Sivun näyttöjä yhteensä

18. lokakuuta 2016

Mene pois






Joku veljistäni tai sitten minä sai pienenä arkisen käskyn: mene pois. Näin puhuteltu kääntyi ja kysyi, missä se poi on.

Tänään Rovaniemellä huomasin olevani poissa. Olin tehnyt sen mitä olin tullut tekemään eli käynyt läpi eräitä kirjoja ja esineitä Arktikumin kokoelmissa ja sitten istahtanut. Jos joku olisi sattunut kiinnittämään asiaan huomiota, hänestä siinä olisi voinut olla mies, joka on vaipunut ajatuksiinsa.

Muistan kyllä edelleen ne ajatukset, mutta niitä ei ole aivan helppo selittää. Myyntihyllyssä olevista puukoista minua jotenkin kiehtoi Marttiinin Carbinox T508, jossa tavanomainen tasapainoilu ruostumattoman ja hiiliteräksen välillä on ehkä ratkaistu sekoittamalla metalliin jokin määrä kromia.

Ajattelin että tuota pitää päästä kokeilemaan, mutta ei nyt, koska saa niitä kai Helsingistäkin ja lentokoneeseen puukkoja ei saa viedä.

Samaan aikaan mielessä heilahtelivat toverukset Stalin ja Molotov, koska aamulla olin ehtinyt jo todeta, että Kimmo Rentolan uusi kirja sisältää sekä lähteitä että yhteenvetoja, joita on syytä harkita huolellisesti. Ikään kuin suomalainen historiantutkimus olisi vapautumassa sellaisesta Suomi-keskeisyydestä, joka on omiaan vetämään tulkinnan vinoon.

Ja ehkä mielessä oli sekin, että huomenna on vielä matka. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, mitä Persbrand ja kumppanit ovat tehneet Macbethille hyvin pienellä näyttelijäkunnalla.

Luultavasti se ilmiö, että erikseen ja yksittäin asialliset ajatukset liehuvat rivissä kuin monenkirjavat pyykit narulla, on näitä korkean iän merkkejä. Seuraavaksi opin varmaan nukahtamaan kesken lauseen niin kuin isoisä Simpson.

Sitä voisi keskustella vaikka yleisestä varallisuusoikeudesta, ruveta kesken kaiken kuorsaamaan ja sitten kymmenen minuuttia myöhemmin ikään kuin jatkaa: niin että missä on minun omenapiirakkani – minä vain kysyn.

Todellisuudessa tuo tila on nautinnollinen. Minua on siunattu sillä. Erikoisen mieluisaa on mennä pitkäkseen odottamaan television iltauutisia ja havahtua joskus yhdeksän jälkeen siihen, että vaikka ei ole varsinaisesti nukkunut, ei ole mitään tietoa siitä, mistä uutisissa puhuttiin.

Ehkä useammin palvelutaloissa kuin siviilipuolella olen pannut merkille, että joillakin on taito käyttää paljonkin aikaa lehden lukemiseen ymmärtämättä sanaakaan lukemastaan ja muistamatta siitä mitään.

Lentoasemalla tiedelehdessä mainittiin joku ihminen, jolla oli niin kummalliset proteiinit, että hän muisti vaikka mitä, ja kerrottiin esimerkkejä. Niin minäkin muistan. Oli palautettu geometrian kokeet ja ne olivat menneet joko huonosti tai sitten hyvin. Sitä en muista. Mutta muistan miten rapainen tie oli ja kuopillakin vielä, Muistan että mietin, missä mahtaa olla se pieni jakoavain, että saisi kiristetyksi ruuvia, kun rapakaari rämisee. Ja soittokellokin yritti kiertyä alassuin. Ja takki oli sitä sellaista tekomokkaa, musta. Ne olivat sinä vuonna kovasti muotia, ja joillakin pojilla oli musta pipo otsalla. Sanaa ”kommandopipo” ei vielä tunnettu, koska sellaisia ei käytetty. Ja navetan seinässä oli se iänikuinen, iso mainos ”Englebert-autonrenkaita”. Vai olisiko se ollut Engelbrekt. Täytyy katsoa uutisia silmät kiinni, niin jos se tulee mieleen, sen voi lukea.

