Sivun näyttöjä yhteensä

17. lokakuuta 2016

Kansa siis taisteli




Kansa taisteli – naiset kertovat. Svetlana Aleksejevitsh sai vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Tämänvuotista Dylanin palkintoa kommentoineet eivät ehkä huomaa, että myös Aleksejevitshin palkitseminen muutti käsitystä kirjallisuudesta. Moni olisi ehdottanut, että noita suoraan siteerattuja muistelmia eli satojen haastateltujen puheita sanottaisiin journalismiksi. Kirjallisuudeksi sellainen muuttuisi vastata tekstien järjestämisellä jonkin dramaturgian mukaan, mielellään kirjoittajan omin sitaatein.

Ruotsin akatemia on siis palannut arkaan aiheeseen, josta ei oikein haluttu puhua esimerkiksi silloin kun Winston Churchill palkittiin, ja josta puhuttiin asian vierestä, kun palkinnon sai Solzhenitsyn.

Onko se toisin sanoen hyvä perustelu, että kirjaa on kiitettävä, ”koska se on totta”.

Olisiko Nobelin testamentin vaikeaselkoinen vaatimus, että palkittavissa kirjoissa on oltava ”ihanteellinen tendenssi”, ymmärrettävissä siten, että tarkoitettaisiin nykysuomen kielellä relevanssia eli siis merkityksellisyyttä.

Ihanteellinen ei tarkoita ainakaan samaa kuin aatteellinen. Mielestäni kukaan ei ole saanut palkintoa nimenomaan siksi, että on hirveän uskonnollinen tai kommunistinen tai natsimielinen.

Jos tuo lause tulkitaan maailmankuvan rakentamiseksi, äkkiä useimmat palkitut tai palkinnon ympärillä olleet kirjailijat alkavatkin sopia, ja kirjallisuuden korostaminen esimerkiksi musiikin ja maalaustaiteen kustannuksella tuntuu ymmärrettävältä.

Silti ajattelen, että oli pelkkää aiheetonta ujostelua olla antamatta Ingmar Bergmanille kirjallisuuden Nobelia. Hän se vasta oli perimmäisten kysymysten äärellä ja osoitti myös kirjoillaan hallinneensa koko skaalan.

Mietin asiaa tämän päivän esitelmääni varten, aikoessani kirjoittaa, ”miten runo otti vuoren paikan, sana sanalta”. Hän oli tarvinnut paikan, johon mennä omaan suuntaansa.

Eli miksi Wallace Stevens ei saanut Nobelia, vaan häntä runoilijana heikompi T.S. Eliot?

Molemmat olivat metafyysikkoja eli esittivät perimmäisiin kysymyksiin vääriä vastauksia. Mitä on mieli, mitä tietoisuus, olemassaolo?

Ainakin yksi tämän blogin kommentoija pitää tapanaan käyttää huomautusta ”kansa taisteli” pilkallisesti. Kuka tietää, mahtaako hän tuntea tuota nimeä käyttäneet lehden, joka ilmestyi ilmestymistään olematta erikoisen järkyttävästi Paasikiven – Kekkosen linjalla. Mielestäni se oli toimintakertomusten linjalla ja sisällöltään valtiollisesti asiallinen. Ongelmat olivat tunnetut. ”Tuntematon sotilas” oli niin väkevä teos, että se tavallaan pilasi meiltä sotakirjallisuuden. Romaani ja elokuva ovat se sodan todellisuus, ja sievä esimerkki kirjallisuuden merkityksestä on se, että tuo osittain kuullusta konstruoitu taideteos muuttui monelle mukana olleellekin todellisuudeksi.  Linnahan siis oli itse osan aikaa koulutustehtävissä kaukana linjoilta.

Aleksejevitsh ei siis uskonut, että ihmisten itse kertomaa ei jaksa lukea, koska suullinen perinne on toistoista ja hyppelehtivää. Vaikka se tehoaisi kuultuna, paperilla se ei vaikuta.

Näin on vanhastaan opetettu. Eikä se pidä paikkaansa.

