Edelleen liikkeenjohdosta (kapellimestarit)

Johtajan muotokuva

Se on tietysti luvallinen mielipide, että ooppera pitäisi lakkauttaa ja Sibelius kieltää ja valtio voisi ostaa säästyneillä varoilla keskiolutta kaikille halukkaille. Kun meillä kuitenkin on hyvin kehittynyt konserttimusiikki ja korkealuokkaista oopperaa, ei ole haitaksi tietää, miten hirvittävän väännön takana tämä kaikki on ollut. Vihollisia ovat valtio, kaupungit ja opetusministeriö.

Yleisen kulttuurihistorian kannalta on lepuuttavaa lukea, että kapellimestareiden keskinäiset välit näyttävät menevän suunnilleen saman kaavan mukaan kuin professoreiden suhteet yliopistoissa. Samat opettajan ja oppilaan välit, samat isänmurhat, sama pohjaton pikkumaisuus ja sameasieluisuus, jokseenkin sama määrä vaarallisia raivohulluja, joille ei oikeastaan pitäisi antaa käteen niinkään terävää asetta kuin tahtipuikko.

Kun Sirénin kirja on historia, siitä käy ilmi, että sirkustirehtöörin meininki, jossa Schnéevoigt ja Tauno Hannikainen olivat erikoisen eteviä, eli erilaiset silmänkääntötemput ja hyvinkin totuutta kaihtava tapa mainostaa itseään ja haukkua muita, oli ennen nykyistä avoimempaa.

Alan mestari oli Sibelius, joka päätteli jo varhain – aivan oikein – olevansa nero, ja alkoi vaatia kaikilta, vaimo ja kotiapulaiset mukaan luettuna, erikoiskohtelua aina ja kaikkialla. No, vaimoon se ei tehonnut. Kun rouva kieltäytyi enää pelastamasta neroa kapakasta kapellimestarin korokkeelle, esiintyvän taiteilijan urakin olikin poikki. Ja kädetkin vapisivat.

Itse olen hiukan järkyttynyt siitä, miten Sibelius-vetoinen käsityksemme Suomen musiikista on edelleen. ”Suomen taiteen kultakausi” on todellisuudessa Suomen ulkopuolella tuntematon tai ainakin kiinnostamaton asia ja Gallén-Kallela ja jugend-arkkitehtuurit korkeintaan alaviitteen ansaitsevia asioita. Tässä on käsillä ”Paavo Nurmi –ilmiö”. Sibelius oli vuosisadan suuria säveltäjiä, eikä syynä ollut edes, kuten Paavo Nurmella omalla alallaan, todella terhakkaan vastuksen puute. Mutta ei hänen nimensä kyllä ole maailmalla jokaisen taksinkuljettajan huulilla. ”Tapiola” oli hieno uran lopetus. Musiikki oli jo 20-luvulle kehittynyt suuntiin, joita nero ei selvin päin kestänyt. Sotien jälkeen nero-kultti ymmärrettiin kaikkiaankin ongelmalliseksi. Kirjan loppupuolella on tosin kiitettävästi tarinaa aikalaisneroista.

Kapellimestari Georg Schnéevoigt (1872-1947), Viipurissa syntynyt suomalainen, on kyllä aivan tahallaan painettu unohduksiin etenkin Robert Kajanuksen hyväksi. Yksi syy on varmasti se, että hän oli mahdoton markkinapelle ja sietämätön ihminen ja lisäksi väsymätön juonittelija.

Mutta mitä sanotte te, jotka luultavasti ette ole koskaan kuulleet tämän Helsingin kaupunginorkesterinkin pitkäaikaisen johtajan nimeä, kun luette esimerkiksi että Schéevoigt johti vierailijana New Yorkin, Bostonin, Berliinin ja Wienin Filharmonikkoja Bruno Walterin, Wilhelm Furtwänglerin ja Arturo Toscaninin rinnalla, joskaan ei aivan vertaisena. Hän toimi Los Angelesin sinfoniaorkesterin vakinaisena kapellimestarina ennen Klempereriä ja johti Tukholmassa ja Helsingissä paljon Bruckneria, Mahleria, Richard Straussia, Schönbergiä (mm. Gurre-lieder), Stravinskin ”Kevätuhrin”, Prokofjevia, Shostakovitshia, ja antoi iloisia haastatteluja Wienissä johtamastaan Wozzeck-orkesteriversiosta lisäten että herrat Alban Berg ja Schönberg olivat oikein leppoisia miehiä, kun taas herra Hindemith tuntui joutuneen eräänlaiseen umpikujaan – ja tämä 20-luvun alussa! Hollannissa hän hankki 30-luvulla solisteikseen mm. Rubinsteinin, Horowitzin, Menuhinin. Hän oli säestänyt solisteina Godowskyä ja Rahmaninoffia.

Olen miettinyt, miltä jokin Beethovenin yhdeksäs todella mahtoi kuulostaa Helsingissä paikallisin voimin esitettynä. Vastaus on helppo. Kun lukee kunnolla esimerkiksi Sibeliuksen kuutosen tai kolmosen partituuria, niin – jos ne pystyivät soittamaan tämän läpi, se oli kyllä aikamoinen saavutus. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa ei kirjan mukaan pystytty ennen kuin suomalaiset (Schnéevoigt ja Armas Järnefelt) tulivat ja panivat pystyyn niin hirmuiset harjoitukset, että alkoi onnistua. – Tosin Schnéevoigt joittenkin muiden teosten kohdalla saattoi antaa itselleen vapauden tutustua partituuriin vasta ensimmäisessä harjoituksessa, tai joskus esityksessä.

Kapellimestarin keskeinen vihollinen tai enkeli on tietysti orkesteri. Vierailuilla ei ole niin väliä, mutta jos kapellimestarin leuhkuudella ei ole katetta, orkesteri huomaa sen ja toimii sen mukaisesti. Ja orkesteri huomaa myös, milloin se alkaa ehkä vastoin omia tarkoituksiaan kehittyä, ja osoittaa sen. On meillä tehty ihmeitä, viimeksi esimerkiksi Lahdessa ja Kokkolassa.

Sirénin kunniaksi on hänen huomionsa, että Jorma Panulaa yhdistää pohjalaisuuteen sama asia kuin Gustaf Mahleriin – irvokkuuden ja hellyyden yhdistämisen. Tätä me pohjalaiset emme yleensä tunnusta. Ruotsalaisten (ja norjalaisten ja tanskalaisten) Suomesta tarvitsemasta avusta samainen Panula sanoo, että sotaa käymätön kansa – eivät ne jaksa.”Lyhytjännitteisyys on ruotsalaisten ominaisuus.” Kun pitäisi tehdä jotain, sanovat vain että ”kaffepaus ja möte. Ja tämä poika ei harrasta kumpaakaan.”