Opetus ja oivallus

Yritän osoittaa parilla esimerkillä eilisen kirjoituksen teesiäni, jonka mukaan menestyvää kaunokirjallisuutta eivät ohjaa jalot, vaan alhaiset tunteet. Puhe on romaaneista ja alhaisina tunteina esitin vihan, kostonhimon ja puhtaan sadismin eli kyvyn nauttia toisten kärsimyksistä.

Media kirjoittaa jatkuvasti huonoa romaania. Uhrit valikoituvat umpimähkään. Joskus kohteena ovat kuninkaalliset, joskus murhamiehet, joskus kiusaajat, joskus kiusatut. Journalistien mielestä kansa haluaa kertomuksia. Ellei niitä ole, niitä tehdään. On aivan selvää, että Malmön kuulemma suomalaistaustaisen ampujan joko kaamean tenhoava tai vastenmielinen ja inhottava elämä tulee lähipäivänä julkisuuteen tarinana, joka ei ole tosi. Kun Malmö on niin lähellä komisario Wallanderin Ystadia ja tunnetaan myös Sjöwallin – Wahlön romaaneista, emme tule välttymään erinäisiltä pohdinnoilta copycat-toiminnasta.

Ihmisen elämästä ei nimittäin koostu tarinaa. Elämä on polkuriippuvaa (path-dependent). Anteeksi kompleksisuusteoria, mutta ajatus on yksinkertainen. Näppäimistön QWERTY-sijoittelu oli, kuten hyvin tiedetään, yksi mahdollisuus monista. Sillä haluttiin hajauttaa tyypillisesti vierekkäin esiintyvät kirjaimet kauas toisistaan, jotteivät kirjoituskoneen kirjasinvarret takertuisi toisiinsa.

Siis kaikella on syynsä, mutta syyt ovat hyvin usein itsestään selviä tai joutavanpäiväisiä. Mutta kohta tulee bifurkaatio- eli haarautumispiste, josta ei pääsekään takaisin. Kun näppäinten sijoitteluun on pantu kohtalainen määrä rahaa, se on riesanamme maailman loppuun asti.

Katselin muutamaakin Android-alustalle toteutettua vaihtoehtoista älypuhelinten kirjainsijoittelua, koska sekä oikeat että virtuaaliset näppäimet ovat tunnetusti hankalia. Nämä uusimmat vaihtoehdot vakuuttavat yhtä vähän kuin Dvorak-sijoittelu, joka on todistetusti nopeampi ja parempi kuin Qwerty, mutta ei vain mene läpi.

Kun siis ihminen on mennyt naimisiin, hän ei enää koskaan voi olla naimaton. Kun ihminen jättänyt peruskoulun jälkeen hankkimatta ammatillista tai muuta koulutusta, pelkkä polkusidonnaisuuden nimeäminen, ilman mitään psykologiaa, on riittävä selitys, että siitä tilanteesta päädytään sopusuhtaiseen elämään 20 ikävuoden jälkeen. (Tarkoitin koulutuksella myös työssä oppimista, joka tietysti voi olla hyvän kauppiaan tai myyntimiehen tausta).

Hyvä kertomus ihmisestä on siis keksitty. Mikä oli todistettava. Ajankohtainen esimerkki sadismiin ja herravihaan perustuvasta mainiosta kirjallisuudesta on Jan Guilloun Hamilton-sarja. Huomasin Guilloun palanneen agenttiromantiikkaan uudella kirjalla (”Men inte om det gäller din dotter”). Sen lukemisen nostattaman innostuksen vallassa katselin hyllystäni myös vanhoja Hamiltoneja  (kuten ”Vendetta”).

Minusta on erikoisen miellyttävää ja hauskaa, että Guillou panettelee nimeltä mainiten Carl Bildtiä ja ”sosialidemokraattista pääministeriä” ja korostaa joka käänteessä suojelupoliisin (SäPo) täydellistä kyvyttömyyttä. Myös iltapäivälehtien täydellistä hipova moraalittomuus on hauskaa luettavaa, varsinkin kun vastakohtana on kuvitteellisen radion ajankohtaisohjelman toimittaja Ponti, jonka jo italialainen sukunimi osoittaa Guilloun haaveminäksi. Tai ehkä hän on niin hupsu, että hän pitää itseään esimerkillisenä ja tasapuolisena ihmisenä.

Nautin myös suuresti uuden kirjan juonesta. Siinä annetaan ymmärtää, että George W. Bush itse asiassa tiesi 9/11 –terrori-iskusta etukäteen, mutta koska asialla olivat rahoittajina öljymiehille niin rakkaat saudiprinssit, annettiin sitten mennä. Tätä ei sanota kirjassa suoraan, mutta pahis, jonka pitkästä maanpaosta Venäjällä yllättäen palaava nykyinen amiraali Carl Hamilton nitistää yhdessä Ruotsiin asettuneen muukalaislegioonan everstin Tanguyn kanssa, tukenaan kuvaan sarjan loppupuolella tullut käsittämättömän taitava ja poliittisesti syvällinen Mouna eli Madame Terrori, on saudiprinssi.

Näin se menee. En jaksa lukea temppeliherra-kirjoja (Arn jne.). Waltari teki sen paremmin. Mutta kun taitava journalisti kirjoittaa tarpeeksi paksuja valeita, niitä lukee kuivaillen kuolaa suupielestään.

Hamilton, joka siis on oikea ruotsalainen kreivi, on sotilastiedustelun upseeri ja myöhemmin johtaja, mutta lisäksi palkkamurhaaja, jonka myöhemmät omantunnontuskat eivät oikein jaksa kiinnostaa lukijaa. Ruotsalaiskirjailijaksi Guillou on huomattavan brutaali – vaikka eivät Mankell ja Stieg Larsson jää paljon jälkeen. Leif GW Persson – suosikkini – onkin sitten toista maata, asiantunteva satiirikko.