Mietin tätä usein, kun virkaani kuului lukea käytännössä joka päivä poliisitutkintapöytäkirjoja, jotka siis oli kirjoitettu koneella ja käytännön syistä useimmiten perättäisinä kuulemisina ilman mitään mainittavaa synteesiä. Ja kirjoittajat eli tavalliset poliisit eivät kyllä yleensä osoittaneet kirjallista lahjakkuutta ja silloinkin vallinnut kansliatyyli suosi epäsuoraa, kuvailevaa esitystä, vaikka lukija mietti ilman muuta mielessään: mitä se ihminen sanoi; mitä sanoja hän käytti.

En esitä Kansa taiteli -tarinoille kunnianpalautusta. Heikohkoja sotajuttuja julkaistaan ja myydään edelleen hyvin.

Mutta Aleksejevitsh loi kootessaan etenkin naisten kertomuksia Afganistanin sodasta ja Tshernobylin onnettomuudesta tunteiden historian.

Hän näyttäisi luoneen kokonaisuuksia, jotka vastaavat ainaiseen kysymykseen, ja tuo kysymys on juuri se, jonka romaanikirjailijat muokkaavat oman mielensä mukaiseksi ja jota historiantuntijat yleensä varovat kuin spitaalia, koska se on epätieteellinen.

”Miltä se tuntui?”

Tätä samaa ihmiset kyselevät toisiltaan myös asioissa, joissa he eivät ole olleet itse mukana. Mitä teit kun Kennedy ammuttiin? Missä olit, kun hyökkäystä kaksoistorneja vastaan näytettiin televisiossa? Mitä muistat Estonian onnettomuudesta?

Pentti Saarikoski velmuili pannessaan runokokoelman nimeksi ”Mitä tapahtuu todella”. Se kysymys on runoudessa yhdentekevä.

Kirjallisuudessa on se piirre, että se liittyy ihmisiin. Mitä tapahtuu todella voi otsikkona käsitellä automaattien toteuttamaa kokoonpanotyötä. On se mielenkiintoista, mutta tarvittiin mestari Chaplin pelkistämään ”miltä se tuntuu” -kysymys ”Nykyajassa” myös elokuvassa mielettömäksi kahden mutterin vääntämiseksi liukuhihnan ääressä. Jokainen katsoja saa tietää, miltä se tuntuu ja mitä sitten voi tapahtua. ”Nykyaika” on vielä voimakkaammin antifasistinen teos kuin ”Diktaattori”, ja fasismi puolestaan tarkoittaa koneellisten ratkaisujen käyttämistä ihmisten ja ihmisryhmien asioissa.

Kirjallisuus osaa kertoa, miten kivi parkaisee, kun sen päälle astutaan, ja miltä se tuntuu.

Se on sadun sukua. Ihmeet esitellään tavallisina asioina ja tavalliset asiat ihmeinä.

18 kommenttia:

  1. Ihme, taika ja aavistus ovatkin asioita jotka suurimmaksi osaksi suomaalaisesta kirjallisuudesta mun lukeakseni puuttuvat. "The sense of awe and wonder", joka rakentaa tavallisuudesta, tunnetusta, mausteena taiten käytettynä kummasti kiehtovan (koska se ei ole rationaalinen ratkaisu) on poissa kuin kultaus ja jalokivet kirkkotaiteestamme. Yksi Turms ei kesää tee. Haen tietenkin vastinetta, kopiota latinalaisen Amerikan maagisesta realismista.

    "Mitä tapahtuu todella" oli ja lienee vieläkin suosittua kerrontatapaa; kansa maisteli, miehet kertoivat. Selvistä päin ei sadunkerronta luonnistu, paitsi jos poliisi kysyy.

    VastaaPoista
  2. Bergmanista ei voi olla kuin samaa mieltä, mutta olihan hän jo moneen kertaan palkittu muualla.

    Miltä se tuntui - kysymykseen tarjoaa hyviä vastauksia Vasili Grossman romaanissa "Elämä ja kohtalo", miksei myös "Kaikki virtaa" muistelmassa. Grossman on muuten Beevorin vakiolähteitä.

