Huono ihminen

Eräs kunnon mies tapasi soittaa yöllä ja sanoa nyyhkäistyään:” Jukka… Minä olen huono ihminen.” Kysyin, eikö hänellä ole mitään uutta kerrottavaa, jolloin hänen vaimonsa yleensä sulki puhelimen.

Se oli silloin, kun miehet olivat rautaa ja puhelimet bakeliittia. Tai saattoivat ne olla muuta ainetta, mutta niihin oli tapa vastata touhukkaasti päivällä sekä yöllä. ”Heartbeatissa” jota en jaksa enää seurata, ja sadassa muussa sarjassa, poliisi lähtee rikospaikalla kerittyään vimmatusti sotkemaan fillarilla, etsimään lähintä puhelinta… Joillakin julkisilla paikoilla oli vain poliisilla ja palokunnalle – nykyisen pelastuslaitoksen edeltäjä – tarkoitettuja puhelinkojeita.

Ette varmaan usko, mutta kaduilla oli vihreitä, lasiseinäisiä koppeja, joiden sisällä oli rikkinäinen puhelin. Vielä pidemmän aikaa sitten siinä puhelimessa saattoi olla luurikin tallella, ja silloin oli mahdollista tipauttaa kolikko kätevästi hahloon, kiertää päättäväisesti numero ihan niin kuin elokuvissa, ja puhua suunsa puhtaaksi. Eikä verkko kaatunut kertaakaan!

Teemu Keskisarja kertoo uutuusteoksessaan ”Vihreän kullan kirous. G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit” (Siltala, 2010) kohdehenkilön, Mäntän patruunan, Suomen paperiteollisuuden suurmiehen tiivistäneen aikalaismielipiteen itsestään: ”Sanalla sanoen, hän on huono ihminen.”

Kirja on Markku Kuisman korkeaa koulukuntaa eli talous & kulttuurihistoriaa ensisijaislähtein. Siihen sisältyvästä päätellen Serlachius (1837 – 1901), sukujuuriltaan Pernajan Särkilahtia, ei ollut läheskään kaikissa asioissa tohelo touhupetteri. Ainakin luonnehdinta, jonka hän antaa itsestään, on terävä ja tosi.

Samaa voisi sanoa useista myöhemmistä paperipatruunoista, joista mainitsen nimeltä vain Raf. Haarlan.

Suomalaisessa perinteessä, esimerkiksi ”Pohjantähdessä”, korskea kartanonherra sanoo kunnon suomalaiselle: ”Sinä ole yksi hoono mies.” Ja niinpä viimeistään kansalaissodassa paukkui.

Ehkä joku kertoisi, vieläkö huonoja naisia on olemassa. Minulla on ollut ilo ja kunnia ihailla, välimatkan päästä kumminkin, useita joista sanottiin näin. Eilen kun oli vakavassa mielessä puhe nimityksistä ja nimittelystä, jatkan tänään toteamalla, että huonoja naisia olivat ne, joita pojat sanoivat hyviksi naisiksi.

Kysymyksessä oleva ryhmä naisihmisiä, joillakin seudulla ammattinimikkeellä ”ylleinen”, tunnetut, olivat ”vähän… sellaisia.”

Toisin kui Serlachius, Leppäsen Preeti ja kansanlaulun laulaja ilmaisivat asian viitteellisemmin: ”Tällainen poika / tällainen mies.” Ei sitä tällaisten miesten parane…

Lieneekö pronominien rikkauteen kiinnitetty riittävää huomiota? Mies on vaimolleen ja vaimo miehelleen ”toi”, jos välit ovat kunnossa. Makeimmassa nousuhumalassa isoisä voi lipsauttaa lellipojalleen: ”Mitä meidän Matti?” Tuo ”meidän” on se ihmeellinen kunniamaininta, jota voi kanttaa sydämellään lopun ikänsä.

”Tommonen” on ranskaksi ”le truc”.  ”Isä, mikä toi tommonen on, toi ton tommosen vieressä?” Verkosta löytyvä loistelias valikoima ranskan sanakirjoja. CNRTL sisältää kaiken tarpeellisen. Sen mukaan ”truc” on arkikielessä jokin, mitä ei haluta nimetä tai jonka nimitys on unohtunut.

Sanoilla pelehtiminen tuli mieleen, kun eräässä Jan Guilloun romaanissa haetaan erikoissanakirjasta selitystä termille, joka on myös suomeksi ”kelvoton yritys”. Murhasta ei joudu syytteeseen se, joka sekoittaa toisen kahviin tislattua vettä luullen sen olevan ärhäkkääkin myrkkyä. Elämä on kelvoton yritys.

Ja sanasta huono on tietysti mainittava kiusallinen tilanne, se että jollakulla, ikään, arvoon ja sukupuoleen katsomatta, on huonot housussa.