Rakkaimmat kansallisruuat
valmistetaan tähteistä. Matkailijat ja media kuljettavat tietoa niistä, ja ilo on
yleinen.
Lähiruoka ei ole
itsestään selvä ajatus. Suomalaisille silli ja sekahedelmät olivat kaupungista
hankittua tuontitavaraa. Olisiko molempien sitkeä esiintyminen joulupöydässä
tuota perua?
Varmuuden vuoksi sivuutan
sen, että silli ja sen murtoveden muunnos silakka sattuvat olemaan mielestäni
suuria herkkuja.
Otsikon sana sukelsi
jostain mieleen. Ehkä ajattelin menneisyyttä; musta makkara ei ole mitenkään
tamperelainen keksintö eikä Tapolan keksintö. Verimakkaraa tehtiin joka talossa
syysteurastusten yhteydessä juuri tähän vuodenaikaan, Mikkelinpäivän aikoina.
Kerran olen ollut mukana
tai katsomassa ja muistan, miltä uunista otettu verimakkara näyttää ja tuoksuu
ja miten paljon siinä on ohraa. Meillä siis oli kirkonkylässä silloin huonona
aikana kivitalon vanhassa piharakennuksessa karjaa ja Kettulasta oli hankittu
peltoa 50 hehtaaria ja kuivurilla oli suuret pinot jyväsäkkejä, joihin oli
ommeltu sinisellä ompelulangalla ruskealle pohjalle isoisäni nimikirjaimet.
Kuivurirakennuksen kellarissa oli perunoita ja rottia.
Koska teurastuksen
yhteydessä veri on juoksutettava kiireesti eikä sille ollut monta käyttötapaa, makkarakin
oli nimenomaan jätteestä tehty herkku. Vaikka pakkaukset ovat koreita ja tuote
erinomaista, markettien leikkeleet ovat samaa, ruhonkäsittelyn yhteydessä
syntynyttä massaa ja silppua jauhettuna ja maustettuna ja useimmiten tietenkin
paistettuna.
Tuo pylsy oli siis makkaran
mallista sisälmyssylttyä, johon kätkettiin teurasjätteet tai ne ruhon palat,
joita ei pystynyt piilottamaan muualle. En sitä kaipaa, vaikka toisaalta kun
aladobi on palannut kauppoihin, sitä on ostettu ja se on havaittu edelleen
herkulliseksi. Aladobista käytettiin nimitystä ”tytinää”, paitsi mummuni sanoi
sitä ”vasikan hypyksi”.
Syltty lienee mitä
tahansa muhennosta. Pohjalaismurteissa esiintyvä ”prässyltty” tunnettiin Helsingin
kauppahallissa painesylttynä. Ei ole tullut kysellyksi, koska jouduin haikealle
mielelle ostettuani torilta elävää jätettä, nimittäin nahkiaisia, joita meillä
ei kukaan muu syö. Ne olivat jotenkin jauhoisia ja mauttomia. Ehkä sekin
vuodenaikaherkku on ohi, että voi palata kotiin nahkiaisia kainalossa.
Vaasan ravintola
Ernstissä Tikanojan Jaska ja muut herrat tilasivat ”viinamaqtoja”. Ajatus nahkiaisen syömisestä ilman snapsia
oli vieras ja vastenmielinen. Mutta aika oli toinen.
Paellat ja pizzat
valmistettiin reseptillä ”katsotaan mitä sattuu löytymään” ja tarjoiltiin
kuumana. Suunnilleen joka maassa on omansa. Eräät ovat kovasti ollakseen näistä
kansallisherkuista, jotka eivät siis ole alkujaan herkkuja.
Suomalaiset vastineemme
ovat karjalanpaisti ja kalakukko. Karjalanpaistista ei tule hyvää, jos siihen
käyttää kaupassa valmiiksi paketoituja palasia. Kokoruuanidea on pitkä
hauduttaminen jälkiuunissa eli leipomisen jälkeen, ja siksikin mukana pitäisi
olla lihapaloja, joissa on luuta mukana. Se ydin kun vuotaa hitaasti liemeen,
niin jo maistuu. Liki luuta liha paras.
