Kansa taisteli – naiset kertovat.
Svetlana Aleksejevitsh sai vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
Tämänvuotista Dylanin
palkintoa kommentoineet eivät ehkä huomaa, että myös Aleksejevitshin
palkitseminen muutti käsitystä kirjallisuudesta. Moni olisi ehdottanut, että
noita suoraan siteerattuja muistelmia eli satojen haastateltujen puheita
sanottaisiin journalismiksi. Kirjallisuudeksi sellainen muuttuisi vastata
tekstien järjestämisellä jonkin dramaturgian mukaan, mielellään kirjoittajan
omin sitaatein.
Ruotsin akatemia on siis
palannut arkaan aiheeseen, josta ei oikein haluttu puhua esimerkiksi silloin
kun Winston Churchill palkittiin, ja josta puhuttiin asian vierestä, kun
palkinnon sai Solzhenitsyn.
Onko se toisin sanoen
hyvä perustelu, että kirjaa on kiitettävä, ”koska se on totta”.
Olisiko Nobelin
testamentin vaikeaselkoinen vaatimus, että palkittavissa kirjoissa on oltava ”ihanteellinen
tendenssi”, ymmärrettävissä siten, että tarkoitettaisiin nykysuomen kielellä
relevanssia eli siis merkityksellisyyttä.
Ihanteellinen ei tarkoita
ainakaan samaa kuin aatteellinen. Mielestäni kukaan ei ole saanut palkintoa
nimenomaan siksi, että on hirveän uskonnollinen tai kommunistinen tai
natsimielinen.
Jos tuo lause tulkitaan
maailmankuvan rakentamiseksi, äkkiä useimmat palkitut tai palkinnon ympärillä olleet
kirjailijat alkavatkin sopia, ja kirjallisuuden korostaminen esimerkiksi
musiikin ja maalaustaiteen kustannuksella tuntuu ymmärrettävältä.
Silti ajattelen, että oli
pelkkää aiheetonta ujostelua olla antamatta Ingmar Bergmanille kirjallisuuden
Nobelia. Hän se vasta oli perimmäisten kysymysten äärellä ja osoitti myös
kirjoillaan hallinneensa koko skaalan.
Mietin asiaa tämän päivän
esitelmääni varten, aikoessani kirjoittaa, ”miten runo otti vuoren paikan, sana
sanalta”. Hän oli tarvinnut paikan, johon mennä omaan suuntaansa.
Eli miksi Wallace Stevens
ei saanut Nobelia, vaan häntä runoilijana heikompi T.S. Eliot?
Molemmat olivat
metafyysikkoja eli esittivät perimmäisiin kysymyksiin vääriä vastauksia. Mitä
on mieli, mitä tietoisuus, olemassaolo?
Ainakin yksi tämän blogin
kommentoija pitää tapanaan käyttää huomautusta ”kansa taisteli” pilkallisesti.
Kuka tietää, mahtaako hän tuntea tuota nimeä käyttäneet lehden, joka ilmestyi
ilmestymistään olematta erikoisen järkyttävästi Paasikiven – Kekkosen linjalla.
Mielestäni se oli toimintakertomusten linjalla ja sisällöltään valtiollisesti
asiallinen. Ongelmat olivat tunnetut. ”Tuntematon sotilas” oli niin väkevä
teos, että se tavallaan pilasi meiltä sotakirjallisuuden. Romaani ja elokuva
ovat se sodan todellisuus, ja sievä esimerkki kirjallisuuden merkityksestä on
se, että tuo osittain kuullusta konstruoitu taideteos muuttui monelle mukana
olleellekin todellisuudeksi. Linnahan
siis oli itse osan aikaa koulutustehtävissä kaukana linjoilta.
Aleksejevitsh ei siis
uskonut, että ihmisten itse kertomaa ei jaksa lukea, koska suullinen perinne on
toistoista ja hyppelehtivää. Vaikka se tehoaisi kuultuna, paperilla se ei
vaikuta.
Näin on vanhastaan
opetettu. Eikä se pidä paikkaansa.
