Sivun näyttöjä yhteensä

2. lokakuuta 2016

Tiskaamassa




Kommentoija kertoi innostavasti valokuvaamisestaan ja halusta parantaa kuvia. Hyvin pitkiä ajatuksia herättivät lauantai-illan Chaplinit. Niistä vain ”Easy Street” oli läpikotaisin tuttu. En ole aivan varma, onko minulla vuotta 1920 vanhempia Chaplineja, jotka olisivat todella hyvin restauroituja. Mahdollisesti se sotajuttu, ”Shoulder Arms”.

Bolognan väen suurella vaivalla keräämistä negatiiveista koostama, ruutu ruudulta alkuperäiseen kuntoon saattama kokonaisuus oli siis elämys ja samalla yllätys.

Olen mietiskellyt tätä asiaa. Arkistossa näytetään joistakin filmeistä suomenkielisen tekstin takia ainoita kappaleita. Ei ole puhettakaan, että jostain löytyisi rahaa jonkin Ugetsun suomentamiseen ja printtaamiseen uudelleen.

Joku toinen tietää, mikä tilanne on. Minulle riittää oma kokemukseni. Muutin mieltäni. Monet elokuvat ovat teatterissa nähtynä aivan eri teoksia kuin televisioruudulla.

Taustalla on toinen ilmaisumuoto. Kun hankin sen jo esittelemäni Bang & Olufsenin aika pienen mutta Hifi-tasoisen ulkoisen kovaäänisen, jota on nyt käytetty itse nauhalle lukemieni murrepakinoiden esittelemiseen, olen hämmästynyt täysin. Matkan varrella nuo luennat ovat tulleet vastenmielisen tutuiksi, vaikka se oli vaimoni, joka uurasti napsujen poiston.

Siis: ääni on aivan toinen ja luennan vaikutus tyystin erilainen hyvien laitteiden kautta kuin esimerkiksi läppärin tai pädin omilla kovaäänisillä esitettynä.

Joudun siis takaisin töihin. YouTubessa on erittäin runsaasti etenkin ranskalaisia ja saksalaisia tekstejä luettuna. Tasoerot ovat hurjia. Proosassa esiintyy tätä samaa kuin meillä Suomessa. Luenta on sinänsä moitteetonta, mutta täysin vivahteetonta ja siten masentavaa, tai sitten hyvin häiritsevästi ylinäyteltyä.

Sekä proosassa että runoissa esiintyjinä on mestareita. Aika moni näyttää olevan merkittävä teatterinäyttelijä. Esimerkiksi Musilin iso romaani on todella hienosti levyllä ja Ranskassa usea esittäjä ansaitsee leipänsä kansallisnäyttämällä. Englannissa. Kuten arvaa, etenkin Shakespearea on vaikka kuinka, ja osa on niin järkyttävän hyvin esitettyä, ettei sellaista olisi odottanut.

Sitten on erikoisluokka, laulajat. Ymmärrän asian niin, että ääneen lukemisen ja laulamisen ero on luultua pienempi. Monissa maissa diktion perinne on voimassa, ja sitä oikeasti rakastetaan. Siis Racinea tai Corneillea ei todellakaan esitetä niin kuin mitä tahansa vanhaa kielimuotoa. Runomitta on mukana. Ranskassa myös mitallinen aikalaisrunous äännetään toisin kuin proosa. Siellä on äänteitä, jotka muutoin jäävät mykiksi, ja yllättäviä sidontoja (liaison). Niinpä jokin rakas kertosäe saattaakin mennä toisin kuin olemme oppineet.

Lähi-ilmiö on litania, joka on tavallaan käytössä omassa kirkossamme ja sääntönä ortodokseilla.

Jos kuka ymmärtää vanhaa ranskaa, suosittelen Serge Reggianin versiota Villonin ”Testamentista”. Chanson-laulaja käyttää kouliintunutta ääntään valtavin tehoin.

Suomessa lausunta kuihtui, kun taiteellisena pidettiin turhanaikaista mölinää ja temppuilua. Sijaan tuli erittäin niukka ilmaisu, joka ei sekään toimi. Suomenkielistä runoutta ei juurikaan ole levyllä esitettynä niin siedettävästi, että sitä kärsisi kuunnella. ”Ilmiöt” ovat asia erikseen. Minulle Veikko Sinisalo oli ilmiö, ja miksei tavallaan myös Jyrinkoski.

