Kun lehmä hyppäsi ylitse kuun

Hey diddle, diddle - a cat with a fiddle...

Zen-mestari kiinnitytti kukka-astiaa pylvääseen. Tikkailla munkki siirsi sitä maassa seisovan mestarin ohjeiden mukaan milloin oikealle, milloin vasemmalle, joskus ylös ja välillä alas. Kun oikea, mestarin haluama paikka oli löytynyt, munkki merkitsi sen hiilellä ja oli lipeävinään kukkineen tikapuilta.

Mestari käski munkkia aloittamaan alusta uudelleen. Vaikka tämä teeskenteli ja liioitteli, lopulta mestari oli taas tyytyväinen ja käski kiinnittää astian.

Se tuli hiuskarvan tarkkuudella ensimmäisellä kerralla katsottuun, hiilellä merkittyyn paikkaan.

Kyllä ihmisen kannattaa miettiä, miten kaukana puun on oltava. Ei se ole yhdentekevää, vaikka kysymyksessä onkin ”folly”, hullutus. Ja vastaavasti on yksi ja sama, mihin kohtaan pylvästä tai pilaria kukan lätkäiseen.

En ole käynyt Kamakuran temppelissä. En ole käynyt Japanissa. Los Angelesissa on erään tunnetun roiston, Huntingtonin puutarhassa Japanin valtion sata vuotta sitten lähettämä talo tarpeineen.

Sen näkeminen oli kova paikka. Niin suuri osa siitä, mitä olin luullut Kurosawan ja ennen kaikkea Michoguchin elokuvataiteeksi, olikin arkkitehtuuria.

Rakennus ja sitä ympäröivä pieni kivikkopuutarha kääpiöpuineen oli käsittämättömän rikas, ja taloon, talosta ja talon läpi avautui jatkuvasti uusia, aikaisemmista aivan poikkeavia näkymiä. Siitä alkaen olen suhtautunut hyvin varovasti puheisiin tilasta ja tilan tunnusta. ”Folly” voi parhaimmillaan keino jäsentään tilaa.

Jos joku lukijoistani sattuisi olemaan sortumaisillaan syntiin eli melkein valmis kuuntelemaan klassista eli hyödytöntä musiikkia oppimismielessä, Yle on mielestäni nyt räjäyttänyt pankin. Sibelius-viulukilpailun toteutus on loistava. Alkuerät voi kuunnella suorina digitaalikanavalta, mutta hauskaa on myös kuunnella niitä Areanasta (areena.yle.fi) ja todella juhlavan hyvä on ”kisastudio” (http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/), jossa kaksi viulistia ja kaksi toimittajaa käy läpi päivän esityksiä. Samassa ruudussa pyörivät facebook-kommentit, jotka näyttävät olevan johdonmukaisen asiantuntevia.

Tässä vaiheessa kilpailijat ovat soittaneet pakolliset kappaleet. Kuullaan Paganinin kapriisi, Mozartin viulukonserton osa pianon säestämänä ja Bachin – en ole katsonut sääntöjä – itse valitun partitan osan.

Olen kuunnellut useimmat kilpailuesitykset. Kaikilta nuorilta soittajilta on karannut Bach käsistä. Nämä ”sooloviulusonaatit” ovat ylivaikeita. Kirja sanoo hauskasti: ”brutally difficult”. Jos ne saa soitetuksi teknisesti läpi, musiikki lentää ikkunasta ulos. Usea kilpailija on halunnut soittaa niitä ”kauniisti”. Silloin alkaa intonaatio äristä ja kuuntelija kummastella. Lisäksi rytmi särkyy.

Yksi todistettavasti mahdoton ongelma aiheutuu runsaista soinnuista, jotka on viululla tietenkin pakko soittaa arpeggioina, kiskaisemalla yli neljän kielen, ja jos meneillään on fuuga tai chaconne, ja vielä nopea, sävellyksen selvästi edellyttämä rytmin helminauhamaisuus (rukousnauhamaisuus) on mennyttä kalua.

Studion asiantuntijat selvittivät myös, että jousikäsi on useille se ongelma. Näin huimaavan vaikea ohjelma on useiden lihaksistolle liikaa, ja kun soitin on viulu, myös tämä tietysti kuuluu heti.

Ihmettelen, ihailen ja säälin ihmisiä, jotka ryhtyvät tällaiseen. Ja ainakin nämä teokset on sävelletty kerran kuultavasti, jotta ne häipyisivät avaruuteen, kukaties johonkin toiseen maailmankaikkeuteen, kukaties ei.

Kun olin pieni vielä, tai ainakin nuori, minulla oli nämä Bachit kolmena LP-levynä, Menuhinin, Szeryngin ja Grumiaux’n . En päässyt niistä mihinkään sisään. Erikoista kyllä, Heifitzin 1952 levytys, joka on nytkin saatavissa helppohintaisena kaikissa muodoissa, on oma valintani. Se on erikoista mm. siksi, että en pidä Heifitzista, siis yleensä, vaikka hän soittaa nuotilleen. Nykyisistä ehkä Rachel Podger? Täytyy kuunnella lisää. Löytyy runsain mitoin Spotifysta.