Kansakoulu vai osuuskauppa

Toissa päivänä maailmankuvani romahti. Syy oli sama kuin melkein aina ja melkein kaikilla – voiko noinkin ajatella?

Urheilukilpailujen yleisö kihisi ja kähisi ja osoitti mieltään, kun oma poika ei voittanut eikä edes siirtynyt johtoon mäkipomppauskilpailussa. Yleisö ei siis tiennyt, että tuossa lajissa kaatuminen vaikuttaa pisteisiin. Mutkapujottelussa näyttää olevan sama ajatus ja lautahyppelyssä myös.

Jo joitakin aikoja, helposti arvattavasta syystä, olen välillä miettinyt, miksi on talviolympialaiset. Syys- tai kevätolympialaisista ei ole tietoa. Rouvani sukulainen sai aikoinaan kai mitalin sotilaspartiohiihdosta; se saattoi olla niitä sota-ajan talviolympialaisia. Isäni sijoittui mainiosti jossain Karjalan armeijan hiihtokilpailussa, vaikka oli aseistakieltäytyjä. Sääntö oli se, että kilpailevassa partiossa aliupseereilla ja miehistön jäsenillä oli vaivalloinen kiväärin, upseereilla ei. Näillä kai oli jokin Lahti-pistooli, mutta sellaisen kai kestää.

Pasifismi oli hiihtokilpailuissa hyvä ajatus. Tosin aseistakieltäytyjää ei ehkä päästetä ladulle. Pienoiskivääristä kieltäytyminen ei myöskään ole kovin dramaattista. Sotilaskivääristä ja 150 metrin matkasta luovuttiin lajissa vuonna 1978.

Lukijoissa saattaa olla joitakin työikäisiä ja lisäksi naisia. Siksi voi olla puolustettavissa kertoa muistona nuoruuden päiviltä, että sotilaskivääri on epämiellyttävä kapine. Sitä – puhe on siis asevelvollistenkin vielä minun aikanani käyttämästä ”Pystykorvasta” – oli ilkeä kantaa, pani sen selkäänsä miten päin tahansa, ja ampuminen oli syvästi traumaattinen kokemus: ellei ottanut ohjeita tosissaan, siinä oli olkapää mustelmilla. Muistaakseni sujautin itse rukkaset puseron alle. Ja vastaavasti nykyisissä suomalaisissa sotaelokuvissa kiväärillä ampuminen näytetään aina väärin. En osaa olla panematta merkille näyttelijää, joka pitelee ”laukaistessaan” kiväärin tukkia kevyesti solisluun päällä.

Tämä muistelma on yhteiskunnan muutoksesta. Sotilaskiväärit ja ampumaradat ovat kadonneet ainakin näkyvistä. Minun muistikuvissani sotilaskivääri – aikaa voittaen hirvikivääriksi muunnettu – kuului maalaispirtin tavanomaiseen kalustukseen eikä herättänyt kysymyksiä. Elokuva ”Kahdeksan surmanluotia” (1972) on erittäin tärkeä ja mielenkiintoinen historiantutkimuksen kohde. Mikko Niskanen ei ihan ollut rintamamiesten sukupolvea, mutta hevosen, metsätyöt, viinan juonnin ja hirvikiväärin hän todella osasi. ”Kahdeksan surmanluotia” olisi tämän hetken tapauksena hyvin epätodennäköinen. Ampumahaluisella ei olisi pyssyä. Vaikka pyssy olisi, Pasasen osumatarkkuus olisi yllättävä. Luulen nimittäin, että hirvimiehet on joukkona tosin suuri mutta hyvin valikoitunut.

Tapasin ihmisen, joka oli keksinyt kouluttaa korkeita upseereita hirvimiehiksi. Kuulemma kiväärillä ampuminen oli heille yhtä vaikeaa ja vierasta kuin siviilimaailman herroille.

Tämäkin tuli mielen, kun puuhaan syytekirjelmää itseäni vastaan eli siis luetteloa toimistani ja etenkin kirjoituksistani – julkaisin kerran aika laajan eli yli satasivuisen metsästyslain kommentaarin. En ole koskaan metsästänyt. Päätellen siitä, että vastasin joitakin vuosia Metsästys ja kalastus –lehden lukijakysymyksiinkin, sananselitys oli oikean suuntaista. Ansio siitä oli yksin Mauri Soikkasen ja ministeriön miesten, joiden avulla onnistuin itse selvittämään alan lukuisat mysteerit. Korkeimmassa oikeudessa, jossa esittelin näitäkin asioita, kukaan ei ollut koskaan ampunut hirveä, paitsi yksi, lentokoneen konekiväärillä.

Kun nyt siis katsoin melkein silmiäni uskomatta uusia lajeja ja ihmettelin ja ihailin lautailijoiden epäurheilijamaista asennetta, itsellenikään ei jäänyt salaisuudeksi, miten nurkkakuntaisia omat uskonkappaleemme ovat. Hiihto ja mäenlasku näyttävät olevan samanlaisia ”yleismaailmallisia ilmiöitä” kuin kansakoulu ja osuuskauppa. Mainitsen nuo kaksi, koska perusteltavissa olevan käsitykseni mukaan nuo kaksi ovat vaikuttaneet suomalaisuuteen enemmän kuin kieltolaki ja konekiväri.

Siis mäenlasku – kummallinen ja kallis laji. Alppilajit – selostukset ympäristörasituksesta ovat aika ylimalkaisia. Tiedossani ei ole selviä ratkaisuja. Jos johonkin tunturiseudulle voidaan rakentaa elinkeinotoiminnan turvin viihdeyhteisö, aina se tehtaan voittaa. Samalla voi tunnustaa liukuneeni itse jonkin matkaa Linkolan leiriä kohti. Saariselän tunturialue nykyisellään on minulle yhtä vastenmielinen kuin Neuvostoliitto, vai mikä tämän itärajan takana olevan valtion nimi nyt onkaan.

Kai tämä asenne on kirottua elitismiä pahimmillaan, mutta ajattelen: ei kuulu minulle. Kukin toimikoon mieltymystensä mukaan. Oma mieltymykseni on puolen vuosisadan takaa muistamani ”satalakinen Luirotunturi” ja maantkie, josta tuli mieleen vain saksalainen sotaväki ja liikenne Liinahamariin. Saariselkä ei taida olla häävi alppilajien keskus, mutta räkä poskella vapaavalintaista hiihtoa harjoittavia siellä riittää, ja hyvä siis niin. Alue oli kai ensimmäisiä kaavoitettuja ja kunnallistekniikalla varustettuja lomailualueita maassa. Mielestäni sinne vahvistettiin varhain – rantakaava (lainmuutos 1969).