Sääli. Yleisradion kuunnelmista tiedän, että Suomessa oli paljon hyviä ääninäyttelijöitä. On heitä vieläkin mutta aika taitaa mennä piirrettyjen dubbaamiseen ja vastaavaan, koska äänitteitä ei näy. Ja pyydän anteeksi mielipidettäni, mutta Esko Salmisen Leinoon suhtaudun yhtä vihamielisesti kuin Loirin laulamaan Leinoon.

Jos joku väittäisi, että meillä näyttelijöillä ja laulajilla on kovin usein ongelmia tekstin tulkinnassa, ymmärtäisin täysin, mitä tarkoitetaan. Sitä vastoin edelleen on olemassa loistavia radio- ja televisioääniä, asiapuolella.

Ja nyt on puhe valokuvista ja muista kuvista. Kilpailussa palkittuja ja lehdissä julkaistuja valokuvia katsellessa tulee mieleen, että se voittaa, joka osaa konstailla kummallisimmin. Juuri sellaiseen kuvankäsittelyohjelmat ovat omiaan.

Niissä eilisissä Chaplineissa hämmästytti kuvan puhtaus. En ollut ennen tiennyt, että Edna Purviancen kasvot olivat niin ilmeikkäät. Chapen oma ilmaisu osoittautui kymmenen kertaa rikkaammaksi kuin olin tiennyt, koska hänen myöhemmät kulkuri-elokuvansa ovat tyylitellympiä ja myös etenemiseltään hitaampia.

Valokuvauksessa ja maalaustaiteessa mainostetaan efektejä. Nykyelokuvan suurelta osin keskinkertainen taso johtuu samasta syystä, erikoisefekteistä.

Valokuvan kehittäminen oli sata vuotta sitten aivan sama toimitus kuin nykyisin. Siinä on kysymys pelkistämisestä. On nähtävä, mitä kuva esittää ja mikä siinä on olennaista. Kun valokuva on realismin renki, sitä ei voi ehkä pyyhkiä kovin rajusti, mutta sen, mikä ei ole keskeistä, voi painaa taka-alalle.

Jopa muotokuvissa on kovin usein luontokuvauksen henkeä: nyt saatte nähdä harvinaisen otuksen hullunkurisessa asennossa ja tilanteessa.

Kurkiaurassa pääasia ei ole kurjet, vaan aura. Se on ihmeellinen näky. Se muokkaa mieltä.

Tämän takia itse Chaplin palautti mieleen vanhan kysymyksen, oliko värien käyttöön tulo sittenkään onneksi. Onko mustavalkoinen kuva ilmeikkäämpi?

En tiedä. Ehkä kysymys on väärin esitetty. Mutta jos saan valita musiikista (Bachista), valitsen soolosoittimin tai laulun. Jos saan valita Beethovenista, pidän kvartetoista hirveän paljon enemmän kuin sinfonioista ja konsertoista. Ja tästä samasta syystä nero Shostakovichin parhaat teokset ovat mielestäni hänen jousikvartettonsa, eivät missään tapauksessa sinfoniat.

13 kommenttia:

  1. Parin viikon takainen Mikko Paateron kuva Aamulehdessä on näyte kuvaajan ammattitaidosta. Niukka mutta ilmeikäs.
    Linnanmäen vanha saksimestari olisi pystynyt taikomaan saman vaikutelman.

    Valossa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  2. "Minulle Veikko Sinisalo oli ilmiö.." Niin minullekin. Olin lukenut useaan kertaan Pohjantähden, mutta vasta kuunneltuani sen Sinisalon lukemana aukeni vaikka Leppäsen Hennan onnittelukättelyn nolous Ilmari Salpakarin häissä. Kirjasta itse luettuna se oli mennyt ohi huomaamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat, mielenliikutukset ja tajunnan salamoinnit täälläkin.

      Haluaisin kertoa lähellä asuville, ja kulttuuriporvarin sosiaalisen eli seurustelevaisen ja moniasiamielen säilyttäneille, että. Että Janne Saarikivi älyn ja moraalin ja suomen nerollinen hahmo nousee Glorian stagelle tänäiltana klo 19. Pikkuroba 12-14. Hänen otsikonsa tänään? "Sanan voima -mitä kielemme kertoo tulevaisuudesta ?" Voiko olla vaativampaa korvienvälin käyttöä. Voiko olla aleppomaisempaa mielenmaisemaa kuin mikä illalla maalataan. Voiko olla hiljaisempaa kuulokuvaa kuin muzakiaan leyhyttelevä marketti. Voiko olla voimattomampaa kuin mitä nyt.

      Janne Saarikivi ilmestyi minulle HS kolumniensa kautta kuin Kemppinen joskus. Että sitä hengenelämää sittenkin on eikä vain kirjoissa väitettynä. On näitä jokusia muitakin suomeksi kuin mainitut. Mutta harvassa ja röykkiöhyllyjen kätköissä.

