Oudot jalat

Minä vain kysyn, missä on isoisän frakki? Siis sen kauan sitten kuolleen isoisän. Olen itsekin isoisä, sillä perheessämme on tapana, että tuota korkeaa arvonimeä käytetään sellaisista isän- tai äidinisistä, jotka ovat säännösten mukaisesti väitelleet tohtoriksi ja siis alistaneet tarkastettavaksi laatimansa tutkimuksen ja julkisesti puolustaneet sitä, sittenkin se on siihen toimeen nimettyjen esteettömien asiantuntijoiden toimesta etukäteen tarkastettu, sellaisin seurauksin että virallinen vastaväittäjä on puoltanut sen hyväksymistä.

Arvelen että tämä perinne tulee jatkumaankin.

Nyt Facebookissa on kysytty sitäkin, saako määrätyissä akateemisissa tehtävissä oleva henkilö tehdä verotuksessa työvaatevähennyksen frakista, joka kieltämättä vaatetuksena vertautuu työmiehen haalareihin.

Tiedossani ei ole korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä asiasta. Epäilen kuitenkin, että vähennystä ei myönnetä edes pesulalaskusta.

Tämän edellisen isoisän frakin mansetinnapit ovat tallella, ja valitettavasti myös paidan irtonapit. Molemmat ovat 1920-luvulta, jolloin hän väitteli lääketieteestä. Liivit tuhosin itse. Sattui näet niin, että olin silloinkin menossa Rovaniemelle, kuten huomenna, tai sitten Ouluun, ja kysymyksessä oli frakkijuhla. Voi kyllä olla, että kysymyksessä oli Lappeenranta, joka on sekin kaunis kaupunki.

Hätikkönä olin siepannut mukaan isoisän frakin liivit, vaikka muu varustus oli omani. Jo kiireessä vaatteita vaihtaessani joudun lopulta suorittamaan hotellihuoneen sängyllä eräänlaisen pellehypyn, koska liivit olivat hirttyneet niin pahasti kiinni ja selkään tuleva silkkinauhakin oli jossain vaiheessa tikattu aukeamattomaksi ompelulangalla. Onnistuin siis uimaan liiveihini, ja väitöstilaisuus, jossa luullakseni olin custos, sujui muutenkin mainiosti.

Pukeutumistuskissani muistin, että tarjoilijoiden ja professorien lisäksi laulajat joutuvat käyttämään hännystakkia, kuten harvakseltaan muutkin muusikot. Kim Borg kertoi joko kauan sitten meillä Kauhavalla käydessään – he tunsivat isäni kanssa sota-ajalta laulettuaan samassa rintamamieskuorossa ja havaittuaan myös valokuvauksen yhdistäväksi tekijäksi – tai sitten muistelmakirjassaan tai televisiossa, miten häneltä rupesi juuri ennen konserttia irtoamaan frakkihousujen etuhalkiosta nappi. Hotellissa oli kuitenkin taitavaa väkeä, ja paikalle kiidätetty naishenkilö oli työnsä tehtyään juuri katkaisemassa langan häntää hampaillaan, kuten usein on tapana tehdä, kun huoneeseen syöksähti koputtamatta laulutaiteilijan nuorehko naispuolinen säestäjä, jonka ilme sitten kuulemma oli näkemien arvoinen.

Samassa yhteydessä eli siis verkossa joku muistutti akateemisen uran ongelmista. Kun kuikuilee frakissa ravintolatiloissa eli siis karonkan yhteydessä, ihmiset käyvät kysymässä pöytää tai valittamassa kalasta. Tämä riippuu tietenkin ravintolasta. En tiedä, olenko nähnyt Suomessa frakkiin sonnustautunutta hovimestaria enää vuosiin. Toisaalta en kyllä juokse kapakoissa kello 18:n jälkeen.

Sain aiheen tähän pikku kirjoitukseen huomattuani Beevorin Pariisi-kirjasta (Paris After the Liberation), mikä vei frakit Euroopasta. Niitähän ei juuri käytetä muualla kuin Suomessa ja Wienin uudenvuoden tanssiaisissa. Yhdysvalloissa frakkia käytetään harvakseltaan diplomaattipäivällisillä.

Huomaamatta, millaisen pommin hän pudottaa Beevor korostaa toisaalta hirvittävän kylmää talvea 1946 ja samaan aikaan epätoivoiseksi kasaantunutta polttoainepulaa kaiken muun pulan keskellä ja toisaalta kuvailee mukaansa tempaavasti, miten Christian Dior ja kumppanit nousivat yhdessä yössä maailmanmaineeseen ja hullaannuttivat etenkin rikkaat amerikkalaiset uusilla muotiluomuksillaan. ”New Look” yhdisti äärimmäisen vaativan leikkaus- ja ompelutaidon pettävän yksinkertaiselta vaikuttaneeseen kuosiin, joka sitten muuttikin maailman. Uudenlainen kaunotar tyyppiä Marilyn on tuota perua.

Niin Beevor siis sanoo, että kovan kangaspulan ja jäätävän kylmyyden takia diplomaatitkin alkoivat saapua ikävystyttäville päivällisilleen – smokissa. Ainakin eurooppalaisten diplomaattien frakin liepeistä oli tuossa vaiheessa leikattu paikkoja arkihousujen persauksiin.

Ja edelleen frakeista; asian yhteydessä muistutetaan Chestertonin Isä Brown -tarinasta, joka minustakin on yksi kaikkein parhaista. Sen nimi on ”The Queer Feet”. Joku selvittänee, löytyykö se suomennetuista.

Chesterton panee parastaan. Isä Brown joutuu käsitettävällä tavalla äärettömän eksklusiiviseen hotelliin, missä joukko Englannin silloisen imperiumin arvokkaimpia aristokraatteja kokoontuu tapansa mukaan suojassa alhaison katseilta, ja alkaa uteliaana ihmisenä kummastella käytävältä näkymättömistä kuuluvia askeleita – verkkaista astelua, joka yllättäen muuttuu kiireiseksi sipsutukseksi, ja myös sama toisin päin.

Kun kohta käy ilmi, että yksi hotellin tarjoilijoista on siis menettänyt henkensä ja lisäksi seurueen mittaamattoman arvokkaat hopeiset, helmillä koristellut kalaveitset ja -haarukat on varastettu, vaikkei talossa ole havaittu ketään sivullisia eikä mitään erikoista, Isä Brown selvittää tapauksen ja nappaa rikollisen, tai siis ainakin paljastaa hänet.

Tarina on tyypillistä Chestertonia, koska siinä sivumennen pannaan aatelisihmisiä paikalleen. Vitsi on tietenkin se, ettei mikään mahti maailmassa erota toisistaan huippuhienon paikan tarjoilijaa ja vierasta. Samat kamppeet, sama mahtipontisuuden, hajamielisyyden ja tietyn tomppelimaisuuden sekoitus kasvoilla.

Paitsi kävely. Tarjoillessaan huippuammattilaiset liikehtivät tavalla, joka tuo mieleen paavin Pietarinkirkon alttarilla. Jokainen liike säteilee pyhyyttä ja kahden tuhannen vuoden perinnettä ja itse liturgia on saanut muotonsa monta aikakautta sitten.

Mutta ruokailutiloihin tullessaan hyvä hovimestari kipittää kunnioittavasti etukumarassa ikään kuin hiukan painovoimaa uhmaten. Luultavasti tuo kipitystaito edellyttää vuosikymmenien harjoittelua. Sikaria ulkoiluttava aatelisihminen taas liikehtii kuin isäntämies tunkionsa tuntumassa, askeltaen harvasan ja harkitusti.