Vakava kirjoitus

Ostin kirjan, koska luulin, että sen nimi oli ”Sata vittumaisinta ruotsalaista”. Olin kieltämättä menossa tilaamaan uusia silmälaseja. Kotona kävi ilmi, että kirjan nimi olikin ”Historiens 100 viktigaste svenskar” (Niklas Ekdal – Peter Karlsson, Forum, 2009).

Kirja osoittautui mainioksi. Tulette saamaan siitä singahtaneita kyteviä ajatuksia. Kehotetaan välttämään fleeceä, koska kipinä polttaa sellaiseen reiän. Tikkuri on tarpeen, kuten V. Huovinen tähdensi jo kauan sitten.

Suomen Akatemian puheenjohtaja Anita Kelles-Viitanen kirjoitti toissa päivänä Hesarin Vieraskynään jutun ”Hallintomallimme on aikansa elänyt”. Korskahdin innostuksesta.

Tosin luulen, että Kelles-Viitanen ei ole tullut noihin ajatuksiin aivan riippumatta ruotsinmaalaisesta, meillä tietääkseni käytännössä tuntemattomasta Inga-Britt Ahleniuksesta, joka kuuluu kirjan selostamiin sataan tärkeimpään ruotsalaiseen kautta aikojen.

Ahlenius jäi monien helpotukseksi muutama viikko sitten pois YK:n kolmosvirasta, jossa hän oli sytytellyt palavia tulitikkuja pääsihteeristä alkaen sangen useiden henkilöiden varpaitten väliin.

Hänet nimitettiin viisi vuotta sitten YK:n tarkastusosaston johtajaksi Ruotsin penseydestä huolimatta - USA:n aloitteesta. Kun Ruotsin demarit eli Göran Persson olivat saaneet lopullisesti tarpeekseen riippumattomasta valtiontilintarkastajien ylijohtajasta, joka uskalsi vaatia selvityksiä myös Puolueen suojeluksessa olevilta tahoilta, tämä siirtyi kylmän rauhallisesti Kosovoon rakentamaan sinne siviilihallintoa.

Ahleniuksen oli ollut määrä kaivella jotain pieniä ja somia väärinkäytöksiä ja ylitsekäymisiä. Sen sijaan hän selvitti ja ilmoitti julkisesti, että Vattenfallin liiketoiminnasta ei – ruotsalaiseen tapaan – löytynyt kunnon dokumentteja, eikä maan energiateollisuuden muutaman sadan miljardin kruunun kauppoja ollut tutkittu. Toisin sanoen riippumaton tilintarkastus puuttui.

Sitten valkotornado siirtyi EU:in, ja tarkastuksen jälkeen komission puheenjohtaja Jacques Santer erinäisinä seuralaisineen joutui 1999 ottamaan pitkät, aiheena korruptio ja lähipiirin suosiminen nimityksissä.

Tämä saattaa kuulostaa tutulta. Vuosi 2010 voi jäädä Suomen historiaan suurien rahoitussotkujen vuotena. Ei nyt tule mieleen, että valtiontilintarkastajat olisi paistatelleet julkisuuden valokiilaan. Eduskunnasta katosi rahaa. Tilintarkastus? Erinäisten henkilöiden vaalirahoitus herätti jonkinasteista mielenkiintoa. Muistaakseni oikeusministeriön Tuija Brax kiirehti heti ilmoittamaan, ettei ilmoitusten todenperäisyyden tutkiminen kuulu heille. Ei se tuntunut kuuluvan kenellekään muullekaan, paitsi aikanaan sitten rikospoliisille.

Ensin olisi tarkastettava tilintarkastajat. Se oli yksi tuttu roomalainen, joka kysyi, kuka valvoo valvojia. Ikävä kysymys. Tilintarkastus on Suomessa bisnes, joka sijaitsee Ruoholahdessa ja jonka tarkoitus on tuottaa liikevoittoa ulkomaisille omistajille eli sijoittajille. Missä määrin siinä sivussa tarkastetaan tilejä, on ainakin minulle hiukan epäselvää. Mutta tilintarkastuskertomuksen allekirjoitus on kallis! On kokemuksia.

Kaava on yksinkertainen, mutta sitä vastustavat mm. eduskunta, valtioneuvosto ja ylimmät virkamiehet: jonkun on oltava vastuussa. Tehdään mitä tehdään, vetämässä on ministeri, kansliapäällikkö tai vähäisempi satraappi, ja kysyvälle olisi kerrottava, kuka. ”Need to know” –periaate on purettava. Toistaiseksi korkeat tahot ovat voineet sopia, mitä kulloinkin kertovat toisilleen, jotta voisivat sanoa julkisuudessa: en tiennyt.

En puhu virkarikoksista enkä korvauksista, vaan siitä, että informaatio ja vastuu informaation hankkimisesta, käyttämisestä ja tallentamisesta on osoitettava aina jollekin taholle, yksikäsitteisesti. Poliisi ja armeija ovat houitaneet asian, joskin M. Paatero luulee välillä olevansa yksin remmissä. Toimintavastuu ja tiedotusvastuu on hoidettu. Tiedottaminen voi olla: ”Ei tiedotettavaa tässä vaiheessa.” Sekin on hyvä.

Yhtä hyvää ei voi sanoa muista. Kuka vastaa?  Joku ministeri vai Suvi Linden?