      Vaikeata taas lopettaa. Tuli yksi kolmas toivon kantaja mieleen Ville Blåfieldistä, joka on illan kommentaattori. Olisiko Antti Blåfieldin kanssa sukua. Kun kerrankin Wikipedia kertoi näistä nykyhäveliäästi verhotuista perimistä, niin kielinpä eteen päin. Ovat isä ja poika, mitä siis etsinkin.

      Antti jäi HS:stä eläkkeelle jokuvuosi sitten ja kirjoitti komeansuppean sankaritoimittaja fokuksisen Loistavat Erkot. Nimikin kelpaa jos ajattelee että olivat kyllä toimittajia viimeisen päälle kaikki kolme Erkkoa, Aatos, Eljas ja Eero. Ja viimeiset omistaja-liikemies-päätoimittajat, paitsi Hesarissa niin Suomessa. Siksikin niin aleppomainen olo.

      Antti Blåfield menee minulla sankaritoimittajien aika pitkään ja ylen korkeaan joukkoon koska hän tiesi mikä se Suomen malli oli. Se mitä Sixten Korkman ei tänään HS kolumnissaan suostu tuntemaan. Se olikin näet sotkuinen vyyhti ja kokoaikaisessa karstaamisessa. Saunojat vailla kaluunoja, alastomat ja savusauna. Hankikieriskelyn karkaisemat.

      Missäkö Blåfield tuli tuntemaan mistä Suomessa oli kysymys HakaniemiEtelärannassa ja tätä ennen SiltasaariSenaatintorin reunamailla. PYPin medicipalatsi varsinkin.

      No ei sitä Suomessa kuullut mitä nämä vaistonvaraisesti osasivat. Blåfield oppi sen Bilderbergistä. Tuskin kukaan muu mukaankutsuista sieltä mitään oppikaan. Onneksi työmaitten miehet näkivät asian toistensa ja tehdaspaikkakuntalaisten silmistä. Meneekö mystiseksi? No lisään sitten samaa lajia.

      Miksi Kemira osti Euroopan apulantatehtaat? Siksi koska Suomi alkoi mennä investointikelvottomaksi tohtorityöväenliikkeen kiilatessa kärkeen. Rahaa oli liikaa. Metsätuottepunnat jätettiin ulos ja lainattiin valtionyhtiöille kansainvälistymiseen Valmet ja Neste ja Rautaruukki Ruotsiin ja paperijätit itse Kanadaankin. Turpiin tuli, kusessa ollaan. Pää niin täynnä ettei edes tästä menneestä selvää saa.Jukka Sjöstedt

      Poista
  3. "Minulle Veikko Sinisalo oli ilmiö"

    Ostin juuri koulusta uloskirjoitettuna (huom.: ei kuitenkaan "consilium abeundi") kesätyöpalkastani Sinisalon Suomi 50 -kaksois-lp:n. Täytyy tunnustaa, että sakeimmissa kohdissa (esim. "Toivolan Juhan kuolema") melkein itkin, vaikkeivät yleensä senikäiset koltiaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipahan nähtyä Veikko elävänä lausumassa Linnaa. Ja tähän liittyen voimme todeta, ettei tämä nykyinen remarien edeskäypä ihan anhiton olento ole, koska tietämäni mukaan tämä Antti toimi Veikon kuljettajana kun mestarilausuja kiersi Suomea.

      Poista
    2. Kun on kerran ollut Sinisalon esitystä kuuntelemassa, sen muistaa ikänsä. Meinasin tipahtaa penkiltä, kun hän äkkiä ärjäisi jonkun säkeen - runoa en muista, mutta Viitaa se kai oli.

      Poista
  4. Mustavalkoinen valokuva sisältää vain kaksi elementtiä; valon ja varjon. Se on aina abstraktio ja tulkinta todellisuudesta ja siksi niin kiinnostava.

    Toisaalta värejähän ei oikeastaan ole olemassakaan. Kyse on valon heijastumista, jotka muuttuvat väreiksi jossakin verkkokalvon ja aivojen välillä. Myös kameran kenno näkee maailman "todellisena" eli mustavalkoisena. Värit luodaan kuvaan keinotekoisesti ja vieläpä varsin rujolla algoritmilla. Sergei Progudin-Gorski käytti paljon elegantimpaa tekniikkaa yli sata vuotta sitten kuvatessaan tsaarille värillisiä kuvia eri puolilta laajaa Venäjää, myös Suomesta.

