Oli opiskeltava kaikenlaista.

Silloinen kusikummini osoittautui nopeasti nousevaksi tähdeksi, eikä mennyt kovin monta vuotta ennen kuin hän oli saanut potkut jo useasta alan yrityksistä.

Olen yrittänyt laskeskella, miten monen ihmeparantajan olen nähnyt tulevan ja menevän elinkeinoelämässä, mutta en hallitse niin suuria lukuja. En liioin usko, että kukaan olisi tosissaan kiinnostunut asiasta tai nimistä.

Vippaskonstien aikakausi oli kuitenkin koittanut 1960-luvulla. En keksi, miten se olisi voinut tulla muualta kuin Yhdysvalloista. Suomessa ja Ruotsissa välittäjäaineet olivat luultavasti psykologia ja sosiologia. Aikaisemmin noita nimiä oli käytetty ajattelutavoista ja aloista, joilla ei ollut juurikaan yhteistä uuden apurahoituksen ja rahoituksen Eurooppaan tuomien oppien kanssa.

Panin joskus merkille, että Erik Allardt oli aivan ensimmäisiä Asla-stipendiaattejamme. Näistä varhaisista uuden opin miehistä ja naisista olisi saatava aikaan luettelo. Kukaties sellainen on olemassakin. Viimeisiä oli kuitenkin Paavo Lipponen. Olen ymmärtänyt jostain yhteydestä, että häntä kuljetti USA:ssa USIA, United States Information Agency.

Olen itse nauttinut saman viraston vieraanvaraisuudesta, mutta pikkumaisuuttani halusin maksaa kaikki matkan ja kulut itse. Viraston panos oli aivan ratkaiseva. Halusin tavata merkittäviä tuomareita ja yliopistomiehiä, ja se tapahtui.

Tänään lauantaina mietin, mitkä ovat simputuksen hyvät puolet. Niin sitkeähenkinen järjestelmä ei ole ymmärrettävissä, jos sen haluaa välttämättä nähdä vain ihmisluonteen vajavaisuutta heijastavana epäkohtana.

Todellisuudessa tarkoitan, että työpaikka- ja muun kiusaamisen kitkeminen on hyvä, ehkä välttämätön asia, mutta silläkin asialla saattaa olla kääntöpuolensa. Sellainen ”kiusaaminen”, joka ei kohdistu henkilöön, vaan on osa järjestelmää, on joissakin tilanteissa hyödyllistä. Ajattelen tässä auskultointia ja esimerkiksi omia kokemuksiani esittelijän tehtävissä. Työt ovat eräin kohdin sillä tavalla mieltä vailla, että asianomainen käsittää sen itsekin.

Tehtyään sekä mielettömiä että mielekkäitä töitä asianomainen ”otetaan porukkaan”, ja aika usein hän on siinä matkan varrella oikeasti oppinut jotain. Minulla oli harvinaisen hyvä ukkotuomari, kun suoritin käräjäharjoittelua. Niinpä en ole itse ollut siinä tehtävässä, mutta kuullut sitäkin enemmän kirjekuorten kääntämisestä. Kihlakunnantuomarit maksoivat ennen omista rahoistaan konttorikulut ja vastaavasti pitivät hyvänään niin sanotut lunastusmaksut pöytäkirjoista ynnä muista. Moniaalla tuomiokunnan notaariksi tai apulaiseksi tullut lakimies sai tehtäväkseen irrottaa varovasti postin tuomat kirjekuoret liimauksistaan, kääntää ne nurin ja sitten liimata näin syntyneen tuotteen uudelleen. Tuomari säästyi maksamasta kirjekuorista.

Ainakin itse opin viimeistään silloin, että kirjekuoret ovat rahan arvoista tavaraa ja ettei virkakirjeoikeutta saa millään muotoa käyttää kevytmielisesti. Näiden ja eräiden muiden asioiden oppimisella sitten pääsi porukkaan. Muistelmapala on tarkoitettu tähdentämään, että entiseen ja luuloni mukaan muuttuneessa muodossa nykyiseenkin ”käräjien istumiseen” varatuomarin arvon saamiseksi kuuluu annos kiusallista konttorityötä, jonka teettäminen ei ole pelkkää kiusaamista.

Etäiset tunturit nosti unikuviin keskustelu pianonvirittäjän kanssa. Hän tuli toistaneeksi omin sanoin ajatuksen taidon pituudesta ja elämän lyhyydestä. Kovan tason virittäjä, joka valmistelee kaikinpuoliseen kuntoon myös maassa vierailevien maailmantähtien soittimet, selvitti olevansa käsityöläissukua. Edelliset polvet olivat olleet koristerappareita ja ennen sitä muurareita.

En tahtonut malttaa lainkaan vetäytyä yöpuulle. Mestarismies hallitsi myös erittäin vanhojen soittimien koneistot ja kujeet ja viritti kerralla kohdalleen. Säveltason lisäksi muuttui muutakin. Soitin oli kuin toinen, kymmenen kertaa kalliimpi. Äänessä oli rotevuutta ja reunaa. Tavallaan sääli, että Kauhavan kanttori on kuollut, joten en voi jatkaa 55 vuotta sitten keskeytyneitä soittotunteja, mutta on täällä toinen, paljon parempi soittaja. Outoa miten sävel tai sointu voi säväyttää juuri samalla tavalla kuin kaikki pitkän kärsivällisyyden tuottaman työn tulokset.