Sivun näyttöjä yhteensä

5. lokakuuta 2016

Kohtaanto


Kateuteen sekoittuu harmia, kun katselen Matti Kurjensaaren muistelevia kirjoja. Valitettavasti ehdin jossain määrin tutustua henkilöön ja käsitin, että siipimies ei pääse höyhenistään. Siitä huolimatta ne viisi tai kuusi nidettä, joiden alaotsikko on Muotokuvia muistista, ovat aidosti mielenkiintoisia.

Käyn katsomassa, ovatko niteet tallella – eivät ehkä ole – mutta muistan esimerkiksi Jörn Donnerista ja Erkki Tuomiojasta julkaistut muistikuvat, molemmat yli 40 vuoden takaa. Muistamani otsikko ”Patriisin kapina” sopisi kumpaankin, sikäli kuin vanhastaan virheellisesti käsitetty roomalainen patriisin käsite ymmärretään sitkeästi väärin.

Jako patriiseihin ja plebeijeihin menetti merkityksensä viimeistään 200 eKr. Caesar oli patriisisukua – Iulii), Augustus plebeiji (Octavii). Brittien vielä taannoin itsestään ironisesti ja toisista loukkaamistarkoituksessa käyttämä nimitys ”plebeiji” on perusteeton. Olisi helpompi sanoa vain ”hampuusi”, joka meillä tarkoitti ruotsin kieleen liittyen satamajätkää eli asiallisemmin ahtaajaa. Se oli raskas ja kunniallinen ammatti.

Kirjallisuudessa hämärien miesten kirjoitukset ovat mieluisia. Elämässään ahkerasti luovineen Kurjensaaren rinnalla tulee mieleen yllättäen Raoul Palmgren, joka varmaan vasemmistolaisuutensa vuoksi on tapana sivuuttaa aikakauden merkittävistä kirjoittajista puhuttaessa, vaikka jokin innostunut mutta lapsellinen Vaasikivi muistetaan mainita.

Varttuneen ikänsä Oulussa professorina toiminut Palmgren – tämän nykyisen lahjakkaan Reidarin isoisä siis – julkaisi kauan sitten salanimellä R. Palomeri kirjan ”30-luvun kuvat”, joka ainakin tuntui paremmalta ajankuvalta kuin Paavolaisen ja Waltarin. Paino on sanalla ”ajankuva”.  Mainitsemani suuremmat nimet olivat tyylittelijöitä eli heidän suuruutensa oli myös heidän rajoituksensa.

Olen lukenut sata kirjaa ikätoverieni muistelmia yrittäessäni ymmärtää, mitä kummaa tapahtui 1960-luvun puolivälin jälkeen. Selvää en ole saanut eikä mikään muistelmista nouse massan yläpuolelle. Juuri tänään olen sitä mieltä, että jos Pekka olisi jättänyt Lehtosen ja Saarikosken hiukkasen vähemmälle, hän olisi voinut näköalapaikaltaan voinut kirjoittaa sen muistelman.

Matti Klingeä olen useaan kertaan kehunut. Sekä päiväkirjat että muistelmat ovat mieluisia lukea ja paljon mainettaan parempia. Lukija tekee pahan virheen ärtymällä muistelman kirjoittajan omahyväisyyteen. Muistelmien kirjoittaminen on omahyväisyyttä, myös silloin kun kirjoittaja piehtaroi omassa viheliäisyydessään, mitä Klinge ei tietenkään tee.

Senkin olen sanonut toistuvasti, että vaikka Panu Rajala on suuri hutilus ja hävettävän valmis esittelemään sekä omia että toisten häpeän aiheita, hän on varsin hyvä elämäkerturi. Juuri Waltarin elämäkerta on hieno. Sääli ettei Rajala taida olla toimen miehiä. Lehdessä esitelty Waltarin Tunturikadun koti, joka on siis jokseenkin ennallaan, voisi osoittautua museona samalla tavalla suosituksi kuin Astrid Lindgrenin asunto Tukholmassa. Tosin oma suosikkini on Kööpenhaminan Kierkegaardin koti.

