Sivun näyttöjä yhteensä

22. lokakuuta 2016

Fasistinen itsetutkielma




Mieli hyristen luen professori Pentti Virrankosken muistelmakirjaa ”Laihinsa kukin kirnuaa ja yhtä paljo voita saa – Kauhavan kansanperinnettä ja elämänmenoa” (2010). Olin saanut sen tekijältä käsikirjoituksena ja lukenut. Nyt se tuli hyvin ajankohtaiseksi Vaasan Jaakkoo -puuhien yhteydessä. Vaikka Turun kollega on esimerkin ihminen, hän on kuitenkin onneksi ottanut muisteluksiinsa hiukan ruokottomampia juttuja sanontoja kuin Jaakkoo aikanaan. Aion pistellä niitä sinne kotisivuille, joihin linkki viittaa.

Ihan ääneen naurattaa erittäin tyypillisesti Kauhavalla käytetty tapa kiroilla kallisarvoisen Vapahtajamme nimeen. Kun renki muistele toiselle, että vanhassa palvelupaikassa Pilikreenillä (Pihlgren) sai riisipuuroa pyhäpäivisin, niin toinen hämmästeli tätä lauseella, joka olisi suomen laihalla kirjakielellä ”oletko vakavissasi” – ”ookko kristuksen perkelhen jesus?”

Naisten siunailuista näyttää puuttuvan tapaamisen odottamattomuutta kuvaava ”voi rakas”, joka lienee aiheuttanut myös väärinkäsityksiä. Kauhavalainen voi suuttuakin ”rakkahasti”.

Yksi lisäys tuli mieleen, jos tämä kirjoitus menee Virrankosken silmiin. Hänen äitinsä tyttövuosien kauppa-apulaispaikka oli Pelkolassa Leppäsellä. Kauppias muutti kohta kapinan jälkeen Viipuriin, joten paikallinen perinne ei lainkaan muista Mannerheim-ristin ritari Eero Leppästä, joka kaatui jääkäripataljoona 4:n komentajana Portinhoikassa 1944. Näyttää selvältä, että kysymyksessä oli juuri tuon kauppiaan poika, joka ilmoitetaan Kauhavalla 1907 syntyneeksi.

Tänään illanpäivällä on pohjalaisten tilaisuus. En ole tavannut näissä senioreissa käydä. Yksi syy on, että en aina oikein tiedä, mistä vastata, kun kysytään, mistä olen kotoisin.

Paikkakunnalla oli sellainen sanonta, jos jollain oli vaikka linkkuveitsi, joka oli ostettu oikein Porista, että ei tuo ole mistään kotoisin. Se tarkoitti vahvaa vähättelyä.

Olen syntynyt ja käynyt kouluni Kauhavalla, mutta Blut und Boden -pohjalla en ole yhtään pohjalainen, koska äiti ja hänen sukunsa on Satakunnasta ja isä Karjalasta. Isääkin piti joskus selittää, ettei hän ollut evakko, vaan ilmasotakoulun kautta paikkakunnalle tullut ja lyhyet kouluvuotensa Helsingissä asunut.

En vain tiedä, minkä verran sukujuurilla on merkitystä. Minulla on hyviä valokuvia sekä isänisäni että isänäitini kotipaikoista, joissa suvut olivat asuneet sata vuotta ennen kuin lähtö tuli. Ei ole tehnyt mieli käydä. Ehkä kysymyksessä on pelkkä luonnevikaisuus, koska en ollut mukana silläkään kertaa, kun serkut kokoontuivat katselemaan äidinisän syntymä- ja asuinpaikkoja Karkkuun. Muinaiseen kotipihaan kuulemma näkyvät Ellinvuoren laitokset. Eikä Kokemäenjoelle tarvitsisi passia eikä viisumia.

Ystävä- ja tuttavapiirissäni on vaikka mitkä määrät ihmisiä, joiden sukunimet esiintyvät paikkakunnan kartalla ja joista tiedän, että heidän sukunsa tai siis nimensä esiintyvät seudulla 1500-luvun lopulta.