Puhe on siis torkahtelemisesta, joka on kuulemma myös terveellistä, kunhan sen tekee sisätiloissa.

On hieno asia, että tajuntaan on järjestetty takaovia ja salalokeroita niin ettei koskaan voi olla aivan varma siitä, mihin päätyy.

Varmin keino päästä paikkaan, jonka nimi on ”pois”, on etsiä sellainen.

Wallace Stevens kirjoitti siitä runon.

”Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut

paikan, johon mennä omaan suuntaansa;



miten hän oli järjestänyt männyt,

siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,


jotta näkymä olisi se oikea

ja hän tuntemattoman täysi:



määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä

löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet.”



Pidän erikoisesti tuosta kieliopillisesta käänteestä. Olen itse joskus määrätty, joskus epämääräinen artikkeli.



Mutta kaikenlaista päivään sisältyi. ”Lapin Kansa” kertoi, että 70 vuotta täyttää seudulla hyvin tunnettu Antti Liikkanen, joka oli sanonut haastattelijalle, että maailmankuva syntyy, kun pääsee eroon määräävistä ihanteista.

Olipa kohdalleen sanottu. Noin olisin sanonut itsekin, jos olisin osannut. Tuo sama Wallace Stevens saattoi tarkoittaa samaa kirjoittaessaan

”Ei ole niin väliksi, näin paljon yli

seitsemänkymmenen, mihin katsoo, kun on

ollut siellä ennenkin.


Nuotion savu nousee puiden läpi, joutuu

korkeaan ilmavirtaan

ja pyörähtää pois. Mutta niin on käynyt usein.


Puut näyttävät kuin niillä olisi surulliset nimet

ja ne toistaisivat toistamistaan samaa samaa.

14 kommenttia:

  1. Your pie, sir. Shall I put the Vera Lynn record on the record player?

    - - - -

    Yes, quite so, sir.

    VastaaPoista
  2. Suomi-keskeisyydestä toivoisi vapautuvan myös median, kun se kohukommentoi jotakin mukakauhistuttavaa yksittäistä historiallista tapahtumaa, joka muka todistaa vääjäämättä suomalaisten syyllisyyden milloin mihinkin.

    Esimerkkejä löytää etsimättäkin lähes joka päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin tämän televisiosta ja ajattelin ensin, että mitähän Teemu höpisee – yllätys olikin suuri, kun totesin hänen puhuvan kaiken koohotuksen keskellä tervejärkistä asiaa.

      Poista
  3. "Ikään kuin suomalainen historiantutkimus olisi vapautumassa sellaisesta Suomi-keskeisyydestä, joka on omiaan vetämään tulkinnan vinoon."
    Hyvin sanottu. Ja ohi varsinaisesta aiheesta totean, että liityttyämme Euroopan Unioniin havaitsin tuolla ruohonjuuritasolla useinkin käydessäni, että sielläkin tajuntaan alkoi upota, vähitellen, mutta kuitenkin, havainto, ettei Suomi olekaan maailman napa...
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  4. Kaikki me olemme - niin Stalin kuin Molotov ja Kimmo Rentola oman koulukuntamme kasvatteja. Miten niin, joku teistä saattaa ihmetellä? Ei mitenkään tietenkään niin, tämä oli vain aasinsilta toisenlaiseen todellisuuteen. Koska haluan puhua koulutuksesta.

    Ja tässä tapauksessa muistelen opettajaani Klenkkaa: hän oli Stalinin aloittamassa sodassa haavoittunut Tali-Ihantalassa polveen. Mutta nyt, vuonna 1964, opetti meille fysiikkaa ja kemiaa. Tutustuin häneen puberteetti-ikäni koko tulisuudella - olin ampunut Nagaanilla kemianluokan ikkunasta viattomia puhelinpylväitä, osumatta kehenkään, ja tämä tuli kemian luokkaan ja haisteli ilmaa ja sanoi... "täällä haisee ruuti"... No, se oli ensitapaamisemme. Ja meistä tuli heti vihollisia. No, myöhemmin käyttäydyimme aikuisemmin.

