S/M annostelu

Menestyvän romaanin kirjoittajalla täytyy olla farmaseutin koulutus, eikä toimiminen proviisorina olisi sekään haitaksi. Kysymys on myrkyn annostelusta.

Esittelemiään, kiittämiään ja moittimiaan useimmiten paljon huonommat kirjoittajat ovat iät ajat sitten perustaneet kirjallisen kaatopaikan, joka on pilannut pohjavedet. Jääkaapin hylkyjen, apulantasäkkien ja koko maailmaa vaarantavan muoviromun seassa ei voi suunnistaa.

W. Somerset Maugham ja Graham Greene ovat menneisyyden suuria kirjailijoita, joista minua on nyt viimeksi vaadittu tilille. Samaan riviin voitaisiin sijoitta Evelyn Waugh, Anthony Powell ja Anthony Burgess, jonka ”Kellopeliappelsiini” ei ole hänen teoksekseen luonteenomainen, kun taas ”Earthly Powers” on silmissäni Maughamin ja Greenen jatkoa. Lisäksi päähenkilö on oikeastaan Maugham lisättynä Greenen katolisella uskolla ja yhteyksillä. Lisäksi kirja on sisäpiiriläisen laatima 1900-luvun kulttuurihistoria.

Maugham ja Greene todella olivat hyvin suosittuja. Näen kaksi syytä. Molemmat olivat kirjoittajina huononpuoleisia. Se johtui varmaan lahjakkuuden puutteesta. Niinpä käyttövoima oli tukahdutettu raivo.

Kaunokirjallisuus on kiehtovaa juuri siksi, että lahjakkaat menestyvät harvoin, kun taas ne toiset keräävät rahat, yleisön ja myös kirjallisuuspalkinnot. Sekä luova että esittävä musiikki ovat vertauksen vuoksi mainittuina hyvin vaivalloisia, koska molemmat edellyttävät suurta lahjakkuutta aja sen lisäksi loputonta työtä – ei siis vain työn tekemistä, vaan myös harjoittelua.

Suomesta tämä romaanityyppi puuttuu jokseenkin täydellisesti, ja siksi meillä ei liioin ole sen parodiaa, jonka tunnettuja edustaja ovat P.G. Wodehouse ja C.K. Chesterton, ja melkein jo unohtuneita edustajia ”Saki” ja Edgar Wallace.  Parodiaa ja sen kohdetta on vaikea erottaa toisistaan. En tiedä, onko se tarpeenkaan.

Suomeen ei liioin koskaan tule tällaista kirjallisuutta. Mainitsemani kirjailijat ovat syntyneet tai kohonneet herrasväkeen, jota Suomessa on onneksi vähän, ja tulleet rikkaiksi kirjoittamisellaan; näytelmien kirjoittamisen taito on johtanut menestyksiin, ja sekä Maugham että Greene onnistuivat saamaan selvää rahaa myös elokuvatyöstä. Etenkin Ian Fleming on heidän perillisensä. Sekä Maugham että Greene toimivat eri vaiheissa valantehneinä vakoilijoina; Greenen esimiehenä oli eräässä vaiheessa Kim Philby. Kaikki mainitut osasivat juonen käsittelyn; meillä samalla korkealla tasolla oli vain Waltari, mutta hänkin oli parempi kronikoitsijana kuin draamallisten kaarten rakentajana.

Tällaisen romaanikirjailijan pohjimmainen raivo on sadismi, ja sadistinen kirjoittaminen on Masokismia. Puhtain esimerkkitapaus on ranskalainen beligialainen) Simenon ja tunnetuin Maughamin ja Simenonin naapuri Sveitsissä, Chaplin, joka uskalsi tulla esiin omana itsenään vasta ”Ritari Siniparrassa” (Monsieur Verdoux). Puheena olevia verrattomasti vaatimattomampi mutta viihdyttävä sadistinen naisten ja lasten vihaaja oli Roald Dahl.

Suomessa Sofi Oksasen laatua ei ole haluttu heti ymmärtää; meillä on totuttu vain väärämielisiin ja panetteleviin kertomuksiin kirjoittajan omasta isästä tai äidistä. Moniko huomaa, miten murhaava Järnefeltin ”Vanhempieni romaanin” antama kuva kunnon kenraali-isästä on? Toinen sallittu sadismin muoto on se, jota nimitetään suuttumukseksi, Väinö Linnan käyttövoima ja erittäin selvästi myös toisen suuren romaanikirjailijan, Kalle Päätalon. Tuo tunne kohdistuu yksilöihin, mutta kohteena on sairas yhteisö. Tässä mielessä yhteys menneisyyteen on selvä. Ajattelen Joel Lehtosta, jonka romaanien sankarit olivat kukin tavallaan viallisia, ja toisaalta Sillanpäätä, joka nousi loistoonsa kuvaillessaan nautinnollisesti viattomien kärsimistä.

Tämä on päivänselvä syy siihen, ettei Haanpää kirjoittanut romaaneja, paitsi aiheettomasti kiitellyn yritelmän ”Noitaympyrä” ja pari venytettyä novellia romaanin nimellä. Sama syy kuin Tshehovilla, joka ei liioin romaaniin syyllistynyt. Myötätunto. Suuri romaanikirjailija rehellisesti luulee olevansa jumala, kuten Tolstoi, tai paholainen, kuten Dostojevski.

Suosituinta on oikeudenmukaisuus-sadismi. Kerrotaan pikkutarkasti, miten joku iljetys saarretaan, harhautetaan ja toimitetaan tuomiolle. Englannissa ja Yhdysvalloissa kultakauden jännäreiden ja dekkareiden päähenkilöt eli rikolliset teloitettiin. Kirjailijat eivät kuvanneet tätä toiveittensa täyttymistä.