    VastaaPoista
  3. "...fasismi puolestaan tarkoittaa koneellisten ratkaisujen käyttämistä ihmisten ja ihmisryhmien asioissa."

    Hyvä kiteytys!

    "Se (siis kirjallisuus)on sadun sukua. Ihmeet esitellään tavallisina asioina ja tavalliset asiat ihmeinä."

    Tavalliset asiat voivat olla ihmeitä, esim. jäälohkareen tuominen keskelle Macondoon /Sadan vuoden yksinäisyys. Varmaankin vaikkapa televisio koettiin uutena ihmeeksi.

    VastaaPoista
  4. Arvoisa blogisti, kirjoititte: ”Nykyaika” on vielä voimakkaammin antifasistinen teos kuin ”Diktaattori”, ja fasismi puolestaan tarkoittaa koneellisten ratkaisujen käyttämistä ihmisten ja ihmisryhmien asioissa.

    Nyt iltalehdet uutisoivat seuraavasti, että: Tieto nimittää Alicia-robotin täysivaltaiseksi jäseneksi johtoryhmäänsä.

    Olisiko tämä nyt sitä fasismia itseään, josta paljon puhutaan ja josta moninaisia syytetään?

    Oscari

    VastaaPoista
  5. Solzehenitsynin vankikileirien saaristo ,aliotsikkonaan "taiteellisen tutkimuksen kokeilu", edustaa oikeaa ihanteellisuutta. Sen sijaan Nobel palkitun Mihail Sholohovin kuvaus venäjän maaseudun kollektiivisoimisesta, tuholaisineen ja vastavallankumouksellisineen keskuksineen, edustaa valheellista, nurinkurista ihanteellisuutta.

    VastaaPoista
  6. "On se mielenkiintoista, mutta tarvittiin mestari Chaplin pelkistämään ”miltä se tuntuu” -kysymys ”Nykyajassa” myös elokuvassa mielettömäksi kahden mutterin vääntämiseksi liukuhihnan ääressä."

    Autot kootaan edelleen liukuhihnalla. Kuka alkaisi myydä vapaiden asentajien kokoamia autoja ja moniko niitä ostaisi? Meille riittää se, että kauhistelemme yksitoikkoista työtä elokuvassa, ei se haittaa, että sitä tehdään edelleen tehtaissa. Melkoista jeesustelua on Svetlanan Aleksejevitshin Tsernobyl-kirjakin, ei sitä onnettomuutta kukaan halunnut ja parhaansa tekivät kaikki. Aleppoa pommitetaan ihmisten päätöksillä, tv-näyttää miltä se tuntuu, mutta mikään ei muutu. Miksi? Koska sillä ei todellisuudessa ole väliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isoisäni ja isoäitini kasvattivat minusta rauhansoturin. Isoisä ei kertonut sotajuttuja, hän vaikeni päättäväiseen tapaansa. Tunneihmiseksi sanottaisiin nykyisin, hänellä oli pieni Raamattu rintamalla, kookkaamman hän jätti kotiin. Alleviivaukset ovat paljastavia.

      Isot ja pikkuiset. Pitkällisiä projekteja.

      Pahasta hyvää, vähin erin, paremmaksi tullen. Reippaassa maanpuolustushengessä ei ole mitään epäilyttävää, se yhdistää ja ylösrakentaa. Puolueettomuuspolitiikka on yhä meille kohtalon kysymys ja vaatii valveutunutta ja pohtivaa katsantokantaa.

      Monen muun lisäksi osaamme kansaksi tämän poikkeuksellisen hyvin, rauhanturvaamisemme on eräs huippulaatuinen vientituotteemme.

      Poista
    2. Hube - aika paljon liukuhihnakokemustakin omaavana huomautan, että jo 70-luvulla ruotsalaisissa autotehtaissa siirryttiin ns. solutyöskentelyyn, jossa kiinteä ryhmä teki tietyn osakokonaisuuden parhaaksi katsomallaan tavalla.