Mietin tätä usein, kun
virkaani kuului lukea käytännössä joka päivä poliisitutkintapöytäkirjoja, jotka
siis oli kirjoitettu koneella ja käytännön syistä useimmiten perättäisinä
kuulemisina ilman mitään mainittavaa synteesiä. Ja kirjoittajat eli tavalliset
poliisit eivät kyllä yleensä osoittaneet kirjallista lahjakkuutta ja silloinkin
vallinnut kansliatyyli suosi epäsuoraa, kuvailevaa esitystä, vaikka lukija
mietti ilman muuta mielessään: mitä se ihminen sanoi; mitä sanoja hän käytti.
En esitä Kansa taiteli
-tarinoille kunnianpalautusta. Heikohkoja sotajuttuja julkaistaan ja myydään
edelleen hyvin.
Mutta Aleksejevitsh loi
kootessaan etenkin naisten kertomuksia Afganistanin sodasta ja Tshernobylin
onnettomuudesta tunteiden historian.
Hän näyttäisi luoneen
kokonaisuuksia, jotka vastaavat ainaiseen kysymykseen, ja tuo kysymys on juuri
se, jonka romaanikirjailijat muokkaavat oman mielensä mukaiseksi ja jota
historiantuntijat yleensä varovat kuin spitaalia, koska se on epätieteellinen.
”Miltä se tuntui?”
Tätä samaa ihmiset
kyselevät toisiltaan myös asioissa, joissa he eivät ole olleet itse mukana.
Mitä teit kun Kennedy ammuttiin? Missä olit, kun hyökkäystä kaksoistorneja vastaan
näytettiin televisiossa? Mitä muistat Estonian onnettomuudesta?
Pentti Saarikoski
velmuili pannessaan runokokoelman nimeksi ”Mitä tapahtuu todella”. Se kysymys
on runoudessa yhdentekevä.
Kirjallisuudessa on se
piirre, että se liittyy ihmisiin. Mitä tapahtuu todella voi otsikkona käsitellä
automaattien toteuttamaa kokoonpanotyötä. On se mielenkiintoista, mutta
tarvittiin mestari Chaplin pelkistämään ”miltä se tuntuu” -kysymys ”Nykyajassa”
myös elokuvassa mielettömäksi kahden mutterin vääntämiseksi liukuhihnan
ääressä. Jokainen katsoja saa tietää, miltä se tuntuu ja mitä sitten voi
tapahtua. ”Nykyaika” on vielä voimakkaammin antifasistinen teos kuin ”Diktaattori”,
ja fasismi puolestaan tarkoittaa koneellisten ratkaisujen käyttämistä ihmisten
ja ihmisryhmien asioissa.
Kirjallisuus osaa kertoa,
miten kivi parkaisee, kun sen päälle astutaan, ja miltä se tuntuu.
Se on sadun sukua. Ihmeet
esitellään tavallisina asioina ja tavalliset asiat ihmeinä.
Ihme, taika ja aavistus ovatkin asioita jotka suurimmaksi osaksi suomaalaisesta kirjallisuudesta mun lukeakseni puuttuvat. "The sense of awe and wonder", joka rakentaa tavallisuudesta, tunnetusta, mausteena taiten käytettynä kummasti kiehtovan (koska se ei ole rationaalinen ratkaisu) on poissa kuin kultaus ja jalokivet kirkkotaiteestamme. Yksi Turms ei kesää tee. Haen tietenkin vastinetta, kopiota latinalaisen Amerikan maagisesta realismista.
VastaaPoista"Mitä tapahtuu todella" oli ja lienee vieläkin suosittua kerrontatapaa; kansa maisteli, miehet kertoivat. Selvistä päin ei sadunkerronta luonnistu, paitsi jos poliisi kysyy.
Bergmanista ei voi olla kuin samaa mieltä, mutta olihan hän jo moneen kertaan palkittu muualla.