Kohtaanto lienee työmarkkinoiden tai ministerin kielenkäyttöä. Se tarkoittaa, että työttömyydestä huolimatta myös työpaikkoja olisi, mutta hakijat ja tekijät eivät kohtaa toisiaan. Tuota kohtaantoa haluttaisiin aiheellisesti edistää.

”Kohtaantojen” kuvaaminen on mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi Kurjensaaren kohtaamiset, joiden malli muuten saattaa olla V.A. Koskenniemi.

Valmiiksi kieleemme istahtanut sana viittaisi kirjallisuuteen ja taiteeseen ja julkiseen elämään siirrettynä tärkeisiin tapaamisiin. Hyvin monella on näitä kokemuksia. Sitä kohtaa enemmän tai vähemmän sattumalta ihmisen, joka muuttaa ehkä itsekään sitä tarkoittamatta paljon.

Tässä kohden en luettele nimiä, mutta tiedän muutamankin ihmisen, joista joku erittäin asiantunteva on tehnyt muusikkoja. Joissakin tapauksissa on riittänyt, että kuulee pätkän asianomaisen laulua tai soittoa. Se toki on epätavallista. Tavallisin on se elämänkulku, joka toteutui jazzissa Charlie Parkerin ja John Coltranen kohdalla. Kumpikaan ei herättänyt varhaisvuosinaan mainittavaa huomiota edes toisissa muusikoissa, mutta eri syistä kimpaantuneena heittäytyi harjoittelemaan enemmän kuin kukaan toinen koskaan ja loi näin jotain aivan uudenlaista.

Tiedän pari henkilöä, joille on luvattu runsas rahoitus ja muut mahdollisuudet väitöskirjan laatimiseen matematiikasta tai fysiikasta, mutta asianomainen on, lempeästi hymyillen, kiittänyt luottamuksesta, ja siirtynyt loppuiäkseen johonkin Jumalan selän taakse lehtoriksi herättämättä koskaan ympäristössään sanottavaa huomiota. Yhdessä tapauksessa syy oli heikko sydän, joka sitten kuitenkin kesti eläkeikään asti. Ratkaisu on joka tapauksessa kunnioitettava.

Yksi tapaus on henkilö, jota kosittiin jopa Saksan yliopistoihin. Hän jäi vakaumuksensa johdosta koko iäkseen pienenlaisen maalaiskunnan kunnanlääkäriksi. Ohikulkumatkalla tutkijat ja professorit pistäytyivät hänen kahvipöydässään kyselemässä neuvoja kiperiin kysymyksiin.

Kukaan ei pitänyt häntä hupsuna eikä löyhänä idealistina, koska sotien aikana koko ammattikunta ja osa riittävän korkeita upseereita sai nähdä, että lääketieteellisiin kykyihin liittyi ilmiömäinen organisaattorin taito, jolla totisesti oli käyttöä sotasairaaloissa.

Eilen puheena ollut britti C.K. Chesterfield kiteytti tapansa mukaan tämänkin ilmiön paradoksiin. ”Idealismi on suurinta käytännöllisyyttä.”

Toisin sanoen aatteellisuus tähtää käytännön tekoihin niin että esimerkiksi tosi idealistinen ja viisas pappi saattaa saada aikaan paljon hyvää.

”Suurin idealisti on käytännön nero.”

Aivan. Voisi mennä niin pitkälle, että kiistäisi muun nerouden. Ei kai kukaan ole nero ellei hänellä ole ideaa – ideoita – ja kykyä tehdä niistä totta.

Ei ole kovin mielenkiintoista tarkoittaa idealismilla niitä täysin epämääräisiä, kuuman ilman kohottamia ja tuulen kuljettamia hattaroita, joita eri ihmisten aivoissa leijuu. Paras tapa käyttää sellaista idealismia on käyttää sitä väärin.