Tuo suku ja sukunimi on Länsi-Suomessa hiukan mutkikkaampi asia. Siellä oltiin pitkään sitä mieltä, että sukunimi oli herrojen hullutusta. Ihmisiä puhuteltiin talon nimen mukaan, jopa niin, että jos tuli ihan vieraskin asuja, hänestä käytettiin talon nimeä sellaisenaan tai pienin muutoksiin. Koppalan kylän ja talon haltija, siis isäntä itse, saattoi olla ”koppalaanen”.

Tämä sama horjunta muuten näkyy eri puolilla Suomea. Jopa Kalle Päätalo saattoi olla vanhoille kyläläisille ”Kallio-Kalle”, kun Päätaloja oli paljon ja itse Päätalo oli vähän edempänä.

Jos asianomainen kohosi yhteiskunnassa ja otettiin esimerkiksi lukkariksi, otettiin sukunimikin, ja mielellään ruotsinkielinen. Mainitsemani kirjoittaja, ystäväni, oli suvultaan Lillfors, ja tuo Virrankoski oli sitten vuoden 1905 suuren nimenmuutoskampanjan tulosta, kirjoittajan mielestä hiukan erikoinen.

Joki, poikkimain kulkusuuntiin, kuuluu ihmisten nimissä – Lauttamus, Uitto, Silla (< silta). Nimissä peltoja käsiteltiin joskus kuin vesiä – Niemi ja Lahti ovat erittäin yleisiä ja vain harvakseltaan täsmennettyjä. Orrenmaat asuivat Jokiniemeä, ja kartassa luki Ånäs.

Kysymystä pitäisi tietysti käsitellä osana maan sisäistä muuttoliikettä ja se puolestaan liittyy elinkeinoihin.

En ole aivan varma, miten mieluisaa olisi asua paikkakunnalla, jossa ikätoverit osaisivat sanoa toisilleen, että tuo on se, jonka enon toinen serkku kaatoi ketunmyrkkyä naapurin kaivoon ja se yksi puukolla tapettu oli sitä sukukantaa, jota tavataan runsaasti maakunnan erilaisissa sairaaloissa.

Hitusen vakavammin sanoen arvaan, mitä perua on tämä tietty kaksijakoisuus suhteessa omaan perinteeseen. Isäni tuli kotivävyksi, kuten talonpoikaisissa sanotaan. Äidin perheellä oli kauppaliikkeitä ja asema yhteisössä. Se että isäni oli sitten joitakin aikoja oikea ja päätoiminen asianajaja maalaiskunnassa, oli suuri harvinaisuus. Epäilen että terävästi ajatteleva isoisäni, joka muutoin piti taloaan ja sukuaan kuin paalulinnakkeessa, saattoi hyvinkin olla työntämässä isääni ja siis perhettä väljemmille vesille.

Isäni muistelmakirja on kirjoittajan tuntien hyvinkin tasapainoinen kirje eikä omien aikaansaannosten esitteleminen ainakaan minun mielestäni mene mahdottomuuksiin. Siitä on silti luettavissa selvinä tosiasioina, että 60-luvun alusta Helsingissä hän oli lyhyessä ajassa omassa elementissään, menestyi ja viihtyi. Toisaalta oli kuin joku olisi arvannut, ettei pienehköillä liikeyrityksillä elä maaseudulla pitkään. Vaikka meillä ei kaupattu tekstiilejä eikä puukkoja eikä myyty autoja eikä viinaa, kyllä se alkoi havaittavasti hiipua selvästi ennen vuosituhannen vaihdetta. Naapurissa nurmettuu pelto paikalla, jossa oli vielä lukioaikoinani monen sadan työntekijän meluisa ja menestyvä kutomo-

Niinpä valitsin itselleni vaakuna-aseen Iisakki Järvenpään luettelosta. Täytyy hankkia. Luettelonimi on ”tanhupuukko” – pelkkä kahva tupessa. Nokkela ratkaisu, kun teräasetta ei oikeastaan saisi kantaa julkisella paikalla.



