Sivun näyttöjä yhteensä

8. marraskuuta 2010

S/M annostelu




Menestyvän romaanin kirjoittajalla täytyy olla farmaseutin koulutus, eikä toimiminen proviisorina olisi sekään haitaksi. Kysymys on myrkyn annostelusta.

Esittelemiään, kiittämiään ja moittimiaan useimmiten paljon huonommat kirjoittajat ovat iät ajat sitten perustaneet kirjallisen kaatopaikan, joka on pilannut pohjavedet. Jääkaapin hylkyjen, apulantasäkkien ja koko maailmaa vaarantavan muoviromun seassa ei voi suunnistaa.

W. Somerset Maugham ja Graham Greene ovat menneisyyden suuria kirjailijoita, joista minua on nyt viimeksi vaadittu tilille. Samaan riviin voitaisiin sijoitta Evelyn Waugh, Anthony Powell ja Anthony Burgess, jonka ”Kellopeliappelsiini” ei ole hänen teoksekseen luonteenomainen, kun taas ”Earthly Powers” on silmissäni Maughamin ja Greenen jatkoa. Lisäksi päähenkilö on oikeastaan Maugham lisättynä Greenen katolisella uskolla ja yhteyksillä. Lisäksi kirja on sisäpiiriläisen laatima 1900-luvun kulttuurihistoria.

Maugham ja Greene todella olivat hyvin suosittuja. Näen kaksi syytä. Molemmat olivat kirjoittajina huononpuoleisia. Se johtui varmaan lahjakkuuden puutteesta. Niinpä käyttövoima oli tukahdutettu raivo.

Kaunokirjallisuus on kiehtovaa juuri siksi, että lahjakkaat menestyvät harvoin, kun taas ne toiset keräävät rahat, yleisön ja myös kirjallisuuspalkinnot. Sekä luova että esittävä musiikki ovat vertauksen vuoksi mainittuina hyvin vaivalloisia, koska molemmat edellyttävät suurta lahjakkuutta aja sen lisäksi loputonta työtä – ei siis vain työn tekemistä, vaan myös harjoittelua.

Suomesta tämä romaanityyppi puuttuu jokseenkin täydellisesti, ja siksi meillä ei liioin ole sen parodiaa, jonka tunnettuja edustaja ovat P.G. Wodehouse ja C.K. Chesterton, ja melkein jo unohtuneita edustajia ”Saki” ja Edgar Wallace.  Parodiaa ja sen kohdetta on vaikea erottaa toisistaan. En tiedä, onko se tarpeenkaan.

Suomeen ei liioin koskaan tule tällaista kirjallisuutta. Mainitsemani kirjailijat ovat syntyneet tai kohonneet herrasväkeen, jota Suomessa on onneksi vähän, ja tulleet rikkaiksi kirjoittamisellaan; näytelmien kirjoittamisen taito on johtanut menestyksiin, ja sekä Maugham että Greene onnistuivat saamaan selvää rahaa myös elokuvatyöstä. Etenkin Ian Fleming on heidän perillisensä. Sekä Maugham että Greene toimivat eri vaiheissa valantehneinä vakoilijoina; Greenen esimiehenä oli eräässä vaiheessa Kim Philby. Kaikki mainitut osasivat juonen käsittelyn; meillä samalla korkealla tasolla oli vain Waltari, mutta hänkin oli parempi kronikoitsijana kuin draamallisten kaarten rakentajana.

Tällaisen romaanikirjailijan pohjimmainen raivo on sadismi, ja sadistinen kirjoittaminen on Masokismia. Puhtain esimerkkitapaus on ranskalainen beligialainen) Simenon ja tunnetuin Maughamin ja Simenonin naapuri Sveitsissä, Chaplin, joka uskalsi tulla esiin omana itsenään vasta ”Ritari Siniparrassa” (Monsieur Verdoux). Puheena olevia verrattomasti vaatimattomampi mutta viihdyttävä sadistinen naisten ja lasten vihaaja oli Roald Dahl.