    Klenkka: Lupaan sinulle 5sen sekä kemiasta että fysiikasta jos et enää ilmesty tunneilleni.
    Minä: Pitääkö tämä lupaus sisällään myös kokeet?
    Klenkka: Totta kai.
    Minä: Sovittu!

    Lyötiin vielä kättä päälle. Ja kun kolleegani, siis keskikoulun 5n luokan opiskelijat, marssivat 4teen kerrokseen (jossa kemiansali sijaitsi) minä toisinaan harpoin rappusia heitä vastaan. Olin menossa Talsolan Baariin tupakalle. (Tunsin selässäni tyttöjen kaihoisat, polttavat, kadehdittavat katseet... tai ainakin kuvittelin niin.) Jos Klenkka tuli portaikossa mua vastaan, tervehdimme asiallisesti toisiamme. Emme muuta.

    Minä en koskaan opettajille ollut mikään ongelmallinen oppilas. Enempi päinvastoin. Jotkut opettajat ahdistelivat minua... mutta en antanut sen häiritä itseäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle englannin opettaja sanoi usein, että teistä, V, tulee kauppias. Se oli tarkoitettu loukkauksena. En tiedä mistä hän sen otti, koska en myynyt tai ostanut hänen nähdessään koskaan mitään. Vaan sillöin tällöin asetin ennen tunnin alkua liitupuikkot liitutaulun reunukselle tasapainoasentoon ja laskin montako hän pudotti tunnin aikana. Jotenkin hän arvasi, että minulla oli osa liitujen putoamisessa vaikka todisteita hänellä ei ollut. Sitten taas toinen englannin opettaja melkein rakasti minua ja vertaili Taistelulaiva Galactican luutnantti Starbuckiin ja sanoi, että olin ainoa joka osasi passive voice'in luonnollisesti. Tämä toinen opettaja oli nuori ja kaunis ja siksi ilman liitujakin kiinostava.

      Poista
    2. jessus kun kirjoitat kauniisti! osaisinpa minäkin... minua opetti Kuvamataiteessa Rihu -niminen nainen. kaunis kuin mikä... en minä koskaan hänen tunneillaan mitään piirrellyt. katselin vaan hänen kahta, pientä mutta iloista tissiään. ne pomppivat. niin kului se lukukausi. ja kun keväällä piti tuoda piirustukset arvioitavaksi, ei mulla ollut mitään. mutta nolona kun menin Raijan luo, hän tuijotti minua suurilla silmillään, ja sanoi. "taidan antaa sulle seiskan. kun oot niin kiltti." pokkasin ja pikkasen punastuin.

      Poista
    3. Kiitos, mutta oikeasti olet itse se Olavi tässä joka tuntee sanojen taiteen. Mitä tulee tisseihin, niin nuoret naispettajat olivat ja varmasti jatkuvasti ovat tuhansien opettamiensa testosteronilaisten yöunissa. C'est la vie. Minua alkoi kiinnostaa miten sillä nuoremmalla opettajalla meni myöhemmin. Hän on lähtenyt just elääkkeelle ja on nyt pyöreä pallo. Mutta kasvoista näkee vieläkin, että tämä pallo oli joskus kaunis tulipunainen kukka (Olavi sanoisi näin).

      Poista
  5. EIKÄ OLE VIELÄKÄÄN...

    se oikea runnonvälilyönti

    mennyt jakeluun?

    Miltä se nyt näyttäisi,

    jos minäkin kommentoisin näin?

    Välittömin terv. pekka s-to.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhtä huonolta. Kuin. Aina ennenki. T-ostonen?

      Poista
    2. ekat
      tokat ja
      muutki
      katit
      &
      JÆGERS

      Poista
  6. Runoilija sen osaa sanoa häkellyttävästi, tyylikkäästi. Joskus on tehnyt mieli sanoa jollekulle: Tuon olen kuullut jo sata kertaa. Koskahan itselle aletaan sanoa niin? Tai ei ehkä sanota, ajatellaan vain. Entäs sitten. EG

    VastaaPoista