    [https://en.wikipedia.org/wiki/Sergey_Prokudin-Gorsky]

    VastaaPoista
  5. Chaplinista tuli omien elokuviensa tuottaja vuonna 1918, ja hänen siitä vuodesta alkaen tekemiään elokuvia on nähty käytännöllisesti katsoen aina hyvinä kopioina. Mutta sitä ennen hän oli tehnyt 62 elokuvaa (tuotantoyhtiöinä Keystone, Essanay ja Mutual), joista tuli varhain tekijänoikeusvapaita eli niitä on saanut vapaasti esittää ja kopioida, ja jälki on usein ollut sen mukaista. Esimerkiksi Hiljainen katu (Easy Street) on Mutual-elokuva, josta on onneksi myös hyviä kopioita liikkeellä.

    VastaaPoista
  6. Ne vanhat Chaplin-filmit olivat uskomattoman hyviä, ilmeikkäitä ja kirkkaita ja sitä paitsi hauskoja. Laitoin ne kiintolevylle, mutta pakko ne oli katsoa heti. Kerrankin kunnon ohjelmaa lauantai-iltana. EG

    VastaaPoista
  7. Näytät olevan samoilla linjoilla kuin Evert Katila (aikansa Seppo Heikinheimo). Hänen mielestään Beethovenin myöhäiset jousikvartetot ovat maailman parasta musiikkia. Mutta ne edellyttävät taidokkaita kokoonpanoja. Kerran hän joutui valitsemaan keskinkertaisen konsertin ja ravintolaillan välillä. Voittaja oli ravintola ja perustelu oli se että "joskus musiikki on parasta kuulematta".

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
  8. Valistunut veikkaus: käännöstä kalliimpaa on elokuvakopioiden kuljetus eri puolilta maanosaa. Digitointi on toki pieni edistysaskel. Silti, oli ilo nähdä maailmalla Antonionin 50-luvun töitä restaurointeina. Siis filmillä, ei diginä. Kokemus oli puhutteleva ja painokas, tyystin toinen kuin Kavin kokoelman kopiot. Toki ilonaiheita on täälläkin tarjolla, mutta elokuvan asema kulttuurin kentässä on kaventunut. Vertailun vuoksi: taidemusiikin ystävä voi nauttia keskeisistä teoksista joka viikko, mikäli asuu Helsingin seudulla. Sitävastoin moni olennainen elokuvateos on mahdollista nähdä kunnon kopiona usein vain kerran elämässä, sekin vaatii aktiivisuutta ja hieman onneakin.

    Otavalla oli muuten vaikuttava katalogi kirjallisia äänilevyjä (n.1960-75). Monia saa helposti Helmet-kirjastoista kotilainaan, joten tutustumme. Hyvin kiinnostavia polkuja: en omaa esim. mitään mielikuvia Tuomas Anhavasta lausujana - toistaiseksi.

    VastaaPoista
  9. "Tämän takia itse Chaplin palautti mieleen vanhan kysymyksen, oliko värien käyttöön tulo sittenkään onneksi. Onko mustavalkoinen kuva ilmeikkäämpi?"

    Samalla voisi kysyä, oliko äänen tulo elokuvaan sittenkään onneksi?

    Vastaan itse: Varmasti oli, mutta silti on sääli ettei mykkäelokuvia enää juurikaan tehdä. Ne ovat oma kuollut taidemuotonsa, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Esimerkiksi Griffithin True heart Susien (1919) ja Murnaun Auringonnousun on vaikea kuvitella toimivan äänellisinä. Näistä edellinen ei kuulu kaanoniin eikä ole vaikuttanut elokuvataiteen kehitykseen samoin kuin eräät muut Griffithin työt. Silti se on minusta nykykatsojalle antoisin ja pienimuotoisessa täydellisyydessään sopii hyvin blogin pelkistysteemaan.

    VastaaPoista
  10. Lauantain Chaplin-restaurointeja katsella piti oikein höristää korviaan: jostakin kuului naurunremakkaa kulkurin sählätessä. Pistin ääntä isommalle. Kyllä, ääniraidalla kuului orkesterisäestyksen lisäksi selvää yleisön hörinää. Eli italialaiset olivat tehneet chaplineista sitcomia! Aikamoista. Kai ne olivat ajatelleet, ettei nykykatsoja tiedä, missä kohtaa pitää nauraa, ellei vähän auteta. Saatanan makaroonit! Minusta olisi riittänyt, jos bolognalaispirut olisivat tyytyneet hoonaamaan kuvat huippukuntoon.

    VastaaPoista