Suomessa Sofi Oksasen laatua ei ole haluttu heti ymmärtää; meillä on totuttu vain väärämielisiin ja panetteleviin kertomuksiin kirjoittajan omasta isästä tai äidistä. Moniko huomaa, miten murhaava Järnefeltin ”Vanhempieni romaanin” antama kuva kunnon kenraali-isästä on? Toinen sallittu sadismin muoto on se, jota nimitetään suuttumukseksi, Väinö Linnan käyttövoima ja erittäin selvästi myös toisen suuren romaanikirjailijan, Kalle Päätalon. Tuo tunne kohdistuu yksilöihin, mutta kohteena on sairas yhteisö. Tässä mielessä yhteys menneisyyteen on selvä. Ajattelen Joel Lehtosta, jonka romaanien sankarit olivat kukin tavallaan viallisia, ja toisaalta Sillanpäätä, joka nousi loistoonsa kuvaillessaan nautinnollisesti viattomien kärsimistä.

Tämä on päivänselvä syy siihen, ettei Haanpää kirjoittanut romaaneja, paitsi aiheettomasti kiitellyn yritelmän ”Noitaympyrä” ja pari venytettyä novellia romaanin nimellä. Sama syy kuin Tshehovilla, joka ei liioin romaaniin syyllistynyt. Myötätunto. Suuri romaanikirjailija rehellisesti luulee olevansa jumala, kuten Tolstoi, tai paholainen, kuten Dostojevski.

Suosituinta on oikeudenmukaisuus-sadismi. Kerrotaan pikkutarkasti, miten joku iljetys saarretaan, harhautetaan ja toimitetaan tuomiolle. Englannissa ja Yhdysvalloissa kultakauden jännäreiden ja dekkareiden päähenkilöt eli rikolliset teloitettiin. Kirjailijat eivät kuvanneet tätä toiveittensa täyttymistä.

10 kommenttia:

  1. Eivätköhän Anthony Burgessin ”Earthly Powers” ja ”Kellopeliappelsiini” ole keskenään temaattisessa linjassa hyvinkin, EP vain turvonneempi versio, eikä siitä vielä kukaan ole kai keksinyt tehdä elokuvaa.

    Hauska on toki kuulla, että joku muukin on lukenut ”Earthly Powersin".

    VastaaPoista
  2. Siis se kun puristaa mehua ikävystyneisyydestä itsestään on huomattavasti vihaa tai raivoa pitkäikäisempi tunne.

    Pahuus vaati harjoittelemista yhtä paljon kuin rakkaus, tai urheileminen, tai joku muu vastaava toiminta, kuten esimerkiksi sotiminen, ja siinäkin kaikista mestareista tulee hyvin nopeassa tahdissa eilispäivän mestareita. Juuri muuhun heistä ei ole, ja heidän nimillään kiusataankin vain epäuskoisia, sillä pahuus tarvitsee enemmän menetelmiä, ja toimintatapoja, kuin mestareita. Sen kauneus on siis erilaista.

    Maugham, Greene ja kumppanit eivät ole mestareita. Salaisessa asiamiehessä matkustetaan junalla vallankumousta katsomaan. Uusintapainoksessa pitäisi mennä raitiovaunulla katsomaan sitä mitä elämän mahdollisesti piti olla, tai ei pitänyt. Sellaista kaipuuta ei voi sitoa historiaan, ja eikö juuri sen takia jälleen kolkutella sitä ovea, jonka takana kauneus lakkaa olemasta muoto.

    Ehkäpä heitä joita herrasväkeen kohoaminen edelleenkin jaksaa kiinnostaa on vähän, mutta huomattavasti enemmän on heitä, joita se ei kiinnosta lainkaan edes siellä missä sitä herrasväkeä vielä kasvaa.

    Raivo vahvistaa vain silloin, kun siihen ei sekoitu muita tunteita. Muuten kyse on lähinnä epävarmuuden eri asteista. Siis kun Napoleon tuli keisariksi, hänen täytyi melkein ensitöikseen antaa asetus, joka kielsi rakkauden takia tehdyn itsemurhan.

    Klassisen kaanonin ja romanttisen maun konflikti - näkemys historiasta epätavallisten ja yllättävien kuvien varastona.