18 kommenttia:

  1. Kuettuani penskana liikaa ja kuvitellen, että olisi varaa valkata panin lopun elämänkertojen lukemiselle ja sosiologian tajuamiselle sekä siitä puhumiselle. Ajattelin, että on mielenkiintoisempaa lukea teoksia kuin teoksia niiden tekijästä (joka parhaimmilaankin on arvailua). Rakennelma on toiminut kohtuullisen hyvin ja siitä olen poikennut vain sellaisten henkilöitten kohdalla, jotka eivät itse ole kirjoitelleet. Viime aikoina on tullut tehtyä kiinnostavia poikkeuksia. Lienee hyväksi säilyttää kartassaan valkeita alueita, sillä tuttujen tutkiminen uudestaan taitaa olla eräänlaista ristisanatehtävien ratkomista.

    Eräs poikkeuksista oli Balzac. Kaikki alkoin Ateneumin Rodin-näyttelystä, jonka merkittävin patsas oli Balzacin muotokuva. Sitä aikanaan haukuttiin ei näköiseksi. Siihen Rodin vastasi siihen tapaan, että hänen näkemyksensä on tarkempi kuin valokuva (mieleen tulee Egon Friedell). Patsaan muisto mielessäni kaivoin hyllystäni Zweigin Balzac-elämänkerran ja sen jälkeen siitä tulistuneena jokaisen kirjaston Balzacin. On hienoa löytää jotakin uutta. Den som spar, han har.

    Balzac on niin konkreettinen -- eräs kirja alkaa kirjapainotaitohistoriallisella kuvauksella ja joka kirjassa haisee realismi ilman että siitä roiskuisi vaatteille. Kirjoissa on ihmissuhteiden mekaniikkaa monela tasolla. Ja sen lisäksi niissä on jazzmaista rytmikkyyttä eli sen vaihtelua.

    Mutta edelleenkin karttaisin elämänkertoja -- jos niistä pyritään tekemään mahdollisimman tarkkoja.

    VastaaPoista
  2. Aivan. Voisi mennä niin pitkälle, että kiistäisi muun nerouden. Ei kai kukaan ole nero ellei hänellä ole ideaa – ideoita – ja kykyä tehdä niistä totta.
    voihan sitä niinkin pitkälle mennä, mutta miks pitäis? teoreettinen nero on eri nero kuin käytännön sovellusten keksijä (kuten esim. Steven Jobs).
    hohhoijaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikähän estää toista keksimästä ja kolmatta toteuttamasta ensimmäisen idean saaneen kanssa yhteistyönä? Ei kai muu kuin työmäärien epäsuhtaisuus?

      Poista
  3. Olen lukenut vain Matti Kurjensaaren kaksi ensimmäistä Muotokuvia muistista -teosta. Niissä on kiteytyksiä, joita ei käsittääkseni muualla ole. Liikkuma-alue on laaja. Punainen lanka: 1930-luvun nuorten elämändraama. Näkökulma on pääasiassa myönteinen, silloinkin kun kohteena ovat Matti Virkkunen, Päiviö Hetemäki tai Vilho Helanen, jotka ovat näkemyksiltään tai elämänpiiriltään kirjoittajasta kaukana.

    Blogi-isännän kirjoittamia muotokuvia olisi kiinnostava lukea. Ehkä niiden kautta löytyisi avaimia 1960-luvun mysteeriin? 50 vuotta tapahtui sivistyksen räjähdys: peruskoulu käynnistettiin, eliittiyliopiston korvasi massayliopisto. Syvällisen kulttuurisuhteen vanha ja pitkä perinne katkesi. Katkoksessa oli hyvää ja pahaa.

    VastaaPoista
  4. Lempeän Lenin-sedän nimiinhän on pantu ilkeydessään osuva idealistin määritelmä: hyödyllinen idiootti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Lempeä Lenin-setä" kosti megalomanisella raivolla terroristi-veljensä teloituksen muun muassa käskemällä teloittaa viattoman sairaan pikkupojan, tämän viattomat teini-ikäiset sisaret ja äidin sekä isän, joka sattui olemaan tsaari. jolle hän halusi varsinaisesti kostaa. Vuosikymmenien sorto ja miljoonien murhaaminen yhden anarkistin kuolemantuomion vuoksi.

      Poista
    2. Varakkaan porvarisperheen häiriintynyt poika, samanlainen kuin muutkin hyödylliset idiootit.