Kalakukko – sekin kiihkeän
himoni kohde, sisältää ruislimpun, läskiä ja muikkua (tai lanttua tai muuta
sellaista).
Viimeksi kokeillessani
tulin siihen tulokseen, että on pelkkää taikauskoa kuljettaa niitä Savosta
asti. Helsingistä saa ihan hyviä kukkoja.
Jo lapsena ihmettelin,
että mitä se laulaja nyyhkyttää, ettei saa koskaan ennee kiertää Puijonsarven
nennee. Sen kuin kiertää! Sitten
ajattelin, että jospa laulun laulaja on Amerikan siirtolainen, joka siinä
viihdyttää eli itkettää toista. En jaksa uskoa, että Ontarion tai Erien
rannalla poikarukkaa odottaisi lämmin kalakukko, varsinkaan äidin tekemä. Ei
kai muikuille ole myönnetty maahantuloasiakirjoja, vaikka läskiä löytyy. Valkoinen ihra, jota sata vuotta sitten
syötettiin ihmisillekin, oli ”Amerikan läskiä” tai ”Wilsonin pintaa”.
Perimätiedon mukaan Lapuan – Kauhavan maantien rakentajille maksettiin nälkävuonna
1867 palkka kauhalla suoraan kouraan.
Suomalainen kummallisuus,
joka yllättäen ainakin tiedetään myös nykyisellä Pohjanmaalla, on kropsu.
Luullakseni en ole suostunut syömään sitä ainakaan kuuteenkymmeneen vuoteen.
Vai nostattaako teidän ruokahaluanne ajatus että pannukakun päällä tai seassa
on läskiä eli silavaa?
Toiset intoilevat
kropsusta. Arvaan että he puhuvat itse asiassa pannukakusta, jossa on rasvaista
maitoa ja kaksitoista kananmunaa.
Tuon ruokalajin
sosiaalinen mittari voi olla sanonta, jolla ihmistä pilkattiin: Nurmosta ja
kropsua eväänä.
Kun tuo kirjallisuudessakin
ihasteltu ajatus unohtui, sitä pannukakkua tarjottiin myös kylmänä, ellei
vieraalla uhrattu ihan itse tehtyä pullaa.
Joku saisi kirjoittaa
pullan kulttuurihistorian. Vehnä ei sekään oikein ollut lähiruokaa, koska se on
Suomessa säille alttiina vaikeaa viljellä. Mielessäni pulla tuo mieleen Ruotsin
ja ruotsalaiset. Maan eteläosissa vehnää on viljelty vuosisatoja. Pullaan
liittyy vahva sosiaalinen viesti. Ehkä siksi isäni, jolle oli aina hänen
käydessään tarjottava pullakahvit ja kolme palaa sokeria kupilliseen, kysyi
joka kerta, että onko pulla emänään itsensä leipomaa. Kaikki vapisivat
raivosta. Kauanko pullataikinan on saanut kaupasta valmiina? 30 vuotta?
Kun tieteellisiä
tutkimuksia varten katselin marketista pullapitkoa, jolla on suomessa niin
monta nimeä, sitäpä ei enää löytynytkään. On vain kaikenlaisia tanskalaishenkisiä
hörhellyksiä, joissa on kaikenlaista möhnää päällä. Pohjanmaalla pullapitko on ”ankkastukki”.
En ole kyennyt arvaamaan kummallisen sanan alkuperää ellei taustalla ole sitten
ruotsin kieli ja ankkuriköysi eli touvi.
