Puukko I

Anssi Ruusuvuoren ”Puukon historia” oli Tieto-Finlandia –ehdokkaana ja olisi voinut voittaakin. Jos olisin ollut valitsemassa – olen joskus ollut – en olisi päätynyt tähän kirjaan. Pidän sitä tasoltaan erinomaisena ja arvioin, että tällainen valtava selvitys suomalaisille sekä asiallisesti että tunteellisesti tärkeästä kapineesta on todellinen taivaan lahja.

Ristiriita on näennäinen. Kirja on niin iso ja kallis, että se luistaa silmissäni ”tietokirja” –sanan tavanomaisen merkityssisällön ulkopuolelle. Tämä on erikoisteos asiantunteville. Ja tämä kaksiosainen kirjoitus ei ole arvostelu, vaan ns. esittely. Arvostelu olisi yksikertainen: erinomainen kirja.

Omasta vuosikymmenien takaisesta Puukko-kirjastani ei muuten kannata keskustella tässä yhteydessä. Ja taas minun kirjaani, jonka valokuvat otti velivainajani Mikko, ei kannata rinnastaa Sakari Pälsin puukkokirjana. Pälsi, joka oli arkeologi, kirjoitti kansatieteellisen esseen tukeutuen luultavasti työpaikkansa Kansallismuseon kokoelmiin.

Minä kirjoitin arvostelijoiden mukaan mielenkiintoisen kirjan, joka on oikeastaan jutelma eli rinnastettavissa pitkään lehtiartikkeliin. Kirjamme  puolustaa paikkaansa siksi, että ehdimme selvittää joitakin asioita niitten tekijöiltä, puhuttaa ja valokuvata tupentekijöitä ja kuulla henkilökohtaisesti Kustaa Lammia, joka oli kirjan kirjoittamisen aikaan jo hyvin vanha mies (1901-2001). Hän oli jonkinlainen perhetuttukin, samoin kuin Iisakki Järvenpään tehtaalla moni. Kustaa Lammi tiesi oikeastaan kaiken kauhavalaispuukosta. Hänen isänsä Juho Kustaa (s. 1861) oli ollut mukana alusta alkaen.

Miten niin alusta? Ruusuvuori selostaa asian oikein ja sävyisästi.

”Kauhavan rauta ei ruostu” ei pidä oikeastaan paikkaansa.  Tosin ruotsalaiset olivat jo myöhäiskeskiajalla oppineet ja omaksuneet aivan yllättäviä teräksen valmistustaitoja.  Keskuspaikka oli Mora. Hiiliteräs oli parhaana pidetty puukon raaka-aine noin 1990-luvulle.

Tällä hetkellä ”parasta” raaka-ainetta ei enää ole. Teräksiä on satoja lajeja. Moneen käyttöön seosainekarbidi on hyvä, esimerkiksi ATS-34. Jaottelu ruostumattomiin ja hiiliteräksiin ei ole enää oikea.

Lainaan määritelmää, joka toivoakseni on omassa puukkokirjassani: puukko kapine, joka ei ole todella hyvä mihinkään työhön, mutta paremman puutteessa käyttökelpoinen. Puukkoa eivät käytä puusepät eivätkä kirvesmiehet juuri minkään vertaa, kaivertajat eivät koskaan.

Puukkoa ympäröi muun muassa Pälsin ja Vilkunan ylläpitämä mytologia, jossa on äärikansallisia ja poliittisia sävyjä. Puukkoa pidettiin ennen sotia jopa puvun kanssa, takin alla. Svinhufvud availi suurlähettiläiden akkreditointikirjeitä tuppipuukollaan, ja Kekkosella oli paperiveitsenä kuusamolainen Tommi-puukko, kumma kyllä. Puukko on huono paperiveitsi, liian terävä. Tommi-puukon leikkikäyttö vivahtaa asiantuntemattomuuteen – on se niin hieno välinen eli pitkän kehityksen tuottama käsityön mestaruuden tulos.

Pahvia, esimerkiksi kirjapaketteja, ei pidä leikata auki hyvällä puukolla. Pahvissa on puukon terää kovempi partikkeleita, joten tuloksena voi olla turha terän koloutuminen. Oikea väline on taittoterä, ns. askarteluveitsi, tai sitten Stanley-jäljetelmä, mattoveitsi.

Kauhavalaisen puukon maine perustuu luultavasti sopuhintaan ja suhteellisen heikkoon laatuun. Kauhavalaisia kaupiteltiin etenkin matkustavaisille jo ennen sotia. Iisakki Järvenpään puukoista ei ole varsinaisesti pahaa sanottavaa, mutta Kauhavalla oli muitakin valmistajia. Esimerkiksi Onni Mäkipelkola kokeili erilaisilla korvikeratkaisuilla tavoitellessaan kunnon kassavirtaa.

En keräile edes puukkoja. Jokin määrä niitä on kumminkin kertynyt. Numero yksi on Kustaa Lammin juhlapuukko, tarkka kopio kauhavalaisesta ”Keisarin lahjapuukosta”. Työn jälki on huima. Toijalan puukko on koruksi tehtykin. Antti Rannanjärven valmistama uusi härmäläinen kaksineuvoinen on hyvä panna Järvenpään Härmän puukon rinnalle havainnollistamaan käsityön ja tehdastyön (pienen tehtaan työn) eroa.

Mutta ”kauhavalainen” ei ole laatutakuu eikä edes aihetodiste laadusta. [Jatkuu]