Laki punaisista silakoista

(Silakka on murtoveden silli.) Normaaliselityksen mukaan kahlekarkuri yrittää harhauttaa vainukoirat kintereiltään vetämällä narusta perässään silliä. Epänormaali selitykseni muistuttaa, että eräissä Keski-Euroopan maissa jo ennen sydänkeskiaikaa esiintyneet vagantit eli goliardit olivat pahankurisia opiskelijoita. Heillä oli tapana sepittää sopimattomia lauluja, joita on säilynyt muun muassa käsikirjoituksessa ”Carmina Burana” (suomeksi lauluja eräästä Benediktbauernin seudun käsikirjoituksesta). Juovuspäissään he häiritsivät kirkollisia kulkueita vetämällä sen edessä, perässä tai keskellä nuorasta savustettua silliä ja kilpailemalla siitä, kuka heistä ennättäisi tallata sen päälle.

Hyllyssäni on kirjastosta muinoin kavaltamani Helen Waddellin kirja ”The Wandering Scholars” (1927). Villonin ja häntä vanhemmat Ruteboeufin ihmetteleminen johti kaivelemaan näitä latinan- ja sekakielisiä tekstejä, jotka löytyivät jopa saksalaisesta taskukirjasarjasta. Lukija panee ehkä merkille, että Carl Orffin syystä hyvin suosittu kuoro- ja orkesteriteos on nykymusiikkia eräisiin tuon käsikirjoituksen runoista. Teos on onnenkantamoinen. Saman säveltäjän Catulluksen runot (Catulli carmina) ei sykähdytä. Carmina Buranan liittäminen voitokkaaseen natsismiin ei ole virheellistä; teosta ja säveltäjää suosittiin suuresti noissa piireissä. Natsien johdossa oli musikaalista väkeä. Tuo teos uhkuu kohtalonuskoa ja viettien voimaa. Käsikirjoituksessa eli muissa runoissa hallitseva hurskas höperyys on sävellyksestä poissa. Tekstejä on katkottu tarkoituksenmukaisuuden takia.

Helmikuun viettoani häiritsevät Eduskunnassa ja mediassa heiluvat punaiset sillit, tänään eräät parisuhteet, joista keskustellaan täysin epähavainnollisella tasolla, oikeuksista ja periaatteista, kun kysymys on omaisuudesta, elatusvelvollisuudesta, edunsaajista, verotuksesta ja sadasta muusta käytännön asiasta.

Keskustelijoiden muistuttaman ”meemi”-termin hyödyllisyydestä en ole päässyt vakuuttumaan. Hukasta löytyneen E. Curtiuksen keskiajan latinankielistä kirjallisuutta käsittelevän mahtavan teoksen ”topos” sitä vastoin on hyödyllinen. Juomarin topos on tunnistettavissa Arkhilokhoksen runoista n. 680 eKr., mutta Archipoeta (n., 1130 jKr.) on paalupaikalla. Kun satuin puuhailemaan tuonkin tekstin kanssa omista syistäni, julkaistakoon tässä urheiluviikon ratoksi. Mitta loppusointuineen sitten on aitoa keskiaikaa, syvästi erilaista kuin roomalainen runous.

Carmina Burana (1100-luku)
suom. Jukka Kemppinen (latina)

Sydämeni savuaa kun täynnä pyhää vihaa
karvain mielin ripitän katoavaa lihaa,
elotonta ainetta, tomua ja tuhkaa
niin kuin syksyn tyhjä puu, jota myrsky uhkaa.

Viisas mies sen käsittää, että kalliolla
ainoastaan kestävä perustus voi olla.
Minun virtaamistani eivät padot sulje.
Saman taivaan alitse kahdesti en kulje.

Itseäni vertaisin ruorittomaan laivaan.
Kuljen tietä tuulien niin kuin lintu taivaan.
Minua ei pitele kahle eikä muuri.
Omiani rakastan, syntisäkki suuri.

Syvä synkkämielisyys on harmillinen juttu.
Leikki taas on hunajaa. Juomakin on tuttu.
Venus-jumalattaren hyvät käskyt täytän.
Sydämeltään raukoille taivaan merkit näytän.

Tiellä lavealla ei säästy synnin suusta.
Minäkään en perusta hyveistä, en muusta.
Himo ajaa enemmän kuin Vapahtaja sallis.
Kadotettu sielu on, mutta nahka kallis.