      Poista
  5. Missä tuo Kierkegaardin koti on? En ole koskaan kuullutkaan, että hänellä olisi kotimuseo.

    VastaaPoista
  6. Voi, Suomessa tapahtui vuoden 1965 jälkeen vatavasti asioita, jotka muuttivat yhteiskuntaa ja suomalaisten elämää.
    Kirjallisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tuli underground-liike kärjessään Jarkko Laine ja MA Numminen. Samoin vaikuttajaksi nousi esempee Roknoosi-Poutiaisen ja Vennamon johdolla. Hekin toivat maamme eliitin elämään jotain, joka piti ottaa vakavasti. Tuli tietokone, jonka Roknoosi-Poutiainen selätti yhdessä yössä sata-nolla. Politiikkaa suurempi mielipiteiden jakaja oli TV:n Jatkoaika, jossa Taanila, Lenita ja Donner viisastelivat, ja kansa katsoi.
    Ja tuli aivan uusi ääni: Beatles, Suomessa Jormas ja Topmost. Niiden rinnalla silloiset kiky-sopimukset eivät merkinneet mitään.
    Muutoksen sinetöi keskioluen vapauttaminen. Se veti suomalaiset veteraanit, tiedostavan nuorison, opettajat ja muun intelligentsian samaan kaljakuppilaan. Kuppilassa kävi jatkosota, nuoret maalasivat taivaanrantaa luettuaan "Vasen laita lavean" tai "Suomi sulo Pohjolan", Leevi Lehtoa tai Jarkko Lainetta. Kuppilan jukeboksissa soi kerta toisensa jälkeen Huuhaa-Innasen Esteri kohtalon lapsi.
    Kekkonen osasi enää hiihtää tai kalastaa.
    Olavi Virta ja Toivo Kärki kuuluivat menneisyyteen. Saarikoski siirtyi ansaitsemalleen tasolle: juoppo, vasemmiston kärkeen nostama omatekoinen "runoilija".
    Intelligentsia aloitti kaljaillan korskeasti keskenään, mutta lopetti aamuyöstä veteraanien kanssa rantapusikossa Elämää juoksuhaudoissa laulaen.
    Siinä lyhyt katsaus vuoden 1965 jälkeiseen uuteen aikakauteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkka oli katsaus, noin se meni, ainakin suurin piirtein. Olisikohan sen murroksen aiheuttaja ollut televisio?

      Poista
    2. Täytyy nyt sen verran korjata, että Huuhaa-Innasen kappale oli tietenkin ELSA, KOHTALON LAPSI. Tuo Esteri(, tyttö sadepisarain) oli Elsan jälkeen tullut jatkohitti Innaselle.
      Tuo Elsa on minulle varsin tuttu, koska isoäitini oli Elsa eikä hän pitänyt lainkaan siitä, että tuo Elsa-tango jatkuvasti soi radiossa...

      Poista
    3. Vastaus tähän latisteluun on Otto Donnerin levyllinen "En soisi sen päättyvän", 33 ja puoli kierrosta Saarikoskea kauniisti sävellettynä ja laulettuna mm P. Willbergin toimesta ja Love Recordsin kustannuksella.

      Poista
  7. Muuhun en kommentoi mutta hattarallisuuteen sen että saako olla häijy ja kysyä mikä on idean massa? Juu, hoksaan kyllä mihin hän tähtää mutta katson että typeriltä ja pöhköiltä - jopa täysin umpityperiltä - muka-muka ideoilta ja niiden möläytyksiltä ei ole viisasta viedä sanansijaa. Se kipinä on aina puhdas, viaton, uusi. Aluksi, ensin, jokin outo ja älyä ja varsinkin järkeä väistävä kummaakin kummempi se on, sen olemus on jotenkin.. ilkikurinen? Tämän ajattelemisesta olen ollut harrastunut jo ties kuinka kauan, en oikeastaan edes muista kuinka pitkään mutta olen yhä varmempi että pidän sen miettimisestä. Miksi niin on? Voi vain toivoa että jokin kipinä lyö, kun jaksaa jännittää.