      Toiseksi totean, että puuhastelu mukavan lämpimässä auto- tms tehtaassa osana tuotantoprosessia on siistiä sisätyötä, jossa normaali ihminen kyllä viihtyy siinä kuin missä muussa työssä tahansa. Jos ei viihdy työssä, niin se on sitten toinen asia.

      Poista
  7. Kansa taisteli, naiset ja tytöt osana sitä kansaa. Aleksijevitsh sanoo haastatelleensa naisia, koska miehiä oli niin vähän hengissä ja loputkin humalassa ja koska hän alun perin ajoi takaa juuri tunteiden historiaa ja naiset huomioivat niitä helpommin. Hän ei sano olevansa "reportteri" vaan on lapsesta saakka halunnut kirjailijaksi, ja on hänellä runoja ja näytelmiäkin.

    Minä oletin lukiessani, että hän olisi suodattanut haastattelut jotenkin itsensä kautta, että ne eivät olisi suoria lainoja, vaikka haastateltujen nimi olikin esillä ja tekstissä sitaatit. The New Yorkerissa hän kertoo nauhoittaneensa ensin haastattelut ja sitten kirjoittaneensa siitä kirjoitetun tekstin pohjalta, välillä lukien monologia ääneen. Haastateltavia oli ollut 300 - 500, joista sitten valikoitui noin 100 ja niistäkin "pilareiksi" parikymmentä, joita hän kävi haastattelemassa yhä uudelleen, kaksikymmentäkin kertaa, lisäten muotokuvaan joka kerralla jonkin siveltimen vedon. Haastattelun tulos oli vaihdellut ihmisten tunnetilan ja päivän ajankohdankin mukaan. Nimet hän vaihtoi haastateltavia suojellakseen. Tämä työ kesti 5 - 10 vuotta.

    Erilaista kirjallisuutta joka tapauksessa, ja sen arvo on ainakin siinä, että Aleksijevith on tuonut esiin sotien ja Tshernobylin aiheuttamat yksityisten ihmisten kärsimykset suorana, kaunistelemattomana puheena. Ja viranomaisten välinpitämättömyyden ja salailun. Afganistanissa hän oli itsekin käynyt ja kauhistunut. Pelkkä lehtiteksti ei voi tuoda esiin sellaista tunnelatausta, järkyttää ja koskettaa niin voimakkaasti.

    Hyppy länteen. Abl:ssa on mielenkiintoinen artikkeli Dylanin kääntämisestä. Mikael Wiehe sanoo, että Ruotsissa saattaa olla enemmän ihmisiä, jotka pystyvät siteeraamaan Dylania englanniksi kuin niitä, jotka voivat siteerata Raamattua tai virsikirjaa ruotsiksi. Siksi on oltava tarkkana joka sanan ja ajatuksen suhteen, kriitikoita löytyy.
    Gefle Dagbladissa (!) taas esiteltiin Dylanin tuotantoa: "Rocklyrikens förkunnare".

    Itse Horace Engdahl on lausunut, että ei pidä aliarvioida sellaista, mitä suuret joukot ymmärtävät.
    Virkistävää vaihtelua. The times they are a-changing. EG

    VastaaPoista
  8. Minäkin haluaisin joskus, tai edes kerran, kertoa jonkun humaanin jutun humaaneista (eikä aina humalaisista) ihmisistä. Mutta kun minulla on niin vähän mielikuvitusta.

    Mutta kerran Raamilan päivämestari (siis olihan siellä Raamilassa mestari, mutta se oli vain päivisin, muulloin se ei meitä häirinnyt) kertoi hauskan jutun.

    "Luin eilen... hehhk hehheh... eräästä lehdestä Seurako se oli hauskan jutun, heh hehheh. Siinä työmies sanoi vaimolleen minulla onkin tänä vuonna kaksi kesälomaa, heh kheh ja vaimo ihmetteli miten niin on kaksi heh hiikkhhkh... Niin mies sanoi ensin minä pidän kuukauden lomaa ja sitten mestari jää kuukaudeksi lomalle.... KHÄKHÄÄH HÄH HÄÄH." Oltiin kaikki kokoonnuttu siihen tupakkapaikalle, ja me duunarit katsottiin vähän aikaa toisiamme, sitten alettiin nauraa HIRMUISESTI. Ja mestari, joka luuli kertoneensa elämänsä parhaan vitsin, nauroi kanssamme niin että tipahti tuolilta alas. Ja sekös vaan lisäsi naurua.