15 kommenttia:

  1. Ennen oltiin vapaamielisiä sukunimien kanssa. Nyt on toisin:
    "Toisen sukunimeä ei siis voi tuosta vaan ottaa omakseen, vaikka etu- ja sukunimien vaihtaminen onkin yleistynyt.
    —Jos sukunimen haluaa vaihtaa, eikä esivanhemmilta löydy mitään otettavaa, pitää keksiä itselleen uusi nimi."
    http://yle.fi/uutiset/3-8428595
    Uuden nimen keksiminen on vaikeaa, sillä tuntuu, että suomalaiset ovat ottaneet käyttöönsä kaikki mahdolliset nimet, jopa erikoiset paikannimet.
    Entä fiktiiviset henkilöt? Mitä nimiä uskaltaa käyttää romaanin henkilöille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisin toista mieltä nimen keksimisen vaikeudesta ja siitä että suomalaiset olisivat ottaneet käyttöön kaikki mahdolliset nimet. Sitäpaitsi eihän niitä edes tarvitse itse keksiä. Kirjahyllystäni löytyy Suomalaisuuden liiton teos "Sukunimiopas - Suojatut sukunimet" ISBN 951-99543-4-1 vuodelta 1984. Oppaassa on n. 7000 sukunimiehdotusta uudeksi sukunimeksi. Uusin versio oppaasta on vuodelta 1994.

      Poista
    2. Onko Kristus jo sukunimi?
      Nimeksi Jeesus P. Kristus ja menoksi.
      (P. = Perkele)

      Poista
    3. Jösses Hippulavinkula

      Poista
  2. Sukunimistä senverran, että Länsi-Suomessa sukunimet tulivat vasta itsenäisyysaikamme alussa, kun sukunimilaki tuli voimaan. Ruotsissahan oli juuri sama käytäntö. Asianomaisia nimitettiin yleensä asuinpaikan ts talon mukaan. Tästä poikkesi papisto ja aatelisto. Jälkimmäinen määrättiin ottamaan sukunimet kun Ruotsin ritarihuone perustettiin 1600 luvulla.

    Suomi on kuitenkin kiintoisa tässä asiassa sikäli, että se "halkeaa" kahtia pitkittäin osapuilleen keskivaiheilta. Itäpuolella on "aina" käytetty sukunimiä. Avioliitossa nainen säilytti oman sukunimensä, mutta lapset tulivat isän nimelle.

    Länsi-Suomessa oli 1900 luvulla pitkään se käytäntö maaseudulla, että ihmisiä kutsuttiin talonsa tai tilansa mukaan vaikka heillä oli siitä poikkeava "oikea" sukunimi.

    Oma kuriositeettinsa ovat ruotsinvallan aikaiset sotilasnimet, jotka eivät periytyneet, mutta kylläkin siirtyivät ruodussa uuden pestin ottaneelle.

    VastaaPoista
  3. Kesäkuussa tein tenttiä vanhalle kirjallisuuden professorille. Oli hyvin tyytyväinen minuun. Tentti oli kolmiosainen. Ensimmäinen osa oli kotona kirjoitettu essee keskiaikaisesta teoksesta, toinen osa kirjoitettiin sitten tenttipäivänä luokassa. Ja lopuksi piti keskustella professorin kanssa. Esseeni oli Nibelungien laulusta, missä mä väitin, että eepoksen nimi olisi pitänyt olla "Tronje Hagen". No, lyhyesti, muuten kärttyinen professori oli tyytyväinen ja hymyili luettuaan mun esseen ja kysyi multa vaan, että mistä teillä sellainen kummalinen nimi.
    "No isoisäni oli saksalainen," sanoin. "Tai oikeastaan se on vendiläistä alkuperää". Se vasta professoria miellytti ja se kysyi: "Slaavilainen sitten?"
    "Just niin."
    "Teillä ovatkin slaavilaiset kasvot."
    Ja sitten me puhuttiin siitä, miten neuvostoaikana käyettiin sanaa "vendiläiset" joissakin kirjoissa "venäläisten" asemesta, jotta venäläisten imago ei kannattaisi.
    No "A" tuli. Ja minun jälkeen puhutetut ylioppilaat saivat varmasti bonuksen, koska mies oli selvästi hyvällä tuulella lähdettyäni.