    Einstein imeskeli aikalailla mehuttomaksi sanojansa mutta sanoipa kuitenkin kerran vähän vähemmän omahyväisesti että: "Et koskaan todella ymmärrä uutta teoriaa, totut vain siihen vähitellen."

    Mikäpä siinä, ei höpsömmin lohkaistu. Teoriahan merkitsee monelle jotain kummallisuuden ja käyttökelvottomuuden väliltä, jokin hoksaamisnopeuden ja siis älyllisen nokituksen koepala tai sen tapainen peliväline, siis. Tuntomerkit täyttävä onkin eri otus... Näissä teorioissa, siis oikein tarkoin sanoakseni oudoissa ideoissa on kyllä se yhteinen tekijä että ne ovat lähes poikkeuksetta syntyneet yksissä aivoissa. Miksi? Tämä se on yhden kerran ja kunnolla kumma kohtaanto, saakeli. Sitä muuten valtaan päässeiden ja sitä vakiinnuttavien tiedetään pelkäävän. Se on helppo ymmärtää. Jos nyt ottaisia tyyris ja metkuileva kansanketale todella asiakseen innovoida ja näkisi vaivaa saadakseen niitä edes pikkuisen toteutetuksi niin minä en pidä sitä ollenkaan hyvänä ideana. Melko vaarallista ja arveluttavaa peräänkuuluttaa sellaista porukoilta. Miten siinä käy jos joku saa suorastaan jumalaisen idean ja nyppäisee päästään vaikka täysin upiuuden valtiomuodon, häh? Jos minä olisin valtioherran työmaalla pehtoorina niin minä heti piankin siihen löisin topin ja sanoisin että massat työssä pellolla aivan vaiti ja ennenkaikkea niin paljon teettäisin ettei kukaan jaksaisi mitään innovoida. Niin, ja uhkailisin että kerron herroille ja nepähän perkele vievät teiltä järjen turruttavat telkkarin viihdesarjat... Jopa uskoisivat massat, kurittomat ja kelvottomat. Valtiotaan eivät ole missään koskaan ansainneet, vai oletteko kuulleet että olisivat? Jospa se on sittenkin vain valtion idea, että et ymmärrä mutta totut? Tai Einstein oli hyvä klassisen tiedemiehen teoreettinen malli?

    VastaaPoista
  8. Tove Janssonin Taikatalvessa Tuu-tikki on ihailtavan filosofian oppisuunnan perustaja.

    Näin:
    "Kaikki on hyvin epävarmaa, juuri se tekee minut rauhalliseksi."

    Tälle kihersin aina pienenä. On sanottava että jos oli jaksavia lukijoita niin kyllä oli haastava kuuntelijakin. Ottakaas se kirja käteen ja etsaiskaa joku vähän päälle nelivuotias joka tahtoo perusteellisesti kuulla aina samaan kohtaan saakka samat kirjat, uusintana. Ei suostu ellei tule koko hoito alusta ja kunnolla. Ei nuku, ei kinaa vaan on ja vaatii että nyt tämä tänä iltana eikä mitään tinkipeliä. Ei pidemmälle, vain tähän omaan erilliseen kohtaan. Muistelin erään kätevästi lähellä asuvan tätiolennon kiusaksi tätä mahdollisimman kepeästi aihetta sivuten saadakseni tietää mitä mieltä tästä piirteestä on kenties saatettu olla mutta hänpä ei ollutkaan tiedustelulle otollinen ja sanoi katsetta radion kuuntelulta käyttämättä että niin, no, sinähän olet aina tiennyt mistä pidät, sitä on suvussa, kuinka niin?

    Äsh. Kuinka voisi epäoppia lukemaan? Tekisi kovasti mieleni opetella myös matematiikka huolellisesti uudelleen aivan alusta asti. En pidä älystäni, en ole koskaan pitänyt siitä. Se tekee minut rauhattomaksi. Lisäksi olen aina tuntenut lievää mutta lähtemätöntä vierautta, erillisyyttä. Ihmiset ovat liian arvokkaita itselleen, onneksi heillä ei ole siitä juuri mitään tietoa. Ihmisiä pitäisi rakastaa helvetin paljon enemmän ja lujemmin perustein. Onneksi kukaan ei ole vielä toden teolla ryhtynyt siihen ja eräs Jeesuskin huitaistiin hengiltä, mitähän siitäkin olisi seurannut jos...