Korkein kirkkoruhtinas, kuule rukousta:
kuolevalta autuutta ei vie tuska musta.
Neitokaisten ihanuus rinnassani palaa:
vaikkei saisi koskettaa, silti sydän halaa.

Mitä vaikein tehtävä luontoaan on voittaa,
neitosia nähdessään kieltä hyveen soittaa.
Nuorisolle sopivan en usko lain tuiman
nähdessäni neitosen kauniin, sorjan, huiman.

Mikä tulen liekeissä palamasta estää?
Kuka mailla Pavian siveänä kestää?
Siellä Venus sormellaan nuorisolle viittaa,
katsoo silmiin sirosti, ja en muusta piittaa.

Hippolytus, hurskas mies, Paviaan nyt pane:
huomenissa hyvettä ei auta edes ane.
Venuksen ei vuoteen ole tyhjiin ammentajaa,
kaupunkimme torneissa ei siveys saa majaa.

Toiseksi saan tunnustaa, että paljon pelaan,
kaikki vaatteet menetän, kortteja kun selaan.
Kylmä karsii ruumista. Omatunto soimaa.
Silloin runot kirjoitan, olen pelkkää voimaa.

Kolmanneksi tunnustan: kapakka on paikka,
jota koskaan kaihda en, tulkoon tuho vaikka.
Siellä kuoro enkelten laulaa alituiseen:
olkoon lähtö lempeä lepoon, ikuisuuteen.

Kohtaloni lopulta on kapakassa kuolla,
jossa viime töikseni voin kannun pohjan nuolla.
Itse arkkienkeli puolestani laulaa:
”Herra! Muista juomarin sielua, ja kaulaa!”

Kolpakoista väkevin kolpakko on parhain.
Siitä lentää sieluni taakse tähtitarhain.
Kapakkani viini on hyvää siksi että
ylimysten viinissä on liian paljon vettä.

Joku runontekijä välttää kapakoita,
salamyhkään sepittää, kun ei sielu soita,
tutkii, valvoo, rukoilee vaikka puoleen yötä
eikä silti aikaansaa kunnollista työtä.

Paastoavat raittiina runoilijain kuorot,
kaukaa torit kiertävät sekä tanssin vuorot.
Heidän sepitelmiään muka seuraa maine.
Läkähtyvät työhönsä. Päässä pyörii paine.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa.
Runontekokilpailuun minut täytyy kantaa.
Minut voittaa selvin päin kurjin tuhertaja.
Mykkä sekä lauluton on raittiin miehen maja.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa.
Minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa.
Mitä viini parempaa lempeässä säässä,
sitä säkeet suuremmat runoilijan päässä.

Sellaisia kirjoitan, millaista saan juoda.
Olen täysin kyvytön, ellei juomaa tuoda.
Selvän miehen runoja vertaan kurjaan roskaan.
Kännissä Ovidius voittaisi ei koskaan.

Sanoista en kiinni saa, olen häilyväinen,
ellen juoman vahvuuteen ole tyytyväinen.
Vaan kun kallon pohjassa Bacchus valtaa pitää,
silloin toimii Apollo. Silloin runo itää.

Virheeni näin tunnustin, kaikki syntiparat,
joista nyt rankaisevat tuomarisi arat.
Silti heitä itseään katumus ei pistä
nauttiessaan kohdaltaan synnin hedelmistä.

Tulkoon nyt siis jokainen eteen piispan armaan,
kaikki jotka luottavat Herran sanaan varmaan.
Kuka tohtii, heittänee kiven ensimmäisen
tämän ripin kuultuaan, suoran, täysipäisen.

Itsestäni kerroin nyt kaiken minkä tiedän.
Elämääni entistä tuskin enää siedän.
Myrkyn olen sylkenyt, synnin saastan tuojan.
Kasvot näkee ihminen, sielun katse Luojan.

Käännyn kohti hyvettä, kaikki paheet torjun,
sielultani uudistun, tuskin enää horjun.
Niin kuin puhdas karitsa imen uuhen nisää.
Paheitteni lastia milloinkaan en lisää.

Kölnin vaaliruhtinas, sääli katuvaista,
anna armo minulle. Pahe ei nyt maista.
Anna uskovaiselle tuomiosi mainen.
Kaiken minkä käsket teen. Olen luottavainen.

Eläinkunnan kuningas säästää antautuvan,
leijonalta voimaton saa elämisen luvan.
Tehkää tekin samaten, valtaherrat maanne.
Sovelias laupeus lisää kunniaanne.