    Jos nyt syntyisi uusi Päätalo, jota nämä waste landin asukit kiinnostuneena lukisivat (muillehan kelpaa mikä vaan), niin hän asuisi synkässä kivitalossa, jonka kellarissa kasvaisi metsä, ja jonka katossa olevista sprinklereistä sataisi aina välillä lunta tai vettä, ennalta arvaamattomasti tietenkin, ja hänellä olisi siellä hevonen, saha, ja nainen. Joku kävisi häntä välillä katsomassa - jonkunhan pitää edelleen se elämä todistaa. Maailma talon ulkopuolella olisi tuhoutunut sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta se ei häntä ahdistaisi sen kummemmin, kuten ei myöskään muita tuon kuvitelman hahmoja. Maughamin The Painted Veil saisi uusia syvyyksiä huonostikin kirjoitettuna, jos se tapahtuisi soveltaen hullujen huoneessa. Koleran voisi korvata masennuksella.

    http://www.youtube.com/watch?v=Nc4sK9MVQEY&feature=related

    VastaaPoista
  3. Ja mistä se raivo tulee?
    Kun on omaa pientä/isoa itseä kohdeltu väärin, huonosti tai epäoikeudenmukaisesti, eikä oikein ole ketään, jonka kurkkuun kävisi.

    Hengästyttävää tekstiä, JK:

    VastaaPoista
  4. JK: "Suosituinta on oikeudenmukaisuus-sadismi."

    Tässä kiteytit Hollywood-jännityselokuvan kaavan.

    Kun nöyryytetty sankari viimein hyökkää ison turkkilaisen homoroiston kimppuun ja roisto lyö päänsä seinässä olevaan naulaan ja kuolee, repeää suomalaisyleisökin riemusta (Midnight Express eli Keskiyön pikajuna).

    Hyvä huomio, että lahjakkaat kaunokirjoittajat menestyvät huonommin kuin jotkut toisenlaiset kaunokirjoittajat.

    Tarkoitat siis, että kirjoittamisen taidossa lahjakkaat - ja siinähän se selityskin piilee: se että hallitsee kirjoittamisen taidon sulavasti, ei vielä tarkoita, että olisi jotain sellaista kerrottavaa, josta suuri yleisö maksaisi riihikuivaa rahaa.

    Esittävä taide on eri juttu, koska ei siinä joka kerta luoda uutta taideteosta vaan tulkitaan olemassaolevaa.

    VastaaPoista
  5. Loistava kirjoitus. Miesten keksimä "maailma" alkaa revetä liitoksissaan (katso rauno räsäsen iljettävä postaus missä pedofiliaa harrastavat rupeavat kapinoimaan luontoa vastaan ja silti eivät voi olla ilman luontoa).
    Jumalan pelko tai kuoleman pelko on niin raju.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista tämä vihaisuus hypoteesi taiteessa. Totta kuin mikä. Tuli mieleen kun joskus parisen kymmentä vuotta sitten kuuntelin Kari Hotakaisen, joka hänkin pahimmillaan on paperin ohut kirjailija, haastattelua. Hän suoraan totesi, että hänen moottorinsa on vihasena pysyminen, kiukku ja ahdistus. Ja nyt yksintein tuli mieleen kirjoituksia kellarissa esipuhe, jossa kerrotaan että koko romaani sai alkunsa jonkilaisesta kiistakirjoituksesta jota Dostojevski kirjoitti lehteen. Näitä kiukunpurkajiahan meillä on pimein pilvin. Paasilinna E. ja niin edelleen.

    VastaaPoista
  7. Loistavasti kehitelty näkökulma!

    VastaaPoista
  8. Osaat Jukka hienosti poukkoilla asiasta toiseen. Blogeissasi ei usein ole päätä eikä häntää, mutta ne ovat kiehtovia. Kiitos! Jatka samaan malliin!

    VastaaPoista
  9. tätä en juuri kempissä käsitä: "Molemmat olivat kirjoittajina huononpuoleisia. Se johtui varmaan lahjakkuuden puutteesta." Ehkä olen ajattelijana huonon puoleinen, mikä voi johtua lahjakkuuden puutteesta. En vain yllä sarkasmiinsa. Näen ainoastaan tylpän loukkauksen, Mutta se kai juuri on älykkyyden vedenjakaja. Tuohtua nyt tylpästä teilaamisesta kuvittelematta mitään sen taakse :)

    VastaaPoista
  10. Vieraalta maalta kaukaa luen tätä vasta nyt. Kiitos analyysista, ei pitäisi yllättyä, vaikka kuitenkin. Ensimmäinen tuttu kirjailija, Raija Siekkinen, kirjoitti aluksi vaivalloisesti. Tuoreissa muistelmissa Esko Salminen kertoo rakentaneensa äänen heikon tilalle kuin Demostothenes, senhän oikeastaan kuulee äänen pehmeydestä. Vuolas vaivattomuus on epäilyttävää, kuten Eino Leinosta voi tunnustaa.

    VastaaPoista