Kulttuurihistoriaa
tarvitaan haukkumasanan ”pullamössösukupolvi” oikaisemiseen. Tuo termi sopii
minuun ja minua vanhempiin, ei nuorempiin. Ne jotka ovat syntyneet 1950-luvulla
tai myöhemmin, eivät suostuneet syhömään suttua eli pullamössöä (maitokahvissa
kasteltua korppua). Heille piti olla Pilttiä.
Mun henkilökohtainen karjalanpaistini on paketillinen kaupan "karjalanpaistia" talouspyyhkeen päällä kuivattuna ja rautapataan heitettynä. Perään vielä yksi kolmasosa lammasta, joka siitä kaupan paketista aina uupuu; rasvaosat poistettuna, ettei maistu villasukalta. Ropsaus karkeaa suolaa päälle ja kierto mustaapippuria, sekoitetaan puukapustalla ja laitetaan lämpenevään uuniin joka tavoittelee sataa viittäkymmentä. Kansi päällä, nestettä ei lisätä eikä alkujaankaan laiteta. Neste on niissä lihoissa ja tulee sieltä ulos ajan kanssa. Puolen tunnin kuluttua käännellään lihat kerran kapustalla ja taas kansi päälle, lämpö sataan kahteenviiteen. Mennään kävelylle pariksi kolmeksi tunniksi.
VastaaPoistaOheen ylikeitetyt kuoritut jauhoiset perunat sekä puolukkahilloa. Jos halutaan ihan karjalaisii olla, pyöreitä pottupiirasii pino, joille lapetaan mureat lihat ja syyään.
Itu koko padallisessa on lihojen mainio mureus ja maku vain niistä itsestään. Ei siis sipuleita tai sekaan laitettuja liemiä.
Kulttuurihistoriaa tarvitaan myös maata hallitsevan, kasarmeilla kasvaneiden, menetetyn sukupolven määrittelemisessä.
VastaaPoistaSenaatintorin pillidemokratiaan tyytymättömät voisivat pohtia miten kansankielestä saataisiin Espalla isännän elkeillä viuhtovien liituraitamiesten hyväksymä isäntäkieli. Bisnekset hoidetaan nykyisinkin englanniksi. Sen jälkeen voitaisiin Suomea kutsua läntiseksi sivistysvaltioksi.
Porvoon piispa tosin kirjoittaisi toisenkin jarrukolumnin Hesariin, mutta ajan myötä opimme luottamaan pikemmin omien aistien välittämiin havaintoihin kuin jossakin mennessä ajassa kirjoitettuihin teksteihin.
Kuka voisikaan, etenkään tuon kuuluisan jytkyn ja sen seurausten jälkeen kuvitella, että hallituksen politiikka todella on riippuvaista kansan tahdosta?, kysyy Timo Vihavainen blogissaan.
Vastaamme, että kuten kaikissa alikehittyneissä demokratioissa, Suomessakin jytky tuotettiin korkeasti koulutettujen Suurella kaalihuijauksella. Puolueelle lainattiin yliopistoilta useampikin Mörkö.
Ihana juttu. Nostaa kyyneleet silmiin sellaiselle ihmiselle, joka tietää, miltä "oikea" ruoka ilman geenimuunneltua soijaa ja muita hirveyksiä maistuu.
VastaaPoistaTurun seudulla mössö tunnettiin myös nimellä häppä.
VastaaPoistaOhitusleikkauksen jälkeen kaikki hyvä, varsinkin leivänpäällykset kuuluivat kiellettyjen listalle. Paitsi aladobi. Kai se rasva kuoritaan pois keittovaiheessa.
VastaaPoistaTuoreen veren hyväksikäyttö ruokakulttuuriselta näkökulmalta olisikin aika oiva tutkimusaihe. Ehkä asiaa on tutkittukin, kuka tietää. Äkkiseltään uskoisin, että veripaltun eri muunnokset olisivat yleisimpiä. Unkarissa taitavat tosin tehdä verikeittoa (urgh...)