    VastaaPoista
  4. Puukoista en tiedä muuta kuin että teräviä ovat.

    Mutta yksi asia minua on painanut monta vuotta, en tiedä miten sen teille sanoisin, koska eiväthän minun asiani teille kuulu. No,

    olin Ruotsissa pienessä kauppalassa joka suomeksi lausutaan Sheene. Odotin joulua. Taivaalta satoi isoja, äänettömiä lumihiutaleita. Minulla oli jonkiverran kruunuja taskussani ja muutenkin oli feelinki Okey. Oli vapaapäivä, siksi kuljin sen kauppalan katuja vaikka oli ilta, ei minulla ystäviä ollut, olin aika yksinäinen ihminen. Mutta lunta tipahteli taivaasta. Ja ihmisillä paloi - siis näillä ruotsalaisilla, perkeleesti kynttilöitä. Sitä ihmettelin. Niitä oli siellä ja täällä ja sitä minä ihmettelin. Kun kaduilla tallustelin. Menin nakkikioskille ja ostin hoddogin. Myyjä oli tuttu, aina se huijasi minua vaihtorahoissa, mutta olin hyväksynyt sen. Se nyt yksinkertaisesti kuului minun elämääni, tämä huijari. Ja hän oli oikeastaan ainoa ihminen, siis ruotsinkielinen ihminen, joka suostui puhumaan kanssani. Siksi pidin hänestä paljon. Ja taivaalta sateli lumihiutaleita. Puraaisin hoddoggiani kun siihen viereeni pysähtyi Mercedes Bentz, jarrut kirskuen, pitkä ja musta. Sieltä etupenkiltä pomppasi noin minun ikäinen tyttö, siis hyvin nuori, kaulaani pomppasi ja alkoi suudella minua rajusti. Vähänkös hämmästyin... oikeastaan hämmästyin aika paljon. Kun tämän Kirken kädetkin - voi että olivat vikkeliä - eksyivät housunpuntteihini, se tuntui kivalta. Oikein kivalta. Ikään kuin kotonaan olisivat olleet... nuo pianistinsormet, ja sitten hän sanoi (käännän nämä ruotsinkieliset lauseet suomeksi, ettei teidän tarvitsi tuntea sitä myötähäpeää, että yrittäisin kirjoittaa ne ruotsiksi.
    - Älsäkade. Lähdetään.
    - Mi-mi-mihin?.
    - Mihin ikinä tahdot, kärä!
    - Kyllähän minä, mikäs...
    - Lähde heti, muuten kadut koko loppuelämäsi. Että et lähde.
    - Kyllähän minä, tosiaaan, mikäs tässä... mutta tää hodari.

    Ei se mua sen enempää kuunnellut. Sinne lähti takaisin Mersuun. Ovi vaan paukahti. Ehkä mun ruotsinkieleni ei vakuuttanur häntä, en tiedä. Ja se makkara... voi vittu, se mulla oli kädessä. Heitin sen roskikseen. Mutta kauheesti ihmettelin mitä mulle oli tapahtunut... eihän tämmöistä nyt joka päivä. Ihmiselle tapahdu.

    Seuraavana päivänä tajusin että kyse oli Lucian -päivästä. Aika pimeitä nää umpiruotsalaiset. Pomppivat joulukuussa kynttilöitten kanssa. Sillä mersutytölläkin, kun oikein aloin analysoimaan tätä minulle tapahtunutta asiaa, oli pari sammunutta kynttilää tukassaan. Ajattelinkin, jos hänen messiinsä olisin lähtenyt, vain Taivas tietää, mihin olisin joutunut...


    Silti mua koko kaikki nämä vuodet on kaduttanut, että en.


    (Tiedän, tiedän, tiedän että joku amerikkalainen kirjailija on kirjoittanut aivan samalla lailla että hänelle muka tapahtui New Yorkissa näin. Mutta kun minulle ihan oikeasti tämä tapahtui Skenessä. Ja enemmän kuin kukaan teistä... enemmänkuin te yhteensä... olen miettinyt, entä sitten?)

