Schnéevoigt ja ne muut

Ykkösen lyönti

Tältä vuodelta HS:n Vesa Sirénin kirja ”Suomalaiset kapellimestarit Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin” (Otava) ansaitsee vaikka millaisia palkintoja. Minulle tämä hyvin paksu (1000 s.) ja käsittämättömän halpa (37,90) kirja aiheutti sen, minkä suomalainen tietokirja harvoin – pani uusiksi osan tiedoistani, joihin olen luottanut, ja herätti suuren joukon epäilyjä ajatuksia.

Eläkeläinen Sirkka Salo, joka näyttää kaipaavan kyseenalaistakin julkisuutta, voi Tieto-Finlandian valitsijana vetäistä pakasta jotain aivan yllättävää. Tuskin hän kuitenkaan Puukko-kirjaan päätyy. Se vaikuttaa hienolta. Toivon kuitenkin, ettei kukaan keksi määrätä minua kirjoittamaan siitä arviointia. Arvaan siis, ettei Sirénin kirja voita, koska se näyttää olevan selvästi paras.

Jos sanottaisiin etten ole itse aivan äkkinäinen musiikista lukija. Kirjoitin joskus jopa laajoja vertailevia juttuja levyistä samaiseen HS:ään, kerrankin kymmenestä Beethovenin pianosonaattien kokonaislevytyksestä, jotka olin kuunnellut nuottien kanssa. Isopuro kirjoittaa joka tapauksessa paremmin ja verrattomasti suuremmalla asiantuntemuksella.

Ehkä suhtauduin ensin ylimielisesti kirjaan, jonka luulin olevan tavanomainen ”Sävelten mestareita” –viritelmä. Se luulo kaikkosi nopeasti. Kysymyksessä on elämäntyö. Taustalla on hurja kirje- ja lehtiaineisto, osittain ensimmäistä kertaa tutkimuskäyttöön tulleena, ja vielä hurjempi haastatteluaineisto, jossa mukana olleet kertovat osittain uskomattomiakin asioita tapauksista yli puolen vuosisadan takaa. Ja jopa Paavo Berglund – Panulan rinnalla nykyisten kapellimestareiden korkean tason keskeinen vaikuttaja (sanoi minulle Saraste) – puhuu vikuroimatta asiaa.

Kirjoittaja puolestaan selvittää avoimesti mutta revittelemättä Sibeliuksen alkoholismia, joka lienee ollut valtakunnan salaisuus, mutta jättää rivien väliin mm. Melartinin sukupuolisen suuntautuneisuuden. Toisin sanoen ratkaisut ovat juuri oikeita. Periaatteessa yksityisyyden piiriin luetut asiat tarvitaan kirjaan silloin kun ne selvittävät asiaa. Esimerkiksi tietoisuudesta kadonneen Simon Parmetin osaksi tullut rasistinen syrjintä (juutalaisuus) saa rinnalleen tiedon erikoisen vaikeasta luonteesta ja kyvystä riitautua kenen tahansa kanssa.

Tällainen on yhtä valaisevaa kuin paljon paremmin tunnettu tieto Okko Kamun valoisuudesta ja lempeydestä sekä henkilönä että kapellimestarina.

Ekshibitionismi on tällaisessa yhteydessä ongelma. Kaikeksi onneksi Leif Segerstamista on uusi laaja elämäkerta niin että Sirén voi jättää vähälle epätavalliset luonteenpiirteet ja keskittyä ainutlaatuiseen lahjakkuuteen. En muuten ollut tiennyt, että Segerstam on nuoruudessaan mm. voittanut Mai Lind –pianokilpailun. Sen olin kuullut, että Segerstam ja Kamu kyllästyivät arvuuttamaan toisillaan esimerkiksi pianosta nyrkillä lyötyjen klustereiden säveliä. Molemmat tunnistivat aina kaikki, ja lisäksi sen, oliko soitin täsmällisesti vireessä.

Tämä sinänsä hiukan toisarvoinen tieto on osa kysymystä, miksi kolme johtavaa orkesteriamme, RSO, HKO ja Oopperan orkesteri, soittivat vielä parikymmentä vuotta sitten niin usein suttuisesti eli suoraan sanoen falskisti. Orkesterin hyvyys kertoo kahdesta asiasta: erilaiset huru-ukot on siirretty vähemmän kuuluviin tehtäviin tai eläkkeelle, ja sitten on ollut aikaa harjoitella.

Tauno Hannikainen ei pitänyt harjoittelua erikoisen tarpeellisena. Paavo Berglund lienee harjoittaja ylitse muiden.

Mietin kovastikin, millaisen käyttöohjeen antaisin teille, lukijat. Ymmärrän, etteivät kaikki ole yhtä innostuneita maan konserttielämän käänteistä sata tai viisikymmentä vuotta sitten tai miltei kuuntelukelvottomien 30-luvun alun levytysten ja radion hiukan nuorempien mutta äänellisesti yhtä kamalien kantanauhojen vertailusta, tempovaihteluista, accelerandoista, rubatoista tai tiedosta vaskien epäpuhtaudesta harjoitusmerkin F kohdalla.

Harkinnan tulos on: pyytäkää kirja joulupukilta ja lukekaa se kannesta kanteen. Kyllä ”pars pro toto” on pätevä tie kulttuurihistoriaan. Toisin sanoen lukemalla tämän saatte erinomaista tietoa siitä, miten taiteessa ja sen ympärillä toimitaan. Tiedän mistä puhun, koska olen joutunut etenkin juristina seuraamaan taiteilijoiden keskinäisiä taisteluja ja niihin sekaantumaankin jo monta vuosikymmentä. Tiedän myös kapellimestareita edelleen vainoavien verotuskysymysten syitä ja niihin lääkkeitä. En tarkoita kikkailua, vaan huolellista kirjanpitoa ja yleistä tunnollisuutta, joka ei ole välttämättä taiteellinen hyve. [jatkuu…]