    VastaaPoista

  9. Menisikö yksillä häpeillä. Raimo Sailas. Ja Harri. Valistuksen veljekset Nivalasta, loput luokkatoverit olivatkin körttikotiankkureissa. Perinteistä irrottiin eri kodeissa eri syistä mutta irrottiin kuitenkin -ja nyt sitten ollaan tässä. Sekasorrossa ja sodan odotuksessa.

    Kun kirja on lukematta ja taitaa jäädäkin ellei sitten uutta ilmenisi, sanon vain Koiviston ja Sailaksen tapaamisista Kaksi kautta muistelmista siis, että ei siinä uutta velkaa kaivattu eikä kaivettu. Mutta vanhassa oli jatkamista eli uusimista. Missäkö vanhassa kun valtio ei ollut velkainen?

    Tämä olisi sellaista Guinness tietovisaa. Velka tuli kuten Irlannille 2008. Pankeista. Pakotettuna eduskunta meni meillä takaamaan finanssijärjestelmän ulkomaiset vastuut eli valuuttavelat. Ne olivat Riikosen velkoja. Reaganin polvilleen nujertama Japani lopetti Amerikan valtauksen ja rahaa riitti antaa kelle hyvänsä. Juhani Riikonen älysi ottaa. Tämä oli ihan simppeliä valuuttojen carry trade systeemiä.

    Suomessa uutta koska pääomien tuonti oltiin vasta vapautettu. Sen liberan meille pakottivat IMF ja Efta ja kansainvälinen sääntelystä purkusuuntautuneeksi megatrendittyvä regime. Thatcher ensimmäisinä virkatöinään otti Toyotan ja Hondan saarilleen luottotyöläisvetoisen Leylandin sijaan ja muuta. Big Bang seurasi ja City aukeni KOPuttaville.

    Juhani Riikosen velkojen perintälykkäystä se Iiro Viinanen siellä Japanissa kinusi. Yhdessä yleisötilaisuudessa näin paniikkihermon pohjalaisjäärän Mäki-Hakolan, pankkivaltuusmies. Että kaiketi mies oli paitsi heikossa hapessa, niin myös huonossa infossa, Suomen Pankin vika. Rahajärjestelmän nopeasti lipuessa pois tehdasrakentamisesta, = just sitä minkä vieläkään vain Juha Siltala osaa sanoa, että lisärahan on tultava työn kautta. Elikkä tuoretta rahaa lapioitakoot reaali-investointeihin eikä omistusten järjestelyihin, ne tehtäkööt omilla rahoilla ei luottolaitos-kansantaloutta omaan etuiluun alistaen.

    Ihan peruskauraa. Ja viime aikoinahan on paasattu kuinka oma keskuspankki Ruotsi esim. on tärkeä. Ja onhan se. Ei Suomesta olisi jääneet virkamiesten palkat maksamatta eivätkä lapsilisät vaikka Japani olisi julistanut Suomen konkurssiin. Ihan omalta setelipainolta olisi markkoja tehty ja kulut hoidettu pahimman yli.

    Yksi paha vielä vaikka edellinenkin käsittämättömissä. (Voi Kemppisparkaa kun minut on riesaksensa pantu.) Kun meiltä investoinnit loppuivat, niin Pohjola-Ilmariselta eivät. Sen antolainat olivat pankkitaatut (ja siksi SYPin luottotappiot, ne olivat eläkeyhtiöiden takaisinlainauksen takauksia). Siis Suomen valtiota lisälainotti ihan omat markkalainaajat hirmukorolla ja tuottoisasti. Viinanen menikin sitten pääjohtajaksi Pohjolaan täytetyään sen uudella valtionvelalla ja huippukorkotuotolla.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  10. Eräs Kurjensaaren 60- ja 70-luvun vaihteen kiteytyksistä koski suosionsa hurjalla huipulla kiipeillyttä Hymy-lehteä: "suomalaisen koulutusyhteiskunnan hymytön peräreikä".