VastaaPoistaKalakukko on takuuvarma savolainen erikoisuus, jota ei muualla tapaa. Taiten tehty ahvenkukko hiljalleen uunissa lämmitettynä on kylmän voin ja piimän kanssa todella erinomaista herkkua. Lämmitys tehdään uunissa kukko ensin aikansa väärinpäin ja sitten oikeinpäin kääntäen. Olen kuullut, että se kaikkein paras kukko olisi nk. perunakukko, jossa on täytteenä perunaa, sianlihaa ja tietenkin läskiä. Tätä herkkua ei edes maankuulu Partanen myy. Muistutan kuitenkin, että kukon kuori on raakaa ruistaikinaa ja sen liiallinen syönti saa aikaan pahanlaisen ähkyn. Been there ja niin edelleen.
Kukas hupsu kuoritaikinan raakana söisi! Kyllä pitää malttaa odottaa kukko kypsänä uunista ulos, sehän on pikaruokaa, valmistuu 4 tunnissa.
PoistaMikä hyvänsä ruhonosa suolalla ja pippurilla maustettuna sulaa suussa, kunhan on saanut olla sata-asteisessa uunissa puoli vuorokautta omissa tai lisätyissä rasvoissa...
VastaaPoistaKun haluan syödä itse kaikki kalliilla ostamani nahkiaiset, kerron jutun siitä Nakkilan isännästä, joka löysi anoppivainaan kokemäenjoen rantavedestä. Ja täynnä nahkiaisia. Ei muuta kun nahkiaiset säkkiin ja anopille naru jalkaan ja takaisin jokeen vielä pariksi päiväksi.
Pullamössö oli tällaiselle 50-luvulla syntyneelle suurta herkkua. Satakuntalaisesti "mosso" maitoon tai maitokahviin sotkettiin pullasiivu ja sokeria päälle. Pitäis varmaan kokeilla...
Onko niin, että vanhemmat haukkuvat lapsiaan nimillä joita he voisivat käyttää itsestään?
VastaaPoistaOnneksi en, ja se on tietoinen päätös, kaada omia syntejäni lasteni niskoille.
Pullasukupolvi, ha?
Kuuluvatko rusinat pullapitkoon? Entä maksalaatikkoon?
VastaaPoistaKuuluvat.
Syltty ei ole "mitä tahansa muhennosta" eikä muhennosta ollenkaan. Kannattaa tarkistaa vanhasta keittokirjasta.
VastaaPoistaTämä on helkatin upea kirjoitus.
VastaaPoistaJos kirjoittaja ei ole tietoinen, Pirkanmaan vanhasta ruokaperinteestä saa otetta Martti Helinin kirjasta Jos et syä nin kattele.
VastaaPoistaAnkkastukki; ankarstock, tvärstycke på ett ankares övre del; ett mörkt matbröd. Malmstöm, Györki, Sjögren: Bonniers svenska ordbok.
VastaaPoistaFemte upplagan 1991
Lienee vaalennut vehnäpullaksi Pohjanlahden ylitettyään tai kierrettyään:
Pekka Tammi
Kallavesj-laulun sanat teki Aaro Jalkanen - alunperin Raatalammin Jalakasia - Amerikassa kuulemaansa virolaiseen kuorolauluun; Johannes Kappel:"Võõrsil". Aika lähelle tuo amerikansiirtolaisuusajatus sattuu. Jalkanen oli lakimies, joka piilotteli Kuopion-toimistossaan aktivistien aseita ja joutui pakenemaan Amerikkaan, opiskeli siellä Harvardissa ja Minnesotassa, ja toimi Kanadassa Suomen pääkonsulina 30-luvulla.
VastaaPoistaKehoitettakoon kuitenkin vielä muuhun savolaiseen musiikkiin liittyen kaikkia käyttämään Savon maakuntalaulusta sen oikeaa nimeä "Savolaisen laulu", ei siis savolaisten. "Mun muistuu mieleheni nyt..." eikä "Meidän muistuu..."
Tampereella 60- ja 70-luvuilla asuessamme emme koskaan syöneet mustaa makkaraa mutta kylläkin veripalttua, jota sitten paistettiin pannulla, ja lasten herkkua olivat itse tehdyt veriletut puolukoiden kera. Miksikähän niitä ei enää tule tehdyksi? Ei taida kaupassa olla vertakaan. Nyt kyllä joskus ostan Tapolan mustaa makkaraa, vaikka se rasvaista onkin.
VastaaPoistaSavossa ei syöty verimakkaraa mutta eräänlaisia verilettuja oli mykyrokassa, tappaiskeitossa, sian tapon jälkeen. Sitä verta minäkin muistan olleeni vispaamassa. Tai ehkä vain katselin, muistoissaan sitä on ehkä urheampi kuin oikeasti onkaan.
Kaupan kalakukot eivät kyllä maistu ollenkaan samalta kuin ennen vanhaan äidin ahvenkukot suoraan uunista otettuina ja kylminäkin. Täällä eräs tuttava, mies, tekee itse kukkoja kaupan muikuista, mutta hänellä onkin oikea leivinuuni. Luulisin, että siihen pitää olla kiviarina.
Karjalanpaistilihoja voin käsitellä hyvin epäortodoksisesti lisäämällä kasan porkkanoita, punajuuria, punasipuleita, valkosipulinkynsiä, timjamia, rosmariinia, balsamiviinietikkaa ym., punaviiniäkin, jos on, ja hyvää tulee, mutta ei se sitten enää perinneruokaa ole.
Pohjanmaan pylsy lienee tullut lahden yli lännestä, ei sitä ainakaan Savossa tunnettu, vaikka vielä 40-luvulla oli kahvelit ja kahverit. Västerbottenista lähteneellä Torgny Lindgrenillä on muikea romaani "Pölsan", kannattaa lukea, jos tykkää hassuista tarinoista. Pylsy varmaan suomeksi. EG
Mistä Helsingissä kannattaa ostaa kalakukkoa?
VastaaPoistamikami
Poistakamaan
Helsingistä? Joko äitisi on lopettanut prostituoidun työt? Vanha esimerkki töpeksinnän mallista. Opettele sen valmistus, hassu lapsonen.
PoistaKannatan sano kakaran housuun päässyt kakka kun puntissa pujotteli.
Sitä paitsi se on reissueväs eikä kala- vaan lanttu-.
Otappa nin rismasta kuus purkkia kukkoa. Se tatilainen hulikukkoliemi.
Eipä ollut lähiruokaa mutta herkullista, kun viime torstaina Uudellamalla ostettiin Savonlinnassa tehty kalakukko ja vietiin hänet Keski-Suomen, jossa sitä syötiin kahtena päivänä.
VastaaPoistaMusta makkara on mahtavan hyvää, mutta tarvitsee kylkeensä puolukkahilloa, kylmää maitoa ja vähintään keskivahvan krapulan. Nam.
Sokeroimaton puolukkasurvos eikä hillo! Erehdys josta ei välttämättä selviä terveenä jos sen tekee Mansen yössä kioskilla. Krapulaosuus kenties totta, eos mutta paras juoma kalakukon kera on tyrnimehu jossa on n. viidesosa viinaa tai viina jossa on kahdeksisen prosenttia tyrnimehua mutta tämä riippuu viinasta ja jossain määrin myös tyrnimehusta.
PoistaEnsinnäkin pitää romuttaa uskomus, että Savossa muka osataan tehdä parhaat kukot. Näin voi luulla ellei ole käynyt Lieksan tai Nurmeksen kaupoissa arki-iltapäivänä, jolloin sinne tuodaan lähileipomoista lämpimät kukot;on peruna- lanttu- liha- ja ahvenkukkoa kansan syötäväksi. Pesevät Savon tusinakukot mennen tullen.
VastaaPoista