Avajaismontaasi

Sotshin avajaisia katsoin samaan tapaan kuin kovin usein, ensin vastenmielisyyden tuntein, sitten puolihuolimattomasti ja sitten vastarintaa tehden.

Ajatukseni kai oli, että Pekingin ja Lontoon jälkeen kaikki on jo nähty. Juuri Lontoon avajaiset upposivat mieleen ylittämättöminä.

Nyt ne ylitettiin.

Liian kalliille areenalle voi tuoda vaikka mitkä määrät väkeä hyppimään, hoilaamaan ja sätkimään. Kyllä sellaisen kestää, varsinkin jos on omat eväät mukana.

Minunkin huomioni kiintyi Stalinismin kahden kauden esittämiseen, siis Suuri Terrori ennen sotia ja ehkä vielä suurempi terrori sotien jälkeen. Esikuvana tuntuivat olevan Vincent Minnelli ja Stanley Donen – siis liikkuvainen amerikkalainen musikaali (”Laulavat sadepisarat”).

Petterille: Donen on vielä parempi ohjaaja kuin Hitchcock. Hitch veistää dramaattisia hetkiä, kuten cliffhangerit eli riippuminen kynsistä räystäässä (Vertigo) tai vuoren kielekkeellä (North by Nortwest). Donen tekee saman liikkeillä eli muutoksilla eli osaa montaasin kuvan sisällä.

Kaksi ja puolituntinen spektaakkeli ei kuitenkaan ollut ”Näyttelykuvia”, vaan tiukasti ja bolshevistisen perinteen mukaan suunniteltu kuvasarja, josta erottuivat kaikki Eisensteinin dialektiset leikkaamisen keinot. Entinen ja nähdäkseni yhä voimassa oleva oppi oli kuvien tai kuvajaksojen rinnastaminen niin että ne nousevat edellisen yläpuolelle synteeinä. Alkeisesimerkki on konekivääri + hurjistunut mies = konekivääri ampuu. Oppikirjaesimerkki on Luis Bunuelin käsitys uskonnosta – lammaslauma juoksee katedraalin ovesta kadulle (”Tuhon enkeli”). Tuossa elokuvassa lampaat juoksevat pois. Jos ne juoksisivat kirkkoon, se näyttäisi omituiselta. Tuon elokuvan idea on huonetilat, joista ei pääse jostain syystä pois, ulos.

Iloinen historia oli liitetty nykyhetkeen, ystävälliseen Venäjään, maailman kansojen kohtaamiseen veljeyden ja, kuten sanottiin, hauskanpidon merkeissä.

Avajaiskuvat oli mietitty niin hyvin, että ne johtavat suoraan urheilukuviin, joita ei ole vielä nähty. Katsojat, väitteen mukaan kolme miljardia, odottavat saavansa jatkoa hiihtämisenä, luistelemisena, hyppimisenä. Tuota jatkoa on tulossa tästä päivästä alkaen, ja nyt taitelijat mainitaan nimeltä. Avajaisissa kaikki olivat ikään kuin nimettömiä, myös ylimmän luokan tanssijat ja laulajat. Silta tulevaisuuteen oli lipunkanto. Erittäin nimekkäät airuet nimettiin. On se iso mies tämä Tretjak.

Mistään historian väärentämisestä ei kannata puhua. Näkemämme oli kuin elokuva tai romaani – fiktio. Niiden tavoin sen rakenne, oikeastaan sisäiset jännitteet, oli harkittu loppuun asti.

”Sodan ja rauhan” eli tsaarien Venäjän ja nykyhetken välille oli luotu yhtä korostettu yhteys kuin Pietari Suuren ja Putinin. Televisiolähetyksen suuri oivallus, Ville Haapasalo, meni vielä alleviivaamaan pietarilaisuutta, joka oli nostettu teemaksi. Teema jatkui luonnollisesti Tshaikovskina.

Koska maassa on maailman parhaat balettitanssijat, ”Joutsenlampi ja ”Pähkinänsärkijä” olivat väistämättömiä. Toisaalta julkisuus on käsitellyt suurella hartaudella kysymystä homoseksuaalien asemasta ja maineesta Venäjällä, ja Tshaikovski oli homoseksuaali.

Ei tämä yhteys voi kuitenkaan olla sattuma. Tshaikovskihan oli lisäksi vanhoillinen ja varovainen suuntautumisessaan. Hän yritti olla naimissa ja kaikkea. Lisäksi Tshaikovski on toki ollut Venäjällä / Neuvostoliitossa aina esillä, mutta monilla venäläisillä on ollut havaittavissa kärsivää suhtautumista *”liian läntiseen” säveltäjään.

Olen käynyt keskusteluja ja kuullut kummakseni, että Saltykov-Stshedrin on mieluisampi novellisti kuin… Tshehov!

Meiltä muilta, salaryssille kuten minä, ja Venäjään perehtymättömille, tämä ukrainalaisen Gogolin vahvasti esiin tuoma Äiti Venäjä tai voisimmeko sanoa aitovenäläisyys saattaa jäädä huomaamatta. Venäläiset taitavat olla, kuten kaikki muutkin kansakunnat, pohjaltaan sitä mieltä, että vain he itse ovat oikeita ihmisiä ja edustava syviä arvoja. Tämä ei ole irvistelyä. Uskon hartaasti, että toisen maailmansodan lopputulos johtui tiettyyn mittaan siitäkin, että kaiken koetun jälkeen venäläinen patriotismi eli isänmaallisuus nousi heti kun sai tilaisuuden. Siis puhe ei ole tässä kommunismista, vaan venäläisyydestä. Ja tässä mielessä 1920-luvun elokuvan teoreetikkojen keinoin luotu kuvakudos olisi ensimmäinen suuri mainosisku ”Uudesta Venäjästä”, josta myös puhuttiin.