VastaaPoistaMiltä se tuntui - kysymykseen tarjoaa hyviä vastauksia Vasili Grossman romaanissa "Elämä ja kohtalo", miksei myös "Kaikki virtaa" muistelmassa. Grossman on muuten Beevorin vakiolähteitä.
"...fasismi puolestaan tarkoittaa koneellisten ratkaisujen käyttämistä ihmisten ja ihmisryhmien asioissa."
VastaaPoistaHyvä kiteytys!
"Se (siis kirjallisuus)on sadun sukua. Ihmeet esitellään tavallisina asioina ja tavalliset asiat ihmeinä."
Tavalliset asiat voivat olla ihmeitä, esim. jäälohkareen tuominen keskelle Macondoon /Sadan vuoden yksinäisyys. Varmaankin vaikkapa televisio koettiin uutena ihmeeksi.
Arvoisa blogisti, kirjoititte: ”Nykyaika” on vielä voimakkaammin antifasistinen teos kuin ”Diktaattori”, ja fasismi puolestaan tarkoittaa koneellisten ratkaisujen käyttämistä ihmisten ja ihmisryhmien asioissa.
VastaaPoistaNyt iltalehdet uutisoivat seuraavasti, että: Tieto nimittää Alicia-robotin täysivaltaiseksi jäseneksi johtoryhmäänsä.
Olisiko tämä nyt sitä fasismia itseään, josta paljon puhutaan ja josta moninaisia syytetään?
Oscari
Solzehenitsynin vankikileirien saaristo ,aliotsikkonaan "taiteellisen tutkimuksen kokeilu", edustaa oikeaa ihanteellisuutta. Sen sijaan Nobel palkitun Mihail Sholohovin kuvaus venäjän maaseudun kollektiivisoimisesta, tuholaisineen ja vastavallankumouksellisineen keskuksineen, edustaa valheellista, nurinkurista ihanteellisuutta.
VastaaPoista"On se mielenkiintoista, mutta tarvittiin mestari Chaplin pelkistämään ”miltä se tuntuu” -kysymys ”Nykyajassa” myös elokuvassa mielettömäksi kahden mutterin vääntämiseksi liukuhihnan ääressä."
VastaaPoistaAutot kootaan edelleen liukuhihnalla. Kuka alkaisi myydä vapaiden asentajien kokoamia autoja ja moniko niitä ostaisi? Meille riittää se, että kauhistelemme yksitoikkoista työtä elokuvassa, ei se haittaa, että sitä tehdään edelleen tehtaissa. Melkoista jeesustelua on Svetlanan Aleksejevitshin Tsernobyl-kirjakin, ei sitä onnettomuutta kukaan halunnut ja parhaansa tekivät kaikki. Aleppoa pommitetaan ihmisten päätöksillä, tv-näyttää miltä se tuntuu, mutta mikään ei muutu. Miksi? Koska sillä ei todellisuudessa ole väliä.
Isoisäni ja isoäitini kasvattivat minusta rauhansoturin. Isoisä ei kertonut sotajuttuja, hän vaikeni päättäväiseen tapaansa. Tunneihmiseksi sanottaisiin nykyisin, hänellä oli pieni Raamattu rintamalla, kookkaamman hän jätti kotiin. Alleviivaukset ovat paljastavia.
PoistaIsot ja pikkuiset. Pitkällisiä projekteja.
Pahasta hyvää, vähin erin, paremmaksi tullen. Reippaassa maanpuolustushengessä ei ole mitään epäilyttävää, se yhdistää ja ylösrakentaa. Puolueettomuuspolitiikka on yhä meille kohtalon kysymys ja vaatii valveutunutta ja pohtivaa katsantokantaa.
Monen muun lisäksi osaamme kansaksi tämän poikkeuksellisen hyvin, rauhanturvaamisemme on eräs huippulaatuinen vientituotteemme.
Hube - aika paljon liukuhihnakokemustakin omaavana huomautan, että jo 70-luvulla ruotsalaisissa autotehtaissa siirryttiin ns. solutyöskentelyyn, jossa kiinteä ryhmä teki tietyn osakokonaisuuden parhaaksi katsomallaan tavalla.