    Eipä saattanut "Salosen poika" aavistaa, miten kerran tulisi aika, jolloin tuo hymyhuulinen hymyttömyys olisi tavoittanut suuren osan siitä, mitä ennen nimitettiin kulttuuriksi: päivälehtien ns. kulttuurisivuista (keltaisen lehdistön päivittäisistä "vahingossa nolosti vilauttelevista" naikkosista puhumatta) aina ent. "autoritaarisen" sivistyskäsityksen lippulaivan Ylen paraikaa hitaasti mutta varmasti tapahtuvaan suureen käännökseen kapteeni Kivisen & co(c) johdolla. Siitähän "markkinakin" tykkää.

    VastaaPoista
  11. Ei nyt oikein voi väittää, että Panu Rajala ei olisi toimen miehiä, kun kirjailijaelämäkertoja on ilmestynyt lähes joka vuosi, ja mielestäni hyviä, muutkin kuin se paras, Unio mystica. Mitä niitä nyt on, Paavolainen, Huovinen, Aho, Sillanpää, se Intoilijakin. Ensi vuonna taitaa olla tulossa jotain Eino Leinosta. Se on kai ollut Satu Waltarista kiinni, että kotimuseota ei ole voitu alkaa suunnitella, mutta tyttärenpoika taitaa nyt suhtautua ajatukseen myönteisesti. Ei se tietysti pelkällä ajatuksen voimalla nouse.

    Klingen muistelmat ja päiväkirjat ovat myös hyvin mielenkiintoisia, ajasta, jonka meikäläinen lukija on itsekin elänyt. Siinä voi ihan vapaasti olla samaa tai eri mieltä monista asioista, ja onkin, tätä viimeistäkin lukiessaan. Mutta että antinordisti? Ei nyt sentään! Ruohonjuuritasolla on tullut olluksi mukana yli 40 vuotta.
    "Länsi ei ymmärrä Putinin ja Erdoganin merkitystä maidensa vaikutusvallan ja sisäisen koheesion rakentajina." Sen kai nimenomaan ymmärtääkin, että omaa valtaansa pönkittävät, mutta ei sitä hyväksy. Tai että Venäjä olisi toiminut Syyriassa ansiokkaasti! (Jos oikein ymmärsin.)
    On siellä tietenkin myös paljon historiatietoutta, ja sellaisia detaljeja, joita ei muuten tule vastaan, kuten että Den Gyldene Freden perustettiin Suuren Pohjan sodan ja Uudenkaupungin rauhan muistoksi. Tai että Smolnan naisopistossa oli suomalaisiakin tyttöjä ja maksut tulivat keisarin suomalaisesta käsikassasta. Kirjoittajan tiettyä omahyväisyyttä ei enää juuri huomaakaan. Jos joku on ahkeroinut ja menestynyt ja on hienovaraisesti tyytyväinen elämäänsä, onnikin ollut myötä, niin mitäs siinä muilla on huomauttamista. Sellaisia saisi Suomessa olla enemmänkin - eihän täällä sentään mitään trumppeja olla.

    Kurjensaaren kirjoja tuli aikoinaan muutama luetuksi, hän taisi jotenkin osua asioiden ytimeen ja tyyli oli luistavaa.

    Tove Janssonin ateljeeasunto on museoitu, mutta sinne pääsee vain ryhmänä ja sopimuksesta. Olin aikoinaan Tove Jansson -seuran perustamiskokouksessa, ja siinä joukossa pääsin siellä käymään. EG

    VastaaPoista
  12. Ei löydy Kierkegaardin kotimuseota esimerkiksi Tripadvisorin museolistauksesta. Olisiko kyse sittenkin ollut H.C. Andersenin kotimuseosta?

    https://www.tripadvisor.co.uk/Attractions-g189541-Activities-c49-oa30-Copenhagen_Zealand.html#ATTRACTION_LIST

    VastaaPoista