    Niin, mikä tässä niin humaania oli?

    No, samana aamuna, juuri ennen kun Mestari paikalle tuli, Pena oli tutkinut lomalistoja ja sanonut "helvetti, mulla käy tänä vuonna hyvä säkä, mulla on kaks lomaa peräkkäin, ensin minä ja sitten mestari".

    Elämä, älä jätä.

    VastaaPoista
  9. Satu meni saunaan
    Laittoi lakikirjan kaulaan
    Satu tuli saunasta
    Laki putos kaulasta

    Satu pääsi paulasta
    Paula pääsi pesulasta

    Laki pääsi karkuun
    Karkulainen lakinainen
    Ei enää vakinainen
    Virallisesti vain nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oli perustettu hevonen tai peura
      piti ampua metsästysseura
      mut herrat ne ampuivat syyn
      ja saivat siitä
      ryyppäämisen pyyn...

      tuli joskus äespelolla tämä runo mieleen, heh
      PT.

      Poista
    2. Uusiosetä raapi päätään,
      paksua päätään,
      synkeästi suuttui,
      päästä ruuvi puuttui.

      Poista
  10. Taisteluun tarvitaa johto ("Kylkirauta") ja joukot ("Kolme muskettisoturia" tai "Seikkailijageeni").
    Olen tulossa Kemppisen kanssa ja perässä hänen vuosikymmenelleen, tosin 6 astetta ylempänä (North).
    Sen kunniaksi: virheistään oppii, ei oikeassa olemisestaan.

    http://www.lapinkansa.fi/lappi/on-vaarallista-olla-liian-usein-oikeassa-mutta-opettavaista-olla-riittavan-usein-vaarassa/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taas näitä nörttiupseerien kitkakertoimien määrittelyjä! Jukupuju ja jummpahuiti! Toimareita ja kyvykkäitä duunareita tämä maa on pahasti vailla pikapuoliin jos meno jatkuu tällasena. Keskijohto on ihan kellä vaan, arvonanto apout säkittäjän selässä. Alkas oleen aika härrojen kipaista vähän kentän hajuissa, kaupunkien yössä, vaikka ilman syytä. Parit tuopposet ja asia saa uuden ilmeen.

      Ei tule mitään ellei ole todellisuuden tajua. Taju, mikä? Mistäs se uppisieeri johtas ellei tiedä mitä se työ on! Iänkaikkisen vanhoja teoriajorinoita joihin varusmieskouluttajat nukahtas justiinsa jos luettaisi niitä. Piis se poissulkemistyyli! Hitonko hyötyä siitä on. Juu-juu, on kuultu: kaikki eivät voi olla Koskeloita mutta Hietaseksi synnytään.

      Mnää rakasta nätei flikoi vaikk' nee olis kersanttei. Mut kui ihmeen taval voi rakasta everstei ja kenraalei?

      Poista
  11. Saattaa olla sekä myöhästynyt että ennenaikainen kommentti: onko ketään yhtä vastahakoista ns. palkittu Nobelilla sitten Beckettin? Kuten silloin (1969) vielä ystävä E. M. Cioran totesi uutisen kuultuaan: "Tämä on kauhea päivä ylpeälle miehelle." Tavallisetkin skeptikot oikeassa ainakin siinä että Alamaan Surusilmäinen Leidi on parempi kuultuna kuin luettuna. -jussi n

    VastaaPoista
  12. Koska edustan kommentaattoreista pelkästään itseäni voin sanoa että pidän Johnny Cashin By the Book:ista.

    Ei aivan huitaisemalla tehty...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Menossa kirjaostoksille ?
      t) eehee

      Poista