PoistaToiseksi totean, että puuhastelu mukavan lämpimässä auto- tms tehtaassa osana tuotantoprosessia on siistiä sisätyötä, jossa normaali ihminen kyllä viihtyy siinä kuin missä muussa työssä tahansa. Jos ei viihdy työssä, niin se on sitten toinen asia.
Kansa taisteli, naiset ja tytöt osana sitä kansaa. Aleksijevitsh sanoo haastatelleensa naisia, koska miehiä oli niin vähän hengissä ja loputkin humalassa ja koska hän alun perin ajoi takaa juuri tunteiden historiaa ja naiset huomioivat niitä helpommin. Hän ei sano olevansa "reportteri" vaan on lapsesta saakka halunnut kirjailijaksi, ja on hänellä runoja ja näytelmiäkin.
VastaaPoistaMinä oletin lukiessani, että hän olisi suodattanut haastattelut jotenkin itsensä kautta, että ne eivät olisi suoria lainoja, vaikka haastateltujen nimi olikin esillä ja tekstissä sitaatit. The New Yorkerissa hän kertoo nauhoittaneensa ensin haastattelut ja sitten kirjoittaneensa siitä kirjoitetun tekstin pohjalta, välillä lukien monologia ääneen. Haastateltavia oli ollut 300 - 500, joista sitten valikoitui noin 100 ja niistäkin "pilareiksi" parikymmentä, joita hän kävi haastattelemassa yhä uudelleen, kaksikymmentäkin kertaa, lisäten muotokuvaan joka kerralla jonkin siveltimen vedon. Haastattelun tulos oli vaihdellut ihmisten tunnetilan ja päivän ajankohdankin mukaan. Nimet hän vaihtoi haastateltavia suojellakseen. Tämä työ kesti 5 - 10 vuotta.
Erilaista kirjallisuutta joka tapauksessa, ja sen arvo on ainakin siinä, että Aleksijevith on tuonut esiin sotien ja Tshernobylin aiheuttamat yksityisten ihmisten kärsimykset suorana, kaunistelemattomana puheena. Ja viranomaisten välinpitämättömyyden ja salailun. Afganistanissa hän oli itsekin käynyt ja kauhistunut. Pelkkä lehtiteksti ei voi tuoda esiin sellaista tunnelatausta, järkyttää ja koskettaa niin voimakkaasti.
Hyppy länteen. Abl:ssa on mielenkiintoinen artikkeli Dylanin kääntämisestä. Mikael Wiehe sanoo, että Ruotsissa saattaa olla enemmän ihmisiä, jotka pystyvät siteeraamaan Dylania englanniksi kuin niitä, jotka voivat siteerata Raamattua tai virsikirjaa ruotsiksi. Siksi on oltava tarkkana joka sanan ja ajatuksen suhteen, kriitikoita löytyy.
Gefle Dagbladissa (!) taas esiteltiin Dylanin tuotantoa: "Rocklyrikens förkunnare".
Itse Horace Engdahl on lausunut, että ei pidä aliarvioida sellaista, mitä suuret joukot ymmärtävät.
Virkistävää vaihtelua. The times they are a-changing. EG
Minäkin haluaisin joskus, tai edes kerran, kertoa jonkun humaanin jutun humaaneista (eikä aina humalaisista) ihmisistä. Mutta kun minulla on niin vähän mielikuvitusta.
VastaaPoistaMutta kerran Raamilan päivämestari (siis olihan siellä Raamilassa mestari, mutta se oli vain päivisin, muulloin se ei meitä häirinnyt) kertoi hauskan jutun.
