Salametsästyskivääri

Englanniksi ja suomeksi halutaan määritelmiä, perusteluja ja tilastoja. Etenkin Ranskassa ja Italiassa tieteellistä teosta ei aina erota runokokoelmasta muu kuin tapa kirjoittaa rivit kiinni tai jättää liehureunus.

Verkkokirjailijana ilahdun aina suuresti, kun joku parkuu kommentissa tai kadulla tekstieni sekavuutta. Se arvio osuu naulan kantaan. Juuri siihen pyrin.

Moniko teistä tarvitsee suihkuun mennessään suihkun määritelmää, tietoa virtausnopeudesta tai ylimalkaan pohtii laminaarivirtauksen matematiikkaa? Itse menen suihkuun peseytyäkseni ja virkistyäkseni.

Normaalisti jatkaisin tästä suoraan Yasushi Inouen romaaneihin ja novelleihin, esimerkiksi ”Metsästyskivääriin” tai tekstiin ”Erään väärentäjän elämä”. Mielestäni olen kirjoittanut näkymättömällä musteella edelle kysymyksen, miksi te ette anna sanojen valua suihkuna päällenne? Peseytyvät beduiinitkin hiekalla.

Kun aloin jäädä ajastani jälkeen – vajaat 40 vuotta sitten – olin ryhtynyt valmistautumaan arkipäivän tutkimiseen. Valmistelut alkavat olla nyt päätöksessä. Sääli että lukijat eivät ole oppineet näkemään verkkokirjoitusten muoto- ja rakenneratkaisuja. Voi se johtua siitäkin, että ainakin amerikkalainen blogi kirjoitetaan samalla periaatteella kuin marseillelainen kalakeitto, bouillabaisse. Lasketaan köyden varassa ämpäri vanhan sataman altaaseen ja annetaan keitoksen kiehua hiljaisella tulella kaksi tuntia. Nautitaan virvokkeiden kanssa. Ainakin Marseillessa rantavesi on vaarallisen myrkyllistä; silti siinä elää joitakin selkärangattomia ja luonnollisesti hyvä valikoima mikrobeja ja viruksia.

Arkipäivän tutkijat, kuten jesuiitta ja professori de Certeau, olivat sillä kannalla, että kirjoittaja ja filosofi ovat merkitysten kaupustelijoita, jotka vertautuvat jollain tavalla pornografiaan erikoistuneisiin liikemiehiin – nämä ottavat rahaa kirjoituksesta tai kuvasta, joka osoittaa, että asiakkaalla on housuissaan perse.

Merkitysten kaupustelijoita verrattiin salametsästäjiin, jotka kylvivät ympärilleen tuhoa esimerkiksi siirtomaissa ja toivat saaliin kotiin täytettäväksi, myytäväksi ja ihailtavaksi.

Moni kirjailija on strategi, joka miettii Sampo-pankin rahoituksella, miten asettaa raudat ruohoaavikoille (tai Kainuun puupelloille), miten suunnata kiväärit, miten käyttää alistavaa valtaa.

Vastakohta on taktiikka, kysymys miten löytää kulttuuriset, poliittiset ja taloudelliset ketunraudat. Tätä voisi sanoa navigoinniksi – miten ajetaan kiellettyyn ajosuuntaan, kun poliisi ei huomaa, miten sivuutetaan kyltti ”läpikulku kielletty”, miten kirjoitetaan blogiin aiheellinen kysymys, koskisiko kaavailtu kerjäämiskielto myös poliiseja ja poliitikkoja, jotka kerjäävät turpaansa.

Lukija on kirjoittaja. Lukija on tuottaja. Lukija ja kirjoittaja kuuluvat samaan osuuskuntaan. On murheellista, että puolipakollinen marxilainen suuntaus sekoitti selvän kuvion. Tietty kirjallisuus on selvästi puhdasta, markkinaehtoista elinkeinon harjoittamista, ja sen markkinointiin media osallistuu innoin. Käsi kättä pesee.

Tietyn kirjallisuuden tuotantoon osallistuvat lukijat, joita ei pidä sanoa tässä yhteydessä kuluttajiksi. Parhaassa tapauksessa he saavat lisää taktisia välineitä arkipäiväänsä eli elämään, hengissä selviytymiseen. Keinoja ovat puhe, puhumattomuus, näkyminen, näkymättömyys, taito olla väärään aikaan oikealla paikalla ja oikeaan väärällä.

Salametsästyskivääri on kohtuullinen ja armelias ase tässä taistelussa. Kohde eli uhri ei ehdi tajuta, mikä häneen osui.

Vastustan kirjallista antiikkidarwinismia. Jos jokin myy hyvin ja näyttää miellyttävän lukijoita, kirjailija, eli siis kustantaja, on voittanut taistelun vahvemman henkiinjäämisessä ja pitkällä kilpailussa lajinvalinnasta.  Todellisuudessa tilanne on toinen. Ruoho kasvaa alhaalta ylöspäin, eikä mikään puu ulotu taivaaseen.