    No, kerran meinasin pudota yhden kerrostalon katolta alas. Jos olisin pudonnut, olisi se ollut sellainen mätkähdys, että en tässä enää teille mitään kertoisi... Mutta kun en pudonnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinustahan olisi voinut tulla vaikka vuoden lusija.

      Poista
    2. Nyt ei ollu kiva. Nätisti nytten.

      Poista
    3. Jäpä stikkas korvit veks! Eikse o joku synti tai jotai? Olisit ny vaiks stikannu sen sille gimmalle et otaks ton poskees ja skuffannu toisen. Kylsäki oot aivan vino siis oikeesti, mieti ny. Kelaa jos mä oisin ollu siinä sillon. Mä olisin eka vähä näyttäny sille kiskatyypille osenvaikeeta ja ku se olis siinä ottanu potslojoo ni mä oisin vähä bylsiny sitä giltsii kerta mä oon nii antelias ja sit me oltas vaik voitu vetää siihen päälle pari nakit. Pelkällä kurkkusalaatilla aina mulle. Se on mun juttu. Mut hei nyt. Tätä mä voisin tietty funtsia et et. Vaijerilla vetokoukkuun se nakkimaja ja ripeetä kyytii vähä ens kerralla ni johan rupee löytyyn laskutaitoo, voihan vinetto! Ne on amuliinia, ei ne riko paikkoja, mitä ny pikkasen roskia voi levitä 100 - 385 metriselle pätkälle mut kuhan ei pahemmin jarruttele ni ei tu persiiseen ja naarmi tarroja. Vai voiksä väittää vastaan? Eri vekottimet, nicht wahr?
      Ysillä Pasilaan, laivat kulkee ja skruruilla pääsee. Tietty toiki on mun juttu toi skururu. Mä en maksa, mullon tsetti mil pääsee mihkä vaa, sellanen virtuaalipokerinaama.

      Poista
  5. Blogisti toteaa: Kauhavalainen voi suuttuakin ”rakkahasti”. - Peräpohjolan murteessa taasen rakas-sanalla on sivumerkitys "pöljä" tai oikeastaan se tuo lauseeseen pöljä-sanan eri versiot ja johdannaiset. - "Älä poika rakas tee sitä." Tähän lauseeseen ei tervitse lisätä sitä-sanan jälkeen välttämättä pöljyyttä-sanaa, se sisältyy jo rakas-sanaan. JR

    VastaaPoista
  6. Puukon suomalaisuus on vähän samanlainen ilmiö kuin saunan suomalaisuus. Jokaiselle asiaan perehtyneelle lienee selvää, että Euroopassa käytettiin yleisesti keskiajalla lyhyttä puukontapaista veistä kansan yleistyökaluna. Tällaisen veitsen kantaminen oli sallittua jopa papeille, jotka eivät muutoin saaneet kantaa asetta.

    Meillä Suomessa puukko säilyi keskiajan loputtua, kuten myös sauna. Molemmat ovat olleet yleiseurooppalaisia ilmiöitä, mutta nyt ne ovat nimenomaan meikäläisiä.

    Vähän samantapainen ilmiö näkyy kotimaisessa kansantaiteessamme. Saimme juuri perinnön tapaisena lahjana pienempään asuntoon muuttavalta sukulaiselta ryijyn. Siinä on keskeisenä aiheena hyvin tyylitelty pystysuuntainen kukkakuvio, kuten tapana näissä ryijyissä on. Minun silmissäni siinä näkyy Lähi-idän kudontataiteelle tyypillinen elämänpuu-aihe, joka liittyy läheisesti babylonialais-juutalaiseen salatieteeseen. Uskaltaisin jopa väittää, että kyseinen teema on kulkeutunut kotimaiseen ryijyperinteeseen, kun on matkittu itämaisia mattoja esikuvanaan pitäneitä keskieurooppalaisia seinävaatteita. Silti aihe on varmaan useimmista ihmisistä tyypillisen suomalaiskansallinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näpertelyyn sopii puukko mutta taisteluun ja merieteville veitsi tai pistimen omainen vekotin.

      Poista
  7. Ilmapuukkojunkkarien turvakahva.

    VastaaPoista