"Luin eilen... hehhk hehheh... eräästä lehdestä Seurako se oli hauskan jutun, heh hehheh. Siinä työmies sanoi vaimolleen minulla onkin tänä vuonna kaksi kesälomaa, heh kheh ja vaimo ihmetteli miten niin on kaksi heh hiikkhhkh... Niin mies sanoi ensin minä pidän kuukauden lomaa ja sitten mestari jää kuukaudeksi lomalle.... KHÄKHÄÄH HÄH HÄÄH." Oltiin kaikki kokoonnuttu siihen tupakkapaikalle, ja me duunarit katsottiin vähän aikaa toisiamme, sitten alettiin nauraa HIRMUISESTI. Ja mestari, joka luuli kertoneensa elämänsä parhaan vitsin, nauroi kanssamme niin että tipahti tuolilta alas. Ja sekös vaan lisäsi naurua.
Niin, mikä tässä niin humaania oli?
No, samana aamuna, juuri ennen kun Mestari paikalle tuli, Pena oli tutkinut lomalistoja ja sanonut "helvetti, mulla käy tänä vuonna hyvä säkä, mulla on kaks lomaa peräkkäin, ensin minä ja sitten mestari".
Elämä, älä jätä.
Satu meni saunaan
VastaaPoistaLaittoi lakikirjan kaulaan
Satu tuli saunasta
Laki putos kaulasta
Satu pääsi paulasta
Paula pääsi pesulasta
Laki pääsi karkuun
Karkulainen lakinainen
Ei enää vakinainen
Virallisesti vain nainen.
oli perustettu hevonen tai peura
Poistapiti ampua metsästysseura
mut herrat ne ampuivat syyn
ja saivat siitä
ryyppäämisen pyyn...
tuli joskus äespelolla tämä runo mieleen, heh
PT.
Uusiosetä raapi päätään,
Poistapaksua päätään,
synkeästi suuttui,
päästä ruuvi puuttui.
Taisteluun tarvitaa johto ("Kylkirauta") ja joukot ("Kolme muskettisoturia" tai "Seikkailijageeni").
VastaaPoistaOlen tulossa Kemppisen kanssa ja perässä hänen vuosikymmenelleen, tosin 6 astetta ylempänä (North).
Sen kunniaksi: virheistään oppii, ei oikeassa olemisestaan.
http://www.lapinkansa.fi/lappi/on-vaarallista-olla-liian-usein-oikeassa-mutta-opettavaista-olla-riittavan-usein-vaarassa/
Taas näitä nörttiupseerien kitkakertoimien määrittelyjä! Jukupuju ja jummpahuiti! Toimareita ja kyvykkäitä duunareita tämä maa on pahasti vailla pikapuoliin jos meno jatkuu tällasena. Keskijohto on ihan kellä vaan, arvonanto apout säkittäjän selässä. Alkas oleen aika härrojen kipaista vähän kentän hajuissa, kaupunkien yössä, vaikka ilman syytä. Parit tuopposet ja asia saa uuden ilmeen.
PoistaEi tule mitään ellei ole todellisuuden tajua. Taju, mikä? Mistäs se uppisieeri johtas ellei tiedä mitä se työ on! Iänkaikkisen vanhoja teoriajorinoita joihin varusmieskouluttajat nukahtas justiinsa jos luettaisi niitä. Piis se poissulkemistyyli! Hitonko hyötyä siitä on. Juu-juu, on kuultu: kaikki eivät voi olla Koskeloita mutta Hietaseksi synnytään.
Mnää rakasta nätei flikoi vaikk' nee olis kersanttei. Mut kui ihmeen taval voi rakasta everstei ja kenraalei?
Saattaa olla sekä myöhästynyt että ennenaikainen kommentti: onko ketään yhtä vastahakoista ns. palkittu Nobelilla sitten Beckettin? Kuten silloin (1969) vielä ystävä E. M. Cioran totesi uutisen kuultuaan: "Tämä on kauhea päivä ylpeälle miehelle." Tavallisetkin skeptikot oikeassa ainakin siinä että Alamaan Surusilmäinen Leidi on parempi kuultuna kuin luettuna. -jussi n
VastaaPoistaKoska edustan kommentaattoreista pelkästään itseäni voin sanoa että pidän Johnny Cashin By the Book:ista.
VastaaPoistaEi aivan huitaisemalla tehty...
Menossa kirjaostoksille ?
Poistat) eehee