Komiat

Joskus varhaisaamun televisio-ohjelma saa minut ottamaan talteen kirjoitukseni aiheen tai rungon tuonnempana käytettäväksi. Tänään esiteltiin luullakseni lystikkäänä kevennyksenä henkilö, joka tilaa kymmeniä paperille painettuja sanomalehtiä ja kerää niistä tviittejä jakeluun.

Ennen kuin havahduin asiaan, mahdollisesti kerrottu tieto oli jo livahtanut korvien sivu. En tiedä, saako asianomainen siitä rahaakin jollain tavalla.

Sosiaalisen median yhteydessä jätetään tavallisesti kertomatta, että sillä ei elä. Pahantapaiset nuoret, jotka askartelevat elektronisilla laitteilla silloinkin kun heidän pitäisi auttaa vanhuksia raitiotievaunuun tai kuunnella kirkkohistorian opetusta koulussa, toimivat vaistonvaraisesti ja ajattelematta, että joku hyötyy ja joku toinen maksaa.

Julkisuus ja yksityisyys esitellään aineettomina ilmiönä, kuin persialais-zarathustralaisena valon ja pimeyden voimien taisteluna. Nyt pahat ovat kaapanneet Netflixin ja Spotifyn ja nyt hyvät lukevat esimerkiksi tuttua, siveellisesti ylösrakentavaa blogikirjoitgusta.

Painetut julkaisut kuihtuvat rahan puutteessa, ja raha tarkoittaa tässä mainostuloja. Maailman suurimpia yhtiöitä ovat Google ja se AT&T:n ja Timen ja Warnerin yhteishanke ja Apple ja Microsoft, jotka ostavat ja myyvät ihmisten yksityisyyttä.

Kysymyksessä on valkoinen orjakauppa tai pahempi. Kenelle kellot soivat? Kun näet lihatiskillä pullistelevan kinkun, älä koskaan kysy, kenen se on. Se on sinun. Tunnustele vain. Toinen pakarasi puuttuu.

Välimatkojen katoaminen ja siihen liittyvät ilmiöt ovat muuttuneet niin totuuksiksi, että ne on välillä kiistettävä.

Sen myönnän, että maailma on pornografisoitunut. Kuva riittää aidon asian sijasta. Medisisältöjä ajatellen maailma on myös prostituution temmellyskenttää. Tunteiden – teeskenneltyjen tunteiden – myyminen rahasta on paljon parempi bisnes nyt kuin ennen punavaloisten bordellien aikaan.

Prostituution piiriin lukisin empimättä eräät kirkot, tietyt puolueet ja määrätyt ”isänmaalliset” ryhmät.

Oma sukupolveni suosi väitettä, että omaisuus on varkautta ja että liikemiehet ja kaikenlaiset kauppiaat olivat verenimijöitä, jotka pullistuivat imemällä toisten verta.

Tuossa on sekin teoreettinen virhe, että ei turha työ luo arvoa. Rakentamalla sormin routaista maata kaivamalla tai huonolla lapiolla liikenteelle ja kuljetuksille tarpeeton Stalinin kanava ei luoda sellaista arvoa, jolla olisi merkitystä taloudellisissa laskelmissa.

Siinä ei ole prostituution häivää, että menen tästä kohta kauppaliikkeeseen ja ostan eläkerahoillani kaksi munariisipasteijaa. Siinä on sellaista perustuotantoa, työtä ja liikevoittoa, josta kuuluukin maksaa.

Eikä digitaalinen pasteija käy lounaasta.

Lähiruoka on esimerkki sellaisesta, mikä ei globalisoidu. Suomessa edes verkkokauppa ei ole toistaiseksi kyennyt mainittavaan elintarvikkeiden myyntiin. Pitää olla kauppa lähettyvillä ja kaupassa sopivaa purtavaa.

Kukaties tätä reittiä käyttäen voi selittää, että paikallisuus on kasvamassa, ei katoamassa.

Suhtaudun välillä viileästi kiihkeäsävyiseen luonnonsuojeluun, kun se ei ota huomioon ympäristöä kokonaisuutena. Osa ympäristöstä – esimerkiksi tämä koti – on itse toteutettua ja sellaisena ylläpidon ja vaalimisen arvoista. Puut ikkunani edessä ovat minulle arvokkaampia kuin jokin huonompi pianokappale, joita on digitaalisesti tarjolla vähintäänkin riittävästi.

Pohjalaisten juhlatilaisuudessa, johon olin saanut kutsun kai nyttemmin tunnettuna alueellisen puhetavan eli murteen edistäjänä, ilahdun kovasti muutamista tapaamisista. Se on sitä tyypillistä vanhuutta, että haluaa kuulustella toiselta, onko tämä tai tuo muistissa oleva henkilö hengissä ja mitä ihmettä siitäkin yhdestä on tullut.

Jutun kuva on paikallislehdestä, jossa aloitin kirjallisen julkaisutoimintani vuonna 1958. Päätoimittaja Aimo Lahti sanoi, että voisin kirjoittaa lehteen jotain juttuja, ja minähän pyrin parhaani mukaan jäljittelemään muista lehdistä lukemaani. Tuossa vaiheessa julkaisun nimi oli Kauhava-Härmät. Nyt sen nimi on ”Komiat”. Vieraspaikkakuntalaisten ei tarvitsekaan tietää, että taustalla näyttää olevan sanonta ”Härmän häjyt ja Kauhavan komiat”. Paikkakuntalaiset eivät varmaan tiedä, että sanonnassa on mukana enemmän kuin vähän ironiaa. Kauhavalaisten arveltiin olevan kovasti ollakseen, aiheettomasti. Sen että lapualaiset pitävät edelleen itseään selvästi muita ihmisiä parempina, tietää koko maa.

Seuraava julkaisijani kummitteli silmissäni julkistamistilaisuuden yhteydessä muutamia viikkoja sitten. Vaasa-lehdessä, jonka nimi on nyt Pohjalainen, oli virkeä kulttuuriosaston toimittaja, joka jostain syystä kirjoitutti maakunnan nuorilla lehteen juttuja. Tuossa yhteydessä julkaisin arvostelun tapaisia ja matkakuvauksia. Koska ne ovat tallella, olen vilkaissut niitä aivan äskettäin, ja häpeän puna on noussut poskille.

Jos tarvittaisiin todisteita selvästä asiasta eli maakuntalehtien heikonlaisesta tasosta, minulta saisi todisteita.

Aion vastustaa kiusausta selvittää, löytyisikö sieltä kuitenkin nyt loistavia poikkeuksia. Tänä syksynä lukemissani 1930-luvun lehdissä oli aivan mainioita uutisia, mutta lehtinovellit olivat kamalia ja pakinat samoin, paitsi Vaasan Jaakoon.

Mutta vahvasti olen sitä mieltä, että paikallislehtiä tarvitaan. ”Marketissa itsestään avautuvat ovet” on kova juttu, todellinen uutinen. Lisäisin vielä ”naapurin kissa kiipesi puuhun”. Ja tietysti ”